16-vuo­tiaat lu­kio­lais­ty­töt soit­ti­vat heavya 1980-lu­vul­la, mutta bändin ura loppui lyhyeen – nyt ke­mi­läis­ten mu­siik­kia jul­kais­taan vi­nyy­li­le­vyi­nä

Mape Morottaja oli yhtyeen keulakuva.

Kuva: Kari Lahtinen

16-vuotiaista lukiolaistytöistä koostunut Santa Lucia osasi vaatia parasta, kun yhtye pääsi 1980-luvun lopussa Poko Rekordsin suojiin. Bändin ura loppui lyhyeen, mutta Santa Lucian musiikki kuulostaa edelleenkin ajattomalta.

Santa Lucian progressiivinen suomeksi laulettu heavymetalli oli 1980-luvulla hämmästelyn aihe. Pokon kanssa solmitun levytyssopimuksen myötä kemiläisryhmä näkyi pian niin isoilla festareilla kuin telkkarissakin. Bändi kuitenkin hajosi ennen isompaa läpimurtoa soittajien ollessa vasta parikymppisiä.

”Siellä missä tytöt ei soita kitaraa”, laulaa Vesala. Kemin kulttuurimyönteisessä ilmapiirissä kuitenkin soitettiin – ja hyvin. Hyväksytyt roolit kääntyivätkin päälaelleen, kun Kemin itsevarma viisikko mätti progressiivista metalliaan voimalla ja taidolla. Bändissä näkyi ja kuului myös Yön ja Hanoi Rocksin vaikutukset.

Punkin ja glam-rockin lisäksi musassa soi vahvasti maailmalta rantautuneen thrashin raivokkuus. Tyylisuunnan lipunkantaja oli keravalainen Stone. Sen basisti-laulaja Janne Joutsenniemi muistaa hyvin bändien ensikohtaamisen vuoden 1988 Kuusrock-festivaalilla, jossa molemmat tulokkaat esiintyivät päälavalla peräkkäin. Joutsenniemen huomion vei erityisesti energisesti heilunut laulaja.

– Livenä on tärkeintä, että bändi on nipussa ja solisti on keulilla. Mape (Morottaja) oli keulakuva, johon huomio kiinnittyi – eikä sitä laulua pystytty kahlitsemaan studiossakaan, muistelee Joutsenniemi.

Vaikka jälki oli vakuuttavaa, näki media vain söpön tyttöbändin. Joutsenniemi kuuli ennen kaikkea tarkkaa soittoa ja oivaltavia biisejä.

– Se oli raikasta ja siinä oli kaikuja punkista – ei todellakaan mitään Metallican apinointia. Ne metalliset piirteet varmasti vaikutti niin, että he pääsivät levyttämään sen thrash-aallon mukana, sanoo Joutsenniemi.

Bändi vakuutti live-energiallaan myös levymoguli Epe Heleniuksen, jonka luotsaama Poko oli tuon hetken tavoitelluin levy-yhtiö.

– Olihan se ihmeellistä, että yhtäkkiä oltiin samassa tallissa Eppujen, Popedan, Juicen ja Yön kanssa, muistelee bändin basisti ja pääasiallinen laulunkirjoittaja Outi-Maria ”Kultsi” Kultalahti.

Hämmästyttävää oli myös se, että he olivat vielä 16-vuotiaita lukiolaistyttöjä. Pokkaa silti riitti. Tuottajaksi he halusivat ja saivat sen hetken ykkössormen, TT Oksalan.

Jälkeä syntyi ja kun Ruusutarha-sinkku pyöritettiinLevyraadissa, jopa ylikriittisyydestä tunnettu Klaus Järvinen ihmetteli meininkiä. Poko mainosti Santa Luciaa näyttävästi ja levyjulkkarikeikka oli rock-pyhättö Tavastialla.

Helsingissä tyttöjä majoitti vanha tuttu, aikakautensa tunnetuin naisrokkari, Aija Puurtinen.

– Ystävystyimme heti, vaikka ne oli mua yli kymmenen vuotta nuorempia. Noin vahvalla rock attitudella olevaa, visuaalisesti vahvaa mimmibändiä ei Suomessa ollut. Toki viehätti sekin, että he tulivat pohjoisesta ja olivat suorasukaisen välittömiä tyyppejä, sanoo Puurtinen.

Kaikki näytti hyvältä, mutta valitettavasti bändi hajosi, kun lukion jälkeiset opinnot veivät jäsenet ympäri Suomea.

Kitaristi Kati ”Aide” Pyykkö sai pestin itsensä Juice Leskisen bändistä. Opintojen jälkeen rumpali Virpi ”Häte” Mattila asettui Ouluun, jossa työskentelee it-insinöörinä. Samoin Kultalahti, joka opettaa maahanmuuttajille suomea. Mape Morottaja on tv-ohjaaja Ylellä ja Mari-Anne Okkolin työskentelee koulutussosiologina.

Santa Lucia on jälleen ajankohtainen, kun Svart-levy-yhtiö julkaisee bändiltä kaiken kattavan, kolmen vinyylin kokoelman. Mukana on myös paljon julkaisematonta materiaalia. Joutsenniemi kiteyttää hyvin bändin merkityksen tienraivaajana.

– Santa Lucian musiikissa on paljon näkemystä ja tekemisen paloa. He eivät sortuneet aikakauden kliseisiin niin kuin monet bändit. Arktista hysteriaa kuulostaa edelleenkin helvetin ajattomalta. TT Oksala miksasi siitä enemmänkin rocklevyn kuin tarkoituksellisesti metallisen. Jos he olisivat jääneet sen ajan hetken kuvaksi, ei kukaan olisi varmasti kiinnostunut heistä 2019 – tämä uusintajulkaisu juuri todistaa sen, sanoo Joutsenniemi.

Jälkeenpäin voi todeta, että Outi-Maria Kultalahden kynäilemät suomenkieliset sanoitukset olivat kimuranttiudessaan ja oivaltavuudessaan myös huomattavasti edellä aikaansa.

Vasta vuosien perästä, Kotiteollisuuden ja Trio Niskalaukauksen myötä, oli normaalia laulaa metallimusiikkia suomeksi.

Olihan suomen kieltä käytetty toki ennenkin raskaammassa musassa. Usein uranuurtajaksi nostetaan Kimmo Kuusniemen Sargofagus.

Bändi kuitenkin edusti vielä 70–80-lukulaista hard rockia, Santa Lucia jo kokonaan uutta sukupolvea.

Metalli, varsinkin sen alalajit speed ja thrash, oli lyönyt voimalla läpi ja sen soundi oli tyystin jotain muuta kuin brittiläinen hard rock.

Sama aalto kantaa edelleen ja Staminan sekä Mokoman kaltaiset suomeksi laulavat metallibändit ovat olleet jo pitkään osana valtavirtaa.

Sitä se ei kuitenkaan ollut vuonna 1988, jolloin Santa Lucia oli hetken aikaa musajengin ihmeteltävänä ja outolintu monella tavoin.

Huomionarvoista on myös se, että Kultalahden kynäilemät sanoitukset eivät perustuneet perinteisiin rock- tai metallikliseisiin. Sanoituksissa syväsukellettiin ihmismielen tajuntaan surrealistisin kielikuvin.

”Kiristävä silmä, hirttäytynyt päähäni, ulos pullistuu, pudottautuuko käteeni? Kun katsot lävitseni, näet ahdasmielisen eläimen, kun kuljet lävitseni, tunnet laajentuneen kasvaimen.” (Santa Lucia: Kiristävä silmä)

Ei mitään peruskauraa. Runolliset lyriikat saattoivat pyyhkiä yli hilseen, mutta se ei haitannut, kun teksti rullasi ja kuulosti hyvältä.