• Ralf Långbacka: Taiteellista teatteria etsimässä. Suomentanut Hannimari Heino. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2011. 536 s.
Muistatteko, miten näyttelijä Kapo Manto loikkasi pienen lätäkön yli Dantonin kuolema -esityksessä Turun kaupunginteatterissa 1970-luvulla? Jokainen, joka on tuon kohtauksen nähnyt, muistanee. Ohjaaja Ralf Långbacka viittasi tilanteeseen, kun hän aikoinaan kirjoitti Manton nekrologin Teatteri-lehteen. Nytkin hän palaa asiaan, tosin hiukan eri sanoin, massiivisen muistelmateoksensa uudessa osassa.
Tämänkaltaiset yksityiskohdat ja tietysti kokonaisten esitysten luonnehdinnat tekevät Långbackan muistelmista todellisen lukuelämyksen, joka tulee jäämään mieleen pitkäksi aikaa ja johtamaan varmuudella myös kirjan uuteen lukukertaan.
Draamallisen rakenteen taitajana Långbacka päätti muistelmiensa edellisen osan Tarttua kohtalon tuuliin kutkuttavaan kohtaan: edessä olisi ajanjakso, joka kotimaisessa teatterihistoriassa tunnetaan kotkien kautena.
Kun Långbacka ja Kalle Holmberg nimitettiin Turun kaupunginteatterin johtoon joulukuussa 1970, Turku ei ollut mikään suuri paikkakunta suomalaisessa teatterihierarkiassa. Se oli paljon pienempi kuin Helsinki tai Tampere, monien mielestä jopa jotenkin jälkeenjäänyt teatterikaupunkina.
Parivaljakon kiinnostus lähteä Turkuun juonsi juurensa syvemmältä: Suomessa vallinneesta yleisestä teatteritilanteesta ja ajanhengestä. Långbackasta leivottiin teatterinjohtaja, Holmbergista pääohjaaja; heidän toivomaansa jaettuun johtajuuteen teatterilautakunta ei suostunut.
Lautakunta
otti riskin
Långbacka toteaakin muistelmiensa eilen julkistetussa toisessa osassa ykskantaan, että konservatiivisessa maineessa ollut Turun teatterilautakunta hyväksyi tulijat ehkä ensi sijassa siitä syystä, ettei vaihtoehtoja ollut. Lautakunnalla oli myös taka-ajatus: antaa Turulle kasvot teatterikaupunkina. Vaikka lautakunnan puheenjohtaja Olavi Santalahti otti melkoisen riskin, Långbacka muotoilee tämän päivän näkökulmasta, että ilman Santalahden panostusta parivaljakon hankkeesta ei todennäköisesti olisi tullut mitään.
Kotkien kautta on teatterikirjallisuudessa käsitelty jo sen päättyessä 1977 kokoomateoksissa Teatterikirja ja Monikasvoinen teatteri. Perusteellisen kuvan siitä saa myös kaksiosaisesta historiateoksesta Teatteria Turussa. Lisäksi useat muistelijat ovat kirjoissaan käsitelleet tai ainakin sivunneet 1970-luvun kiinnostavia turkulaisteatterin vuosia. Siksi Långbackan muistelmien toinen osa ei tarjoa mitään kokonaan uutta tietoa.
Tämä ei kuitenkaan merkitse pettymystä: on erityisen jännittävää ja kiehtovaa lukea, miten Långbacka itse kotkien kauden koki. Hän toimi kaiken aikaa jatkuvien paineiden ja painostustoimien keskellä; muistelmista käy nyt ilmi myös se, miten hänen fysiikkansa stressiin reagoi.
Koska poliittiset ratkaisut ja monenlainen salakähmäinen peli turkulaiskulissien takana on jo moneen kertaan julkisuudessa käsitelty, merkityksellisintä onkin lukea Långbackan näkemyksiä itse teatteritaiteesta.
Yhteisiä
lähtökohtia
Långbackan teatterinäkemyksessä taiteellinen teatteri edellyttää ryhmää tai kollektiivia, jolla on yhteiset lähtökohdat ja yhteinen päämäärä ja joka kokoontuu yhden tai useamman keskushahmon ympärille. Se on oppositiossa vanhaa, kivettynyttä teatteria vastaan ja sanoutuu irti vanhan teatterin ideologiasta, tuotantomuodoista, kaavamaisista tyyli-ihanteista ja lukkiutuneista asenteista.
Taiteellisen teatterin täytyy kääntyä uuden yleisön puoleen tai muuntaa aktiivisesti oman yleisönsä rakennetta ja itse teatterielämystä. Sillä on selvästi valikoiva ohjelmisto, joka rakentuu kokonaisuuden varaan ja jonka yksittäiset osat tukevat toisiaan. Etsinnässä ovat taiteelliset työmetodit, joihin sisältyy kokonaisnäkemys teatterista. Taiteellisen työskentelymetodin perusta on ideologinen; metodi on prosessi, joka muotoutuu alinomaa uudelleen.
Olennaisinta on, että organisaation tarkoituksena on taiteellisen prosessin helpottaminen, ei laitoksen ylläpito. Se asettaa yksittäisen ensemblen jäsenen työpanokselle ja kollektiivisuudelle suuret vaatimukset. Teatterityö on enemmän tai vähemmän kokonaisvaltainen elämys. Teatteri on taiteellinen vain niin kauan kuin se kykenee uudistumaan taiteellisesti.
Näistä Långbackan näkemyksistä ja niihin perustuvista teatteriohjauksista soisi lähitulevaisuudessa lukevansa myös akateemisen tutkimuksen teatteritieteen näkökulmista.
Kaikki alkoi
sattumalta
Taustaksi on hyvä muistaa sekin, että Långbackan teatteriura käynnistyi sattumalta. Saapuessaan Närpiöstä 17-vuotiaana Turkuun opiskelemaan ruotsia ja kirjallisuushistoriaa Långbacka oli ehtinyt nähdä elämässään kaksi teatteriesitystä. Hän huomasi Turun ruotsinkielisen ylioppilasteatterin ilmoitustaululla käsinkirjoitetun tekstin, jolla haettiin uusia jäseniä. Epäröinnistään huolimatta Långbacka ilmoittautui mukaan – ja sai roolin seuraavassa näytelmässä. Vuosi oli 1950.
Opintojen jälkeen Långbacka sai stipendin Saksaan. Yhdeksän kuukauden aika Berliinissä osoittautui nuorukaiselle ratkaisevaksi. Hänen käsityksensä teatterista ja teatterin mahdollisuuksista muuntui Berliner Ensemblen myötä kokonaan.1958 Långbacka debytoi ensimmäisellä ohjauksellaan, ja kaksi vuotta myöhemmin, 27-vuotiaana, hänet valittiin Åbo svenska teaterin johtajaksi.
Kiinnostavaa on muistelmien toisesta osasta lukea esimerkiksi Långbackan kiinteästä yhteistyöstä muun muassa lavastajien Kaj Puumalaisen ja Juha Lukalan kanssa. Myös lukemattomia näyttelijäntöitä hän nostaa oivallisesti esiin, esimerkiksi Marja Packalénin hienon läpimurron Sezuanin hyvässä ihmisessä.
