Oikeudellinen argumentaatio 2010 - Joensuu
Oikeudellinen argumentaatio 2010 - Joensuu
Oikeudellinen argumentaatio 2010 - Joensuu
Create successful ePaper yourself
Turn your PDF publications into a flip-book with our unique Google optimized e-Paper software.
Seppo Sajama<br />
<strong>Oikeudellinen</strong> <strong>argumentaatio</strong> <strong>2010</strong><br />
Esipuhe … 2<br />
OSA I Argumentaation elementit<br />
1 Mitä argumentointi on? ... 3<br />
2 Mitä käsitteet ovat? ... 10<br />
3 Mitä arvostelmat ovat? ... 18<br />
4 Mitä päättelyt ovat? ... 24<br />
5 Adekvaattius, totuus ja pätevyys ... 32<br />
OSA II Esimerkkejä argumentin analysoinnista<br />
6 Millaista argumentin analysointi on ... 41<br />
7 Filosofisen argumentin analyysi: Menon ... 49<br />
8 <strong>Oikeudellinen</strong> argumentti: Peerless ... 55<br />
9 Teologinen tulkinta ja argumentointi ... 62<br />
OSA III Argumentaation tyypit<br />
10 Deduktio ja induktio: perusero ... 75<br />
11 Deduktion arkikäyttö: systematisointi ... 83<br />
12 Induktiivinen argumentointi ... 90<br />
13 Abduktiivinen argumentointi ... 99<br />
14 Holistinen argumentointi .... 105<br />
OSA IV Lisää argumentin analysointia<br />
15 Fregen argumentti ... 113<br />
16 Argumentin analysoinnin säännöt ... 119<br />
OSA V <strong>Oikeudellinen</strong> argumentointi<br />
17 Oikeuslähdeoppi – oppi premisseistä … 121<br />
18 Bodenheimerin lyhyt metodioppi … 126<br />
19 Deduktio metodina: oikeuspositivismi … 130<br />
20 Aanaloginen päättely metodina: Levi … 138<br />
21 Dialektiikka metodina: Patterson … 156<br />
22 Imatran Seudun Sähkön tapaus ... 171<br />
LIITTEET … 184<br />
1
Esipuhe<br />
Oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n luentomonisteeseen tekstimassan lukemista saattaa helpottaa se, että<br />
”yleisen osan” eli lukujen 1-16 tärkeimmät asiat on yleensä esitetty jokaisen luvun alussa. (Ilmeinen<br />
poikkeus on esimerkiksi historialliseen järjestykseen perustuvan luvun 9 sisältämät Rabbi Ishmaelin<br />
tulkintasäännöt, jotka löytyvät luvun alussa. Ne ovat siinä historiallisen taustan saamiseksi.)<br />
Oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n kurssin tenttiin on yleensä tullut yksi kysymys luentojen yleisestä osasta, yksi<br />
oikeudellisesta osasta, yksi Levin kirjasta ja yksi Huhnin kirjasta. Vastauksen pituudelle on asetettu 200<br />
sanan katto, jotta olennaisen etsimisen kyky pääsisi oikeuksiinsa.<br />
Kurssin ensisijaisena tarkoituksena ei ole opettaa ihmisiä argumentoimaan paremmin, vaan analysoimaan<br />
muiden esittämiä argumentteja. Tietysti muiden argumenttien analysointi auttaa kehittämään myös omaa<br />
argumentointia. Mutta ennen kaikkea kurssi tarjoaa <strong>argumentaatio</strong>analyysin työkaluja – käsitteitä, joiden<br />
avulla argumenteista voidaan järkevästi keskustella.<br />
Tällaisen teknisen käsitteistön välttämättömyys on ilmeistä. Koulun äidinkielen opetuskin on suurelta osin<br />
kieliopin teknisen terminologian opettelua. Äidinkieltään voi oppia kirjoittamaan hyvin ilman kieliopin<br />
tuntemustakin, mutta omien kielellisten ratkaisujen perusteleminen ilman kieliopin terminologiaa on<br />
vaikeaa. ”Se tuntuu minusta oikealta” on ainoa perustelu, jonka teoriarajoitteinen ihminen voi antaa.<br />
Sama pätee myös <strong>argumentaatio</strong>sta: ilman teknistä terminologiaakin tiedämme kyllä, mitkä argumentit<br />
ovat ”hyviä” ja mitkä ”huonoja”, mutta meidän voi olla vaikea perustella muille omia kannanottojamme<br />
käyttämättä teknistä terminologiaa. Ja tällaisen tehtävän eteen oikeustieteiden opiskelija saattaa<br />
opinnoissaan joutua.<br />
Kurssi jakautuu viiteen osaan, joista numeroltaan parittomat ovat teoreettisia ja parilliset käytännöllisiä.<br />
Ensimmäisessä pohditaan <strong>argumentaatio</strong>n yleistä ideaa ja esitellään ne perusosat, joista mikä<br />
tahansa argumentti koostuu: käsite, arvostelma ja päätelmä.<br />
Toisessa esitellään alustavasti argumentin analysointia eri aloilta otettujen esimerkkien avulla.<br />
Kolmas osa on taas teoreettinen. Siinä esitellään <strong>argumentaatio</strong>n perustyypit: deduktiivinen,<br />
induktiivinen ja abduktiivinen argumentointi.<br />
Neljännessä osassa yritetään analysoida vähän vaikeampaa tapausta.<br />
Viides osa käsittelee oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n erityiskysymyksiä.<br />
Monisteen lopussa on liitteitä, joiden sisältöön luennoilla ei ehditty perehtyä. Niistä ei tule<br />
tenttikysymyksiä.<br />
Kurssi on koottu kiireessä, joten puutteita ja virheitä varmasti löytyy. Huomautukset ja eriävät mielipiteet<br />
otetaan kiitollisesti vastaan osoitteessa seppo.sajama@uef.fi. Ne yritetään ottaa huomioon seuraavien<br />
vuosien versioissa.<br />
2
1 Mitä argumentointi on?<br />
1 Argumentaation alustava määritelmä<br />
Sanakirjan mukaan argumentti on perustelu, jolla tuetaan jotakin käsitystä. Näin ollen <strong>argumentaatio</strong> on<br />
jonkin käsityksen perustelemista. Tarkempi määritelmä löytyy esimerkiksi Jürgen Mittelstrassin<br />
toimittamasta hakuteoksesta Enzyklopädie Philosophie und Wissenschaftstheorie:<br />
Argumentaatio. Puhe, jonka tarkoituksena on saada todellisen tai kuvitteellisen<br />
keskustelukumppanin hyväksyntä tai hylkäys väitteelle tai normille (jonka totuuden tai pätevyyden<br />
“puolesta” tai jota “vastaan” argumentoidaan) palaamalla aukottomasti askel askeleelta jo yhteisesti<br />
hyväksyttyihin väitteisiin tai normeihin.<br />
Tätä määritelmää kannattaa tutkia ja kommentoida tarkemmin.<br />
Ensinnäkin määritelmästä käy ilmi, että <strong>argumentaatio</strong> on luonteeltaan kielellistä (“puhetta”). Vaikka<br />
ihmisen argumentit perustuvatkin ajatteluun, <strong>argumentaatio</strong>ta voidaan ja pitää tutkia kielellisenä ilmiönä,<br />
koska argumentit pitää ilmaista muille. Pelkästään omassa päässä oleva perustelu on argumentti vain<br />
potentiaalisesti.<br />
Toiseksi määritelmä sanoo, että argumentti rakentaa yhteyden kahden tyyppisten kielellisten olioiden, (i)<br />
lähtökohdan eli premissien (perusteen) ja (ii) johtopäätöksen (perusteltavan asian), välille. Missä tahansa<br />
argumentissa pitäisi voida erottaa nämä kaksi tekijää. Esimerkiksi edellä olevassa määritelmässä<br />
johtopäätöksenä on “väite tai normi”, joka perustellaan kulkemalla taaksepäin yhteisesti hyväksyttyihin<br />
“väitteisiin tai normeihin”. Kuvan muodossa:<br />
PREMISSI(T) ------------------------------> JOHTOPÄÄTÖS<br />
(perusteleva[t] lause[et]) (perusteltava[t] lause[et])<br />
Premissien ja johtopäätöksen välinen suhde voi olla voimakkuudeltaan monenlainen. Jos suhde on niin<br />
vahva, että premissit “vetävät” johtopäätöksen välttämättä mukanaan, argumentti on deduktiivinen. Jos<br />
suhde taas on heikompi, siten että premissit tekevät johtopäätöksen vain todennäköiseksi, kyseessä on<br />
induktiivinen argumentti. Tähän keskeiseen eroon palataan jatkossa monta kertaa.<br />
Kolmanneksi määritelmä korostaa sitä tärkeää seikkaa, että <strong>argumentaatio</strong> on mahdollista vain yhteisesti<br />
hyväksyttyä taustaa vasten. Mitä vähemmän yhteisiä käsityksiä keskustelijoilla on, sitä vaikeampaa heidän<br />
on keskustella järkevästi. On täysin mahdollista, että argumentti, joka vakuuttaa yhden yleisön, ei tee<br />
vaikutusta toiseen. Siksi argumentin arvioinnin yksi (mutta ei suinkaan ainoa) ulottuvuus on sen<br />
vaikuttavuus ja soveltuvuus kohdeyleisölle. Hyvä argumentoija osaa ottaa kohdeyleisönsä huomioon.<br />
Arkipäivän keskusteluissa esitetyt argumentit ovat yleensä hyvin tilannesidonnaisia: yhteisen arvo- ja<br />
tietotaustan olemassaolo oletetaan ilman muuta. Siksi “kotiyleisön” vakuuttava argumentti ei välttämättä<br />
vakuutta toista yleisöä, jolla on erilaiset tiedolliset ja arvolähtökohdat. Tässä suhteessa arkisen<br />
4
<strong>argumentaatio</strong>n vastakohta on matemaattinen todistus, joka on hyvin vähän tai ei lainkaan<br />
tilannesidonnaista: matemaattinen todistus vakuuttaa aina kaikki asiaan perehtyneet samalla tavalla. (Tai<br />
ainakin näin pitäisi olla.)<br />
Argumentointi on vallan käytön muoto, koska se, että ihmisellä on valtaa, tarkoittaa vain, että hänellä on<br />
kyky saada toiset toimimaan haluamallaan tavalla. Ja sitähän argumentoinnilla tavoitellaan. Kaiken hyvän<br />
lisäksi argumentointi on – onnistuessaan – paljon väkivallan käyttöä tai sillä uhkaamista tehokkaampi keino<br />
saada muut tekemään yhteistyötä asetettujen päämäärien hyväksi, sillä kun ihmiset omaksuvat jonkin<br />
tavoitteen omakseen vapaaehtoisesti ja ymmärryksellä, he tavoittelevat sitä kestävämmin ja<br />
tehokkaammin kuin ulkoapäin annettua ja hieman käsittämättömäksi jäävää päämäärää.<br />
Usein argumentointi on myös käsitysten ja tavoitteiden muodostamisen prosessi. Tällöin argumentointi on<br />
yhteispeliä, jonka tarkoituksena on löytää monien esitettyjen käsitysten joukosta parhaat ja toimivimmat.<br />
Tähän perustuu myös kreikkalaisten keksimän demokratian idea: vapaat ihmiset valitsevat vapaassa<br />
keskustelussa yhteisölleen kaikkia velvoittavat yhteiset tavoitteet ja kaikkia yhtä lailla sitovat yhteispelin<br />
säännöt. Keskustelun ja argumentoinnin lopputulos on tässä prosessissa avoin, koska kukaan ei tiedä<br />
etukäteen, miten keskustelu etenee ja mihin johtopäätöksiin (jos mihinkään) lopulta päädytään.<br />
2 Toulminin <strong>argumentaatio</strong>malli<br />
Stephen Toulminin vaikutusvaltaisen kirjan The Uses of Argument (1958) perusidea on, että matematiikassa<br />
ja logiikassa harjoitettu <strong>argumentaatio</strong> (deduktiivinen <strong>argumentaatio</strong>) ei ole kovin hyvä esikuva filosofiselle<br />
<strong>argumentaatio</strong>lle. Kuitenkin suurin osa filosofian metodologian oppikirjoista (aina Descartesin Metodin<br />
esityksestä alkaen) on täysin epäkriittisesti hyväksynyt matemaattisen <strong>argumentaatio</strong>n mallin<br />
esikuvakseen.<br />
Toulminin mielestä parempi esikuva on tuomarien harjoittama oikeudellinen <strong>argumentaatio</strong>. Vaikka<br />
oikeussalissa harrastetaan monentyyppistä <strong>argumentaatio</strong>ta (syyttömyyden tai syyllisyyden osoittamista,<br />
puolustuspuheita, tuomioiden perusteluja jne.), kaikki oikeudellinen <strong>argumentaatio</strong> ja itse asiassa<br />
kaikenlainen <strong>argumentaatio</strong> noudattaa seuraavaa yksinkertaista mallia:<br />
D ----------> C D = data, peruste<br />
| C = claim, conclusion, väite<br />
W W = warrant, tae<br />
| B = backing, tuki<br />
B<br />
“D” tarkoittaa sitä dataa tai todistusaineistoa, jonka pohjalta johtopäätös “C” tehdään. Kun väitteen “C”<br />
esittäneeltä pyydetään perustelua, hän esittää väitteen “D”. Kun joku esimerkiksi väittää *C+ “Yöllä oli<br />
pakkasta”, ja häneltä vaaditaan perusteluja, hän sanoo *D+ “Pihalla olevan vesiämpärin pinnalla oli jäätä”.<br />
Jos häntä ahdistetaan vielä kysymällä, miten jäätynyt vesiämpärin pinta liittyy yölliseen pakkaseen, hän<br />
joutuu sanomaan *W+ “Vesi jäätyy pakkasella” tai “Kaikki vedet jäätyvät, kun lämpötila menee nollan<br />
alapuolelle” tai jotain vastaavaa. Kun krooninen skeptikko epäilee tätäkin, hänen täytyy vihdoin turvautua<br />
väitteeseen *B+ “Tähän mennessä kaikki vedet ovat kyllä jäätyneet pakkasessa”. Toulminin mallin<br />
muodossa:<br />
Ämpärissä on jäätä -------------> Yöllä oli pakkasta<br />
|<br />
Vesi jäätyy pakkasella<br />
|<br />
5
Tähän mennessä kaikkien vesien<br />
on havaittu jäätyneen pakkasessa<br />
Toulminin kaavan yleispätevyyttä tukee myös se, että filosofian kirjoista tuttu looginen (deduktiivinen,<br />
syllogistinen) päättely Sokrateen kuolevaisuudesta<br />
Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia.<br />
Sokrates on ihminen.<br />
---------------------------------------<br />
Sokrates on kuolevainen.<br />
voidaan esittää vaikeuksitta Toulminin mallin avulla näin:<br />
S on ihminen -------------> S on kuolevainen<br />
|<br />
|<br />
Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia<br />
Toulminin malli mahdollistaa vielä perustelun antamisen yläpremissille “Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia”:<br />
S on ihminen -------------> S on kuolevainen<br />
|<br />
|<br />
Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia<br />
|<br />
|<br />
Tähän mennessä kaikki ihmiset ovat<br />
kuolleet ennen 130. ikävuottaan<br />
Näin saatu argumentti ei enää ole luonteeltaan deduktiivinen, koska lauseesta “Tähän mennessä kaikki<br />
ihmiset ovat kuolleet ennen 130. ikävuottaan” ei seuraa loogisesti lause “Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia”.<br />
Vaikka Walt Disneyn syväjäädytetty ruumis herätettäisiin henkiin hänen syntymänsä 200-vuotisjuhlan<br />
kunniaksi, se ei osoittaisi johtopäätöstä “Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia” epätodeksi. Tästä lisää<br />
myöhemmin.<br />
Toulmin lisää kuvioonsa tuen vielä kaksi tekijää, Q:n eli varaukset (qualifications), jotka tulevat kaaviossa<br />
D:n ja C:n väliin, sekä R:n eli vastaväitteiden kumoamisen ennakkoon (rebuttals). Ne eivät ole kovin<br />
olennaisia asioita, enkä jatkossa juurikaan kiinnitä niihin huomiota. Seuraavassa argumentissa (joka ei ole<br />
Toulminin oma) esiintyvät kuitenkin kaikki kuusi tekijää:<br />
[Q] Hyvin todennäköisesti [C] Virtanen on syyllinen, [D] koska hänen on nähty kuljeskelevan<br />
rikospaikan lähellä murhan jälkeisenä päivänä ja koska [W] rikolliset palaavat aina rikospaikalle, [B]<br />
tai ainakin kriminologian kirjoissa sanotaan niin, [R] eikä Virtasella ollut uskottavaa selitystä sille,<br />
miksi hän harhaili vieraassa ympäristössä.<br />
Kaikkien tekijöiden ei tarvitse olla mukana argumentissa. Usein D ja C riittävät. Jo pelkkä “*C+ Virtanen on<br />
syyllinen, [D] koska hänen on nähty kuljeskelevan rikospaikan lähellä seuraavana päivänä” riittää<br />
argumentiksi. Kaikki muu on täydennystä.<br />
Tekijöiden järjestykselläkään ei ole merkitystä. Yllä olevan järjestyksen QCDWBR sijasta se olisi voinut olla<br />
“*B+ Kriminaalipsykologisista tutkimuksista tiedämme, että *W+ rikolliset palaavat usein rikospaikalle. [D]<br />
Tutkimuksissamme saimme selville, että Virtasen oli seuraavana päivänä nähty harhailevan murhan<br />
tapahtumapaikan lähistöllä. [R] Virtanen selitti harhailunsa johtuneen siitä, että oli eksynyt lenkillään. [C]<br />
Näiden seikkojen perusteella vaikuttaa [Q] mahdolliselta, että Virtanen on syyllinen.”<br />
6
Toulminin mielestä on mahdollista analysoida mikä tahansa argumentti näihin osiin. Alla oleva<br />
yksinkertainen keskustelu Boothin ja muiden kirjasta The Craft of Research paljastaa, miten tavanomaisten<br />
asioiden kanssa olemme loppujen lopuksi tekemisissä, vaikka emme tavallisesti käytäkään niistä nimityksiä<br />
“väite”, “peruste” tai “tae”. Keskustelussa tulee esille takeen (tai väitteen ja perusteen suhteen)<br />
yleispätevyyttä rajoittava varaus (qualification):<br />
PROPONENTTI OPPONENTTI<br />
(1) VÄITE: Yöllä on satanut. Miten niin?<br />
(2) PERUSTE: Tie on märkä. Miten se liittyy asiaan?<br />
(3) TAE: Aina kun tie on Ei aina. Meillä päin<br />
aamulla märkä, on tiet kastellaan kesä-<br />
yöllä satanut ... öisin pölyn sitomiseksi.<br />
(4) VARAUS: ... paitsi ehkä OK.<br />
teillä päin.<br />
Näiden neljän tekijän välinen suhde voidaan ilmaista tiivisti sanomalla:<br />
Väitteen tekijän pitää pystyä esittämään, mitä perusteita hänellä on väitteelleen ja mitä takeita<br />
hänellä on sille, että hänen perustelunsa on relevantti hänen tekemänsä väitteen kannalta — ainakin<br />
muissa kuin varauksen pois sulkemissa tapauksissa.<br />
Varaukset ovat argumentoijan parhaita ystäviä: niiden avulla kitka väitteen ja sen perustana olevien<br />
tosiasioiden välillä minimoituu. Varausten esittäminen yleiseen teesiin on usein tarpeen, jotta se säilyttäisi<br />
uskottavuutensa. Mutta jos niitä on paljon, argumenttiin syntyy välttämättä selittelyn makua.<br />
3 Kaikkea ei sanota ääneen: Gricen keskustelusäännöt<br />
Henkilö, joka hallitsee Toulminin mallin käytön, pystyy (periaatteessa) mitä tahansa tekstiä lukiessaan<br />
erottamaan siitä ainakin (1) väitteet, (2) niille esitetyt perustelut, (3) väitteitä ja perusteluja yhdistävät<br />
takeet, sekä (4) väitteen pätevyysaluetta rajoittavat tai tarkentavat varaukset. Kun hän tarttuu tekstiin, hän<br />
pystyy merkitsemään väitteet punaisella, perustelut sinisellä, takeet vihreällä ja varaukset keltaisella. Kun<br />
hän on tehnyt tämän, tekstistä ei löydy yhtään väritöntä sanaa, paitsi ehkä turhat täytesanat.<br />
Onko tämä mahdollista? Ei varmasti ole. Yksi syy sen mahdottomuuteen on, että kaikkea argumenttiin<br />
kuuluvaa ei sanota ääneen tai kirjoiteta paperille. Jotkut asiat ovat niin itsestään selviä, että niitä ei sanota<br />
ääneen. Tuntuisi hyvin kummalliselta, jos joku keskustelussa pyytämättä mainitsisi väitteensä perustelut,<br />
takeet ja varaukset. Pelkkä väite, “Yöllä on satanut”, on luonteva repliikki, jos keskustelu tapahtuu märän<br />
tien läheisyydessä. “Yöllä on satanut, koska tie on märkä” ilmaisee myös perusteen, mutta tuntuu märällä<br />
tiellä sanottuna aliarvioivan keskustelukumppanin oivalluskykyä.<br />
Sherlock Holmesin ihailija koettelisi ankarasti kuulijansa huumorintajua, jos esittäisi seuraavan<br />
monologin.”Yöllä on satanut, koska tie on märkä. Tie ei olisi märkä, ellei yöllä olisi satanut, (1) ellei Destian<br />
auto ole käynyt kastelemassa tietä tai (2) ellei ole ollut aivan poikkeuksellisen vahva aamukaste tai (3) ellei<br />
viereinen puro ole yöllä tulvinut tielle tai (4) ellei tietä ole kastellut joku, joka haluaa jostain syystä meidän<br />
uskovan, että yöllä satoi.”<br />
Varsinainen puhuttu tai kirjoitettu teksti on aina vain varsinaisen argumentin peittävä pintakerros, jonka<br />
alle tulkitsijan on päästävä. Vain se, joka osaa lukea rivien välistä väitteen perustelut (“perusteen” ja<br />
“takeen”), ymmärtää todella tekstin. Jos hän pystyy näkemään myös perustelun vaikeudet ja rajoitukset,<br />
7
hän ymmärtää sen ehkä jopa paremmin kuin väitteen esittäjä itse.<br />
Kielifilosofi Paul Grice on esittänyt joukon sääntöjä, jotka ohjaavat (tietoisesti tai tiedostamatta)<br />
keskustelukäytäntöämme. Ne kaikki perustuvat viime kädessä yhteistoimintaperiaatteeseen. Sen mukaan<br />
keskustelu on yhteistoimintaa, ja siksi siihen osallistuvan tulee edistää yhteisen päämäärän saavuttamista<br />
omilla puheenvuoroillaan. Tämä päämäärä voi olla esimerkiksi totuuden löytyminen tai yhteisymmärryksen<br />
saavuttaminen. Yhteistoimintaperiaate konkretisoituu neljäksi säännöksi:<br />
Määrän sääntö: anna informaatiota sopiva määrä, ei liian vähän eikä paljon.<br />
Laadun sääntö: anna vain totta informaatiota.<br />
Relevanssin sääntö: anna vain asiaankuuluvaa informaatiota.<br />
Tavan sääntö: anna vain selvää informaatiota.<br />
Sääntöjen selventämiseksi on hyödyllistä etsiä tapauksia, joissa niitä rikotaan, koska usein säännön rajoista<br />
ja sisällöstä pääsee parhaiten selville “rikkomistestin” avulla.<br />
Määrän sääntöä rikkoo ihminen, joka höpöttää ummet ja lammet sen sijaan, että kertoisi lyhyesti asiansa.<br />
Samaa sääntöä rikkoa myös se, joka ei kerro asiasta tarpeeksi. Laadun sääntöä rikkoo puolestaan ihminen,<br />
joka ei varmista välittämänsä informaation totuutta. Ja ihminen, joka ei pysy asiassa, rikkoo relevanssin<br />
sääntöä. Ihminen, joka puhuu epäselvästi tai argumentoi surkeasti, rikkoo tavan sääntöä.<br />
4 Logiikan säännöt keskustelusääntöinä?<br />
Mutta miksi ja milloin ihmiset keksivät logiikan eli saivat päähänsä ryhtyä esittämään deduktiivisia<br />
argumentteja? Tätä kysyi Friedrich Nietzsche. Hänen kirjaansa Wille zur Macht sisältyy hieno kuvaus<br />
logiikan synnystä. Se löytyy englanninkielisen version Will to Power pykälistä 477-562. Logiikka ei<br />
Nietzschen mukaan syntynyt totuuden rakkaudesta tai muusta ylevästä motiivista. Logiikan synnyn selittää<br />
pelkkä alkuihmisten olemassaolon turvaamisen tarve (WP 512). Koko inhimillisen tietämisen välineistön<br />
tavoite ei ole tieto tiedon vuoksi vaan käytännön asioiden hallinta. Tieto tiedon vuoksi on perverssi idea,<br />
koska kaikki tieto on elämän vuoksi. (WP 503)<br />
Yksi logiikan perustavimmista periaatteista on ristiriidan laki “ei: (A & ei-A)”. Selkokielisesti se sanoo: “Älä<br />
hyväksy lausetta ja sen vastakohtaa (negaatiota)”. Tämä ei ole mikään puhtaan järjen apriorinen, kaikkea<br />
kokemusta edeltävä idea. Se on vain periaate, jonka esivanhempamme ovat huomaamattaan valinneet<br />
kommunikaatiotaan ja yhteistoimintaansa helpottamaan. Tai oikeastaan he eivät valinneet sitä, vaan<br />
pikemmin se valitsi heidät mahdollistamalla heidän kommunikointinsa ja sitä kautta yhteistyönsä ja<br />
eloonjäämisensä. Vartiomiehestä, joka kertoo samaan hengenvetoon, että mitään vaaraa ei ole näkyvissä ja<br />
että suuri vaara uhkaa välittömästi, ei ole mitään hyötyä. (Vrt. WP 516.)<br />
Logiikan lait (ja niihin perustuvat <strong>argumentaatio</strong>n säännöt) ovat suunnittelematta syntyneitä,<br />
luonnonvalinnan vahvistamia, puhuvien olentojen lajinsisäisen yhteistyön edellyttämiä<br />
kommunikointiperiaatteita – ei mitään sen enempää. (Ks. WP 530)<br />
Logiikoita on ehkä monia, mutta mahdolliset muiden logiikkojen kannattajat ovat kuolleet jo ajat sitten<br />
sukupuuttoon. Ehkä neandertalin ihmisten sukupuuttoon kuolemisen syy ei ollut heidän kömpelö ja<br />
energiaa tuhlaava ruumiinrakenteensa eikä edes aivokapasiteetin rajallisuus vaan heidän suosimansa ylen<br />
hämärä logiikka.<br />
8
Perinteisten logiikan oppikirjojen tunnustamia “ajattelun lakeja” on kolme (ja ne löytyvät Aristoteleen<br />
Metafysiikan 4. kirjasta): (i) Identiteetin laki “A = A” sanoo, että jokainen olio on identtinen itsensä kanssa.<br />
(ii) Ristiriidan laki “ei (A ja ei-A)” sanoo, etteivät lause ja sen negaatio (“vastakohtakohta”) voi olla tosia<br />
samanaikaisesti. (iii) Kolmannen poissuljetun laki “A tai ei-A” sanoo puolestaan, että joko lauseen tai sen<br />
negaation on oltava tosi, kolmatta vaihtoehtoa ei ole (tertium non datur).<br />
Tässä muodossa ilmaistuna on ehkä vaikea ymmärtää, miksi niitä kutsutaan ajattelun laeiksi. Näistä<br />
kolmesta peruslaista voidaan kuitenkin antaa toinenkin tulkinta. Tämän “kommunikatiivisen” tulkinnan<br />
mukaan ajattelun lait ovat itse asiassa onnistuneen kommunikoinnin normeja:<br />
Identiteetin laki “A = A” vaatii, että termiä on aina käytettävä samassa merkityksessä. Kerran<br />
“A”:ksi nimettyä oliota ei saa ryhtyä kutsumaan “B”:ksi.<br />
Ristiriidan laki “ei (A ja ei-A)” kieltää puhujaa samassa keskustelussa sekä myöntämästä että<br />
kieltämästä samaa väitettä.<br />
Kolmannen poissuljetun laki “A tai ei-A” vaatii, että esitettyyn väitteeseen on periaatteessa<br />
otettava joko hyväksyvä tai hylkäävä kanta.<br />
Näin ymmärretyt logiikan lait ovat samanlaisia järkevän keskustelun sääntöjä kuin Gricen<br />
keskustelusäännöt. Ei sen enempää.<br />
Arkipäivän ajattelussa käytetyt deduktiivisen päättelyn muodot eivät siis ole mitään logiikan kaavojen<br />
degeneroituneita versioita, vaan niillä on aivan oma tehtävänsä ja siksi myös omat hyvyyden kriteerinsä,<br />
joiden mukaan ei pidä arvioida logiikkaa ja matematiikkaa. Eikä pidä myöskään unohtaa, että<br />
arki<strong>argumentaatio</strong>n (ääneen lausumattomat) säännöt ja logiikan (aksioomiin ikuistetut) säännöt voivat olla<br />
ja usein myös ovat yhtä mieltä joidenkin argumenttien hyvyydestä ja huonoudesta.<br />
5 Argumentaatiota ohjaavat säännöt<br />
Argumentaatiota ohjaavat säännöt ovat hyvin monenlaisia ja -tasoisia. Niitä kuuluvat ainakin seuraavat:<br />
1 Logiikan normit<br />
2 Kieliopin normit<br />
3 Keskustelunormit<br />
4 Retoriikan normit<br />
(1) Logiikan normit asettavat sen minimiehdon, jonka hyvän tai edes käsitettävän argumentin on<br />
täytettävä: se ei saa olla sisäisesti ristiriitainen. (2) Kieliopin normit ja muut kielelliset normit asettavat<br />
puolestaan sen minimiehdon, että argumentin on oltava korrektia kieltä. (3) Keskustelunormit ja muut<br />
kommunikaationormit ottavat huomioon myös vastaanottajan: <strong>argumentaatio</strong>n on pyrittävä selkeyteen ja<br />
tehokkuuteen. (4) Osa retoriikan normeista kuuluu ehkä jo edelliseen kategoriaan, mutta on myös paljon<br />
<strong>argumentaatio</strong>n ulkoiseen muotoon liittyviä suosituksia, jotka eivät välttämättä tehosta <strong>argumentaatio</strong>ta<br />
vaan pelkästään kaunistavat sitä eli tekevät siitä miellyttävämpää. Näitä voisi kutsua retoriikan normeiksi.<br />
On olennaisen tärkeää erottaa kaksi asiaa: säännön seuraaminen tiedostamatta sen olemassaoloa ja<br />
säännön seuraaminen tietoisesti. Gricen sääntöjen seuraaminen kuuluu ilmiselvästi tiedostamattoman<br />
seuraamisen kategoriaan. Ihmisethän noudattavat Gricen sääntöjä yhtä luonnostaan ja huomaamattaan<br />
9
kuin logiikan tai kieliopin sääntöjä. Heidän ei tarvinnut odottaa Gricea pystyäkseen keskustelemaan<br />
tehokkaasti eli yhteistyötä edistävällä tavalla. Jokainen oli oppinut omasta kokemuksestaan, että sääntöjen<br />
rikkomisesta seuraa todennäköisesti negatiivista palautetta muilta ihmisiltä muodossa tai toisessa.<br />
Vastaavasti ihmiset useimmiten “ajattelevat loogisesti” siinä minimaalisessa mielessä, että heidän<br />
ajattelunsa ei riko logiikan lakeja, vaikka he eivät tietoisesti pyrikään noudattamaan noita lakeja siitä<br />
yksinkertaisesta syystä, etteivät ole lainkaan selvillä niistä. Toisin sanoen argumentoidessaan ihmiset<br />
toimivat useimmiten logiikan lakien mukaan, mutta he eivät tee niin tietoisen päätöksen perusteella vaan<br />
vaistonvaraisesti. On täysin mahdollista, että he noudattavat tietoisesti joitakin muita sääntöjä kuin<br />
formaalisen logiikan sääntöjä, mutta niitä noudattaessaan he noudattavat samalla myös tietämättään<br />
formaalisen logiikan sääntöjä.<br />
Sama pätee kieliopistakin.<br />
6 Sama malli, eri termit<br />
Argumentaatiota on monentyyppistä. Toisena äärimmäisyytenä on matemaattis-looginen todistaminen ja<br />
toisena ääripäänä löysä jutustelu. Molempia voidaan silti kutsua “<strong>argumentaatio</strong>ksi”. Kuitenkin kaikille<br />
<strong>argumentaatio</strong>n muodoille on yhteistä se, että ne ovat seuraavan kaavan mukaisia:<br />
PREMISSIT ---| PÄÄTTELYSÄÄNNÖT |---> JOHTOPÄÄTÖKSET<br />
Toisin sanoen kaikessa <strong>argumentaatio</strong>ssa voidaan erottaa kolme asiaa: (1) yhteisesti hyväksytyt<br />
lähtökohdat (premissit), (2) tietyt säännöt, jotka kertovat, miten premisseistä voidaan päästä eteenpäin<br />
yhteisesti hyväksytyillä tavoilla (päättelysäännöt), ja (3) ne lopputulemat, joista yksimielisyys ei vielä vallitse<br />
(johtopäätökset).<br />
Eri <strong>argumentaatio</strong>muodoissa premissien ja johtopäätösten välisen ketjun voimakkuus on hyvinkin erilainen.<br />
Samoin eri <strong>argumentaatio</strong>yhteyksissä näistä kolmesta käytetään hyvin erilaisia nimityksiä. Esimerkiksi<br />
geometriassa ja logiikassa termit ovat:<br />
AKSIOOMAT ---| PÄÄTTELYSÄÄNNÖT |---> TEOREEMAT<br />
Oikeuden puolella ne voivat olla:<br />
OIKEUSLÄHTEET ---| TULKINTASÄÄNNÖT |---> RATKAISUT<br />
Empiirisessä tieteessä ne saattavat olla:<br />
HAVAINNOT ---| METODISÄÄNNÖT |---> TEORIAT<br />
Eri <strong>argumentaatio</strong>muodoissa premissien ja johtopäätösten välisen ketjun voimakkuus on hyvinkin erilainen.<br />
Logiikassa ja matematiikassa premissien ja johtopäätösten välinen suhde on välttämätön: jos premissit ovat<br />
tosia, johtopäätösten täytyy olla tosia. Sen sijaan empiirisessä tieteessä ja oikeudessa premissien ja<br />
johtopäätösten välinen seuraussuhde ei ole yhtä vahva. Samoista premisseistä voidaan näissä joskus päätyä<br />
kahteen erilaiseen muta yhtä hyvin perusteltuun johtopäätökseen. Tällöin sanotaan, että havainnot<br />
“alideterminoivat” teorian.<br />
10
2 Mitä käsitteet ovat?<br />
1 Käsitteen sisältö ja ala – ja niiden suhde<br />
Jokainen argumentti esitetään kielellisessä muodossa. Siksi jonkinlaisen selvyyden saaminen kielellisen<br />
merkityksen luonteesta on tarpeellista <strong>argumentaatio</strong>n kurssilla. Kielellisiä merkityksiä on joskus kutsuttu<br />
käsitteiksi. Tässä puhetavassa ei olisi mitään vikaa, jos kaikki käyttäisivät sanaa ”käsite” tällä tavalla.<br />
Valitettavasti vain käsitteeksi kutsutaan ainakin kolmea erityyppistä asiaa: (i) sanaa, (ii) sanan tarkoittamaa<br />
asiaa ja (iii) sanan merkitystä.<br />
Nämä kolme menevät helposti sekaisin. Esimerkiksi lauseet ”Kissa on eläin” ja ”Kissa on substantiivi”<br />
näyttävät rakenteeltaan samanlaisilta. Näyttää siltä, että molemmissa puhutaan samasta asiasta: felix<br />
domestica -lajista tai sen tarkemmin yksilöimättömästä jäsenestä. Tosiasiassa lauseissa puhutaan aivan eri<br />
asioista.<br />
Lause ”Kissa on eläin” puhuu itse kissasta (tai kissalajista), kun taas lause ”Kissa on substantiivi” puhuu<br />
sanasta ”kissa”. Monet filosofit suosittelevat, että sanoista puhuttaessa käytetään lainausmerkkejä, mutta<br />
itse asiasta puhuttaessa niitä ei käytetä. Siksi pitäisi kirjoittaa: ”Kissa on eläin, mutta ’kissa’ on substantiivi”.<br />
Sääntö on selkeä: ”Kun puhut sanasta, käytä lainausmerkkejä; kun puhut sen tarkoittamasta asiasta, älä<br />
käytä lainausmerkkejä.” Tämä selventää asiaa huomattavasti. Mutta vaikeuksiakin jää silti. Yksi niistä on se,<br />
pitääkö lainausmerkkejä käyttää silloin, kun puhutaan kissan käsitteestä.<br />
Jo muinaiset kiinalaiset filosofit huomauttivat, että hevonen on eri asia kuin hevosen käsite. Hevosella voi<br />
ratsastaa mutta hevosen käsitteellä ei voi, hevonen syö ruohoa mutta sen käsite ei jne. Hevosen käsite on<br />
nimittäin perinteisen käsityksen mukaan se merkitys jonka sanat ”hevonen”, ”horse” ja ”häst” ilmaisevat.<br />
Perinteisen käsityksen mukaan näet sanojen merkitykset eivät kuulu mihinkään luonnolliseen kieleen vaan<br />
ovat osa kaikille ihmisille yhteistä ajattelun kieltä.<br />
Perinteisessä logiikassa tehtiin käsitteen alan ja käsitteen sisällön ero: sisältöön kuuluvat ne ominaisuudet,<br />
jotka tekevät käsitteestä juuri sen käsitteen, joka se on. Esimerkiksi “veljen” käsitteen alaan kuuluvat itse<br />
ihmiset eli veljet, kun taas sen sisältöön kuuluvat abstraktit merkityselementit [miespuolinen] ja [sisarus].<br />
KÄSITE<br />
/ \<br />
/ \<br />
/ \<br />
SISÄLTÖ ALA<br />
(ominaisuudet) (oliot)<br />
Perinteisen käsityksen mukaan käsitteen määritelmässä kerrotaan, mistä merkityselementeistä tuo<br />
käsitteen sisältö koostuu. Tähän käsitykseen törmätään vielä usein jatkossa.<br />
Keskiajan loogikot huomasivat, että käsitteiden sisällön ja alan välillä on seuraava lainomainen suhde:<br />
Mitä laajempi käsitteen ala on, sitä suppeampi on sen sisältö.<br />
11
Mitä suppeampi käsitteen ala on, sitä laajempi on sen sisältö.<br />
Nämä kaksi teesiä tiivistyvät yhteen: käsitteen ala ja sisältö ovat kääntäen verrannolliset. Asian voi<br />
“todistaa” yksinkertaisesti: eurooppalaisen käsite on alaltaan laajempi kuin kreikkalaisen käsite, koska<br />
maailmassa on enemmän kreikkalaisia kuin eurooppalaisia, mutta samalla (ja juuri sen vuoksi)<br />
eurooppalaisen käsite on sisällöllisesti köyhempi kuin kreikkalaisen käsite, koska kreikkalaisilla on paitsi<br />
kaikki eurooppalaisten ominaispiirteet, myös kaikki kreikkalaisten erityispiirteet (mitä ne sitten<br />
lienevätkään).<br />
2 Käsitteiden määrittely – sisällön rajaus<br />
Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen perustaman perinteisen määritelmäteorian mukaan hyvä määritelmä<br />
paljastaa määriteltävän asian olemuksen. Esimerkiksi määritelmää “ihminen = kaksijalkainen höyhenetön<br />
eläin” ei voi pitää hyvänä määritelmänä, koska on pelkästään sattuma, ettei ole muita höyhenettömiä<br />
kaksijalkaisia kuin ihminen.<br />
Olion olemukseen kuuluvat perinteisen käsityksen mukaan ne ominaisuudet, jotka sillä on välttämättä<br />
oltava, eli ne ominaisuudet, joita ilman se ei olisi se olio, joka se on. Ja ihminen varmasti olisi ihminen,<br />
vaikka olisikin olemassa muita höyhenettömiä kaksijalkaisia. Sen sijaan määritelmä “ihminen =<br />
rationaalinen eläin” on hyvä määritelmä, koska se ilmaisee ihmisen olemuksen.<br />
Modernimmin ilmaistuna jonkin käsitteen määritelmä antaa ne riittävät ja välttämättömät ehdot, jotka<br />
olion on täytettävä kuuluakseen tuon käsitteen alaan. Esimerkiksi käsitteen “poikamies” määritelmä (lat.<br />
definitio – siitä kirjaimet ”df” yhtäläisyysmerkin jälkeen) voisi kuulua:<br />
Poikamies =df (1) ihminen,<br />
(2) miespuolinen,<br />
(3) täysi-ikäinen ja<br />
(4) naimaton<br />
Jokainen piirteistä (1) - (4) on yksinään välttämätön siinä mielessä, että mikään olio ei voi olla poikamies,<br />
ellei sillä ole kyseistä ominaisuutta.<br />
Lisäksi piirteet (1) - (4) ovat yhdessä riittävä ehto poikamiehuudelle, mutta yksinään mikään niistä ei ole<br />
riittävä peruste kutsua kantajaansa poikamieheksi.<br />
Joka tapauksessa määritelmä riittävien ja välttämättömien ehtojen avulla on onnistuessaan hyvä<br />
määritelmä, koska se on juuri sattuva: ei liian suppea eikä liian laaja.<br />
Kokonaan toinen asia on se, että monet filosofit uskovat, ettei ole järkevää edes tähdätä näin täydellisiin<br />
määritelmiin, koska niitä ei kuitenkaan voi antaa filosofisesti kiinnostavista käsitteistä. Ludwig<br />
Wittgensteinin mukaan perinteisen määritelmän käsitys sanojen merkityksistä on perin juurin väärä. Me<br />
kutsumme usein samalla sanalla olioita, joilla ei ole juuri mitään yhteisiä ominaisuuksia – eikä siksi riittäviä<br />
ja välttämättömiä ehtoja voida käyttää selittämään, miksi niihin viitataan samalla sanalla.<br />
Esimerkiksi niillä asioilla, joihin viittaamme käyttämällä sanaa “peli” ei ole välttämättä yhtä ainuttakaan<br />
yhteistä ominaisuutta, paitsi se, että niitä kutsutaan peleiksi. Mitä yhteistä on esimerkiksi pasianssilla ja<br />
jalkapallolla? (Wittgensteinin oma esimerkki on vielä vakuuttavampi, koska saksan sana Spiel kattaa<br />
12
suomen pelin lisäksi myös mm. leikin ja näytelmän.) Sinisessä kirjassa hän sanoo, että olioilla, jotka<br />
kokoamme saman yleisnimen alle, ei tarvitse olla mitään yhteistä; pikemminkin ne muodostavat perheen,<br />
jonka jäsenten välillä on perheyhtäläisyys:<br />
Joillakin heistä on sama nenä, toisilla samat kulmakarvat, kolmansilla sama kävelytyyli, ja nämä<br />
samankaltaisuudet limittyvät. Käsitys, että yleiskäsite on sen alaan kuuluvien olioiden yhteinen<br />
ominaisuus, liittyy muihin primitiivisiin, liian yksinkertaisiin ajatuksiin kielen rakenteesta. (SRK 49)<br />
Perheyhtäläisyys voi siis vallita saman yleiskäsitteen alaan kuuluvien olioiden välillä, vaikka niillä ei olisikaan<br />
yhtään kaikille yhteistä piirrettä. Tämän osoittaa sana “peli”. Vielä paremmin sen osoittaa esimerkiksi<br />
saksan sana “Absatz”, joka voi tarkoittaa useita täysin erilaisia asioita: 1. *kengän+ korko; 2. *tekstin+<br />
kappale, [lain] momentti; 3. [yrityksen] myynti, [tavaran] menekki; 4. [portaikon] tasanne; 5. pykämä.<br />
Tuskin edes Platon olisi väittänyt, että näitä Absatzeja vastaa käsitetaivaassa yksi ja vain yksi proto-Absatz,<br />
jonka kalpeita kopioita nämä muut ovat. (Mikä muuten on saksalais-suomalaisen sanakirjan mainitsema<br />
“pykämä”? Yksikieliset suomen sanakirjat eivät tunne koko termiä. Ison Dudenin mukaan sanan viides<br />
merkitys on vapaasti suomennettuna “*saostunut+ (maa)kerrostuma”.)<br />
3 Frege: merkitys ja tarkoite<br />
Saksalainen filosofi ja modernin logiikan isäksi kutsuttu Gottlob Frege erottaa neljä asiaa: (1) sanan, (2)<br />
tarkoitteen eli konkreettisen olion, johon sana viittaa, (3) merkityksen eli sanan ilmaiseman abstraktin<br />
käsitteen ja (4) merkitykseen liittyvän subjektiivisen mielteen. Näiden neljän erottamatta jättämisestä on<br />
ollut seurauksena valtava määrä sekaannuksia.<br />
Frege aloittaa kuulun kirjoituksensa “Über Sinn und Bedeutung” (1892) kysymällä onko samuus (Gleichheit)<br />
suhde kahden eri olion välillä vai yhden olion kahden eri nimen välillä. Hänen opissaan ollut Wittgenstein<br />
ilmaisi ongelman tyylikkäästi: “Sanoa kahdesta oliosta, että ne ovat identtisiä, on mieletöntä. Sanoa<br />
yhdestä oliosta, että se on itsensä kanssa identtinen, ei sano yhtään mitään.” (Tractatus 5.5303)<br />
Frege vastaa kysymykseensä sanomalla, että identiteetti ei ole suhde kahden olion välillä vaan se on suhde<br />
yhden ja saman olion nimien välillä. Sillä jos samuus olisi relaatio olioiden välillä, lauseet “a = b” ja “a = a”<br />
sanoisivat saman asian. Mutta näin ei ole. Esimerkiksi lause “Aamutähti = Iltatähti” välittää sellaista<br />
informaatiota, jota tautologinen lause “Aamutähti = Aamutähti” ei välitä. Kun saatiin selville, että<br />
Aamutähti ja Iltatähti ovat tosiasiassa yksi ja sama taivaankappale, tehtiin tärkeä astronominen keksintö.<br />
Mutta mitään keksintöä ei tehnyt se henkilö, joka keksi, että Aamutähti on Aamutähti. Samuuden on siksi<br />
oltava nimien eikä olioiden välinen suhde. (Fregen argumenttia analysoidaan perusteellisesti luvussa 15.)<br />
Miten sitten on mahdollista, että lauseet muotoa “a = b” sanovat jotain maailmasta, kun taas lauseet<br />
muotoa “a = a” ovat pelkkiä tautologioita vailla mitään informaatiosisältöä? Selitys on se, että merkit “a” ja<br />
“b” esittävät olion, johon ne viittaavat, eri tavoin. Esimerkiksi ilmaisut “Aamutähti” ja “Iltatähti” esittävät<br />
planeetta Venuksen (tarkoitteen) eri tavoin. Edellinen esittää sen “aamuaspektin” (merkityksen, käsitteen),<br />
jälkimmäinen “ilta-aspektin” (merkityksen, käsitteen).<br />
Frege sanoo, että ilmaisuissa “Aamutähti” ja “Iltatähti” planeetta Venuksen annettunaolemistapa (Art des<br />
Gegebenseins) on erilainen (SB 41). Yleisemmin: olion “annettunaolemistapa” on siihen viittaavan merkin<br />
merkitys (Sinn), kun taas olio, johon merkki viittaa, on merkin tarkoite (Bedeutung). Näin ollen sanoilla<br />
“Aamutähti” ja “Iltatähti” on sama tarkoite mutta eri merkitykset.<br />
13
Kaavion muodossa:<br />
SANA<br />
/ \<br />
/ \<br />
/ \<br />
MERKITYS TARKOITE<br />
(käsite) (olio)<br />
Vaikka kaavion ilmaisema ajatus muistuttaa päällisin puolin perinteistä käsitystä käsitteen sisällöstä ja<br />
alasta, se ei ole aivan sama. Perinteisessä ajattelussa käsite on sana, uudessa se on sanan merkitys.<br />
Seuraavaksi on poistettava yksi yleinen väärinkäsitysten aihe. Se on ajatus, että käsitteet ovat psykologisia.<br />
Sitä ne eivät ole, ainakaan Fregen mielestä.<br />
4 Merkitys ja mielikuva<br />
Frege erottaa sanan objektiivisen merkityksen (Sinn) ja siihen liittyvän subjektiivisen mielikuvan tai<br />
mielteen (Vorstellung). Ne ovat aivan eri asioita, minkä näkee siitä, että kaksi ihmistä voi kyllä ajatella<br />
“samaa asiaa”, esimerkiksi Kroatian uutta presidenttiä, mutta heillä ei voi olla samaa psyykkistä tilaa, vaan<br />
molempien on ajateltava häntä omassa tietoisuuden virrassaan, omalla mielteellään. Frege tekee mielteen<br />
ja merkityksen eron selvästi:<br />
Mielikuva on subjektiivinen tapahtuma, eikä kahdella eri ihmisellä voi olla täysin samanlaisia<br />
mielikuvia. Merkitykset kuuluvat [sen sijaan] ihmiskunnan yhteiseen perintöön, jossa ne säilyvät<br />
sukupolvelta toiselle. ... Vaikka kahdella ihmisellä ei voi olla samanlaisia mielikuvia, he voivat<br />
käsittää saman merkityksen. (SB 29).<br />
Sanan tarkoite (jos sanalla on sellainen) on tavallisesti objektiivinen maailmassa oleva olio, ja myös sanan<br />
merkitys on objektiivinen ajan ja paikan tuolla puolen oleva merkitys, mutta sanaan liittyvä mielikuva on<br />
subjektiivinen. Jokainen ihminen liittää erilaisia mielikuvia samaan ilmaukseen, vaikka he kaikki<br />
liittäisivätkin tuon ilmauksen samaan tarkoitteeseen. Sanan merkitys on jotain tältä väliltä: se ei ole yhtä<br />
objektiivinen kuin tarkoite, mutta se ei ole myöskään yhtä subjektiivinen kuin mielikuva. Frege yrittää<br />
valaista asiaa esimerkillä:<br />
Joku katselee kuuta kaukoputkella. Vertaan kuuta itseään tarkoitteeseen; se on havainnon kohde,<br />
jonka putken sisällä olevien objektiivien hahmottama kuva välittää havainnoitsijan<br />
verkkokalvokuvaksi. [Reaalista kuvaa putken sisällä] vertaan merkitykseen ja [verkkokalvokuvaa]<br />
mielikuvaan ... Kaukoputkessa oleva kuva on tosin vain yksipuolinen; se on riippuvainen<br />
havaintopaikasta; mutta se on objektiivinen siinä mielessä että useat havainnoitsijat voivat käyttää<br />
sitä. (SB 30).<br />
Muissa yhteyksissä hän kuvaa merkityksen ja mielikuvan eroa sanomalla, että “saman merkityksen, saman<br />
ajatuksen voi ilmaista eri tavoin, jolloin ero [eri ilmausten välillä] ei ole merkityksen, vaan merkityksen<br />
käsittämisen, valaistuksen, värityksen ero, josta logiikka ei ole kiinnostunut” (Begriff und Gegenstand,<br />
huom. 7, 70). Edelleen: “Se käytänkö sanaa ‘hevonen’ vai ‘ratsu’ vai ‘koni’ vai ‘humma’ ei aiheuta mitään<br />
eroa *lauseen merkityksessä+” (Der Gedanke, 37).<br />
14
5 Käsitteiden alkuperä – Aristoteles<br />
Aristoteles ei uskonut konkreettisista olioista irrallaan oleviin ideoihin tai käsitteisiin. Hänen lähtökohtansa<br />
oli empiristinen: kaikki mikä on ihmisen mielessä, on tullut sinne aistien kautta. Meillä on kyllä käsitteitä,<br />
mutta olemme oppineet ne kokemuksesta. Itse asiassa Aristoteles ei käytä sanoja “idea”, “käsite” tai<br />
“merkitys”, vaan hän puhuu “muodoista”, mielessä olevista aineettomista muodoista.<br />
Se, mitä me kutsuisimme käsitteeksi, on Aristoteleen mukaan mielessä oleva muoto. Hän nimittäin väittää,<br />
että ihmisen mieli vastaanottaa havainnossa havaitun olion muodon ilman tämän olion ainetta.<br />
Tutkielmassaan Sielusta hän vertaa näköhavaintoa sinettisormuksen painamiseen vahaan:<br />
“Aistilla” tarkoitetaan sitä, millä on kyky ottaa itseensä olioiden havaittavat muodot ilman ainetta.<br />
Tämä on käsitettävä tapahtuvaksi samalla tavoin kuin vahan pala ottaa vastaan sinettisormuksen<br />
muodon ilman [sormuksen] rautaa tai kultaa. Me sanomme, että se mikä aiheuttaa painalluksen on<br />
pronssinen tai kultainen sinetti, mutta sen varsinaisella metallikoostumuksella ei ole merkitystä;<br />
samalla tavoin aistiin vaikuttaa se, mikä on värillistä, tuoksuvaa tai kuuluvaa, mutta jokaisessa<br />
tapauksessa on samantekevää, mikä sen substanssi) on; vain sillä on merkitystä, mikä ominaisuus)<br />
sillä on, toisin sanoen missä suhteessa) sen osat ovat toisiinsa. (DA II 12; 424a 16-24).<br />
Kun esimerkiksi näen puun, puu painaa jälkensä mieleeni tai mieleni vastaanottaa puun muodon (idean,<br />
käsitteen). Mutta vaikka mieleni on vastaanottanut puun muodon, havaintoni puusta ei ole tehty samasta<br />
aineesta kuin puu itse. Siksi Aristoteleen “mielessä oleva aineeton muoto” on suurin piirtein sama asia kuin<br />
käsite.<br />
Kirjoituksessaan Tulkinnasta (luku 1) Aristoteles kuvaa kielen sanojen ja ajattelun käsitteiden välistä<br />
suhdetta seuraavasti:<br />
Puhutut sanat ovat mielen tapahtumien symboleita, ja kirjoitetut sanat ovat puhuttujen sanojen<br />
symboleita. Samalla tavoin kuin kaikilla ihmisillä ei ole samoja kirjoitettuja merkkejä, niin heillä ei ole<br />
samoja puhuttuja ääniäkään, mutta ne mielen tapahtumat, joita nämä merkit symboloivat, ovat<br />
samoja kaikilla ihmisillä, niin kuin ovat nekin oliot joiden kuvia kokemuksemme ovat.<br />
Toisin sanoen, ihmiset käyttävät erilaisia kieliä ilmaistakseen ajatuksensa, mutta nuo ajatukset ovat samoja<br />
kaikille ihmisille. Näyttää siis siltä, että Aristoteles hyväksyy käsityksen, että konkreettisesti olemassa<br />
olevien erikielisten lauseiden lisäksi on olemassa abstrakteja (eli ei ajassa eikä avaruudessa olevia)<br />
merkityksiä, jotka voidaan ilmaista minkä tahansa kielen avulla.<br />
6 Käsitteiden olemassaolo – Leibniz<br />
Frege korosti kirjoituksissaan, että sanojen merkitykset (käsitteet) eivät kuulu fyysiseen ulkomaailmaan<br />
eivätkä psyykkiseen kokemusmaailmaan, vaan niiden kotiuttamiseksi tarvitaan kolmas valtakunta (ein<br />
drittes Reich), jonkinlainen platoninen merkitysten maailma, joka on ajan ja avaruuden tuolla puolen.<br />
Tällaiseen maailmaan harvat uskovat nykyisin. Siksi 1600-luvun filosofin G. W. Leibnizin esittämä näkemys<br />
käsitteistä (tai “ideoista” kuten hän niitä kutsui) tuntuu meistä houkuttelevalta.<br />
Leibnizin ajatus voidaan ilmaista yksinkertaisesti näin: Ihminen, jolla on selvä X:n käsite, pystyy jakamaan<br />
oliot X:iin ja ei-X:iin. (Nouveaux essais sur l’entendement humain II, 29, 2-4). Jos ihmisellä on esimerkiksi<br />
15
selvä “ruokasienen” käsite, hän osaa kerätä metsästä kaikki syötäväksi kelpaavat sienet ja jättää sinne<br />
syömäkelvottomat.<br />
Vaikka Leibniz ei tiettävästi tehnytkään tästä ajatuksestaan sitä radikaalia johtopäätöstä, että käsitteen<br />
olemassaolotapa ei ole kovin tärkeä, vaan tärkeämpää on tietää käsitteen toimintatapa, se voidaan tehdä<br />
hänen puolestaan. Siksi hänen oivalluksensa voidaankin ilmaista (wuttgensteinilaisittain) sanomalla: “Älä<br />
kysy missä käsite on, vaan kysy miten se toimii!”<br />
Leibniz sanoo myös täysin selvästi, ettei käsitettä (”ideaa”) pitäisi sekoittaa mielessä oleviin kuviin eli<br />
mielteisiin. Ero on tarpeen siksi, että meillä voi olla hyvin selvä ja tarkka käsitys äärettömästä vaikka me<br />
emme voikaan muodostaa siitä tarkkaa kuvaa. Tästä käsityksestä seuraa, että ihminen voi käyttää X:n<br />
käsitettä aivan oikein puheessa, olioiden luokittelussa ja muissa toimissaan pystymättä millään tavalla<br />
selittämään tai määrittelemään X:n käsitettä.<br />
Filosofien työllisyyden kannalta Leibnizin käsitys on suotuisa, sillä jos kyky käyttää käsitettä olisi sama asia<br />
kuin kyky määritellä se, filosofeilla ei olisi työtä. Tilanne on onneksi toinen: me käytämme usein käsitteitä,<br />
joiden merkityksestä meillä ei ole aavistustakaan. Augustinus sanoi ajasta: Tiedän mitä se on, ellei kukaan<br />
kysy sitä, mutta heti kun sitä kysytään, en tiedä.<br />
7 Käsitteiden käyttö havainnossa – Kant<br />
Tärkein tapa käyttää käsitteitä on tavallinen havaitseminen. 1700-luvun lopussa vaikuttanut Immanuel Kant<br />
oli hyvin selvillä käsitteiden roolista havaitsemisessa. Hänen tietoteoriansa mullistavin ajatus oli juuri se,<br />
että käsitteet määräävät hyvin pitkälle sen mitä me havaitsemme. Hänen Logiikastaan löytyy hyvä<br />
esimerkki siitä, miten käsitteen puuttuminen estää havainnon onnistumisen:<br />
Jos ... villi-ihminen näkee kaukaa talon, jonka käyttötarkoitusta hän ei tunne, hänellä on edessään<br />
mielteenä sama objekti kuin toisellakin ihmisellä, joka tunnistaa sen asumukseksi. Mutta tämä tieto<br />
samasta objektista on näissä ihmisissä erilainen. Yhdellä on pelkkä aistimus, toisella on sekä aistimus<br />
että käsite.<br />
Kant ei väitä, että villi-ihmisen näkökentässä olisi tyhjä paikka siinä kohdassa, missä kulttuuri-ihmisen<br />
näkökentässä on talo. Hän näyttää pikemminkin väittävän, että villi luokittelee ja käsitteellistää näkemänsä<br />
jollakin muulla tavalla, esimerkiksi “kasaksi” tai “kukkulaksi” tai joksikin muuksi asiaksi, jonka käsite hänellä<br />
on hallussaan. Tässä mielessä havaitseminen on käsitteellistämistä. Ihmiset eivät koe epämääräisiä<br />
muotoja, värejä ja ääniä, vaan he havaitsevat valmiita, kokonaisia, jo joksikin tulkittuja olioita: taloja, puita,<br />
autoja, koiria jne.<br />
Psykologi Pertti Saariluoma väittää kirjassa Kognitiotiede olevassa artikkelissaan, että olion X käsite on ikään<br />
kuin prototyyppi, johon kuuluvat kaikki X:n olennaiset piirteet. Käsite ei kuitenkaan ole valokuvamaisen<br />
tarkka kopio esineestä, vaan aivan olennaisella tavalla epämääräinen. Tämän on vahvistanut hänen<br />
mukaansa myös empiirinen psykologinen tutkimus:<br />
Tutkimukset, joissa ihmisiä on pyydetty nimeämään annettuja objekteja, esimerkiksi kupin kaltaisia<br />
viivapiirroksia, ovat osoittaneet, että ihmisten käsitykset siitä, millaisia kupit ovat, eivät ole täysin<br />
yhtenäiset. Yleensä on olemassa koko joukko esineitä, joita kaikki pitävät kuppeina, mutta<br />
16
ajatapausten kohdalla käsitykset poikkeavat toisistaan. Yhteistä käsitteen keskustaa voidaan kutsua<br />
prototyypiksi.<br />
Juuri tällaista prototyyppiä tavoittelevat käsitteellisissä tutkimuksissaan nekin filosofit, jotka eivät usko<br />
tarkkarajaisten merkitysatomien olemassaoloon eivätkä välttämättömien ja riittävien ehtojen avulla<br />
annettuihin määritelmiin.<br />
8 Käsitteiden historiallisuus<br />
Ajatus, että käsitteet voidaan tyhjentävästi määritellä riittävien ja välttämättömien ehtojen avulla, on täysin<br />
epähistoriallinen. Paljon realistisempi näkemys on se, että käsitteillä on historiansa, joka on otettava<br />
huomioon niitä selkeytettäessä. D. W. Hamlyn erottaa kirjassaan Sensation and Perception (1961) seuraavat<br />
neljä vaihetta (siis selvän muotosarjan) minkä tahansa filosofisen käsitteen kehityshistoriassa:<br />
(1) Filosofilla ei ole käsitettä eikä sanaa jollekin ilmiölle.<br />
(2) Filosofilla on käsite, mutta ei sanaa sen ilmaisemiseksi.<br />
(3) Filosofilla on sekä käsite että sen ilmaiseva sana.<br />
(4) Filosofilla on sekä käsite että sana ja lisäksi hän on selvillä käsitteen implikaatiosta (SP 3-4)<br />
Jos meillä on tällainen historiallinen käsitteen käsite, on aika epätodennäköistä, että tuntisimme suurta<br />
intohimoa lähteä esittämään tyhjentäviä filosofisten käsitteiden määritelmiä. Voimme toki edelleen tehdä<br />
“käsiteanalyysiä”, ellemme halua luopua vanhasta tutusta sanasta. Mutta oikeastaan sanan “analyysi”<br />
tilalla voisi melkein yhtä hyvin olla “synteesi”. Käsiteanalyysin (yksi) tehtävä on nimittäin rationaalisesti<br />
rekonstruoida käsitteen luonnollisen kasvun historia. (Ja tätä tehtävää varten riittää todennäköinen tarina.<br />
Käsiteanalyysi ei nimittäin ole käsitehistoriaa yhtään sen enempää kuin yhteiskuntasopimusteoria on<br />
sosiaalihistoriaa.)<br />
Kun olemme itse koonneet käsitteen, ymmärrämme sen läpikotaisin — tai niin hyvin kuin se ihmiselle on<br />
mahdollista. Kun tällä tavoin ymmärrämme käsitteemme, ymmärrämme myös, että olisimme voineet<br />
“koota” ne toisella tavalla, toisista osista ja toisessa järjestyksessä. Ymmärrämme myös, etteivät muut<br />
välttämättä käytä sanoja meidän analyysimme tai synteesimme mukaisesti.<br />
9 Kertaus<br />
Vaikka Fregen olettamia ikuisia ja muuttumattomia merkityksiä ei luultavasti ole olemassa, on silti aivan<br />
järkevää puhua sanojen merkityksistä. Ja noita merkityksiä voidaan aivan hyvin kutsua käsitteiksi.<br />
On erotettava kolme eri asiaa: olio, sen nimi ja tuon nimen merkitys. Esimerkki sohvalla kehräävä kissa on<br />
olio. Sana ”kissa” viittaa tuohon olioon eli on sen nimi. Ja sanan ”kissa” merkitys on kissan käsite. Olion,<br />
nimen ja käsitteen suhteen voi ilmaista seuraavalla semanttiseksi kolmioksi kutsutulla kaaviolla:<br />
SANA<br />
/ \<br />
/ \<br />
KÄSITE OLIO<br />
17
Usein on tärkeä tehdä selväksi, puhuuko oliosta, sen nimestä vai sen käsitteestä. Tällöin esimerkiksi<br />
seuraava suositus on käyttökelpoinen:<br />
Kun puhut oliosta, älä käytä erikoismerkkejä: ><br />
Kun puhut sanasta, käytä lainausmerkkejä: ><br />
Kun puhut käsitteestä, käyttää kursiivia ><br />
Lainausmerkeillä ja kursiiveilla on toki muitakin käyttöjä, mutta jos sanot käyttäväsi niitä yllä kuvatulla<br />
tavalla ja jos teet niin johdonmukaisesti, kenelläkään ei pitäisi olla mitään huomauttamista.<br />
Semanttisen kolmion perusidean ja siihen liittyvän merkintäsuosituksen omaksuminen ei välttämättä<br />
merkitse aikansa eläneen merkitysteorian omaksumista. On aivan mahdollista erottaa olio, sen nimi ja<br />
nimen merkitys sitoutumatta siihen, että tuo merkitys (käsite) on jokin ikuinen ja muuttumaton platoninen<br />
idea. Käsitteet ovat kummallisia asioita: niitä ei ole olemassa muualla kuin ihmisten käytännöissä ja nuo<br />
käytännöt muuttuvat ajan kuluessa. Ne ovat kuitenkin sen verran kiinteitä, että ihmisten välinen<br />
kommunikointi onnistuu jopa vuosisatojen yli. Jos osaa lukea englantia, pystyy vaikeuksitta ymmärtämään<br />
esimerkiksi John Locken 300 vuotta sitten kirjoittamaa tekstiä.<br />
18
3 Mitä arvostelmat ovat?<br />
1 Arvostelma koostuu kahdesta käsitteestä<br />
Kaikissa kielissä on samantyyppinen rakenne: lauseet koostuvat kahdesta osasta, subjektista (nimestä) ja<br />
predikaatista(verbistä). Aristoteles erottaa kirjoituksessaan Kategoriat kahdentyyppisiä ilmauksia: ne jotka<br />
sisältävät yhdistämisen (synthesis) ja ne jotka eivät sitä sisällä:<br />
Niistä asioista jotka sanotaan, jotkut sisältävät yhdistämisen kun taas toiset eivät sisällä yhdistämistä.<br />
Esimerkiksi “ihminen juoksee” ja “ihminen voittaa” sisältävät yhdistämisen, ja “ihminen”, “härkä”,<br />
“juoksee” ja “voittaa” eivät sitä sisällä. (Kategoriat 2)<br />
Ja silloin kun mielessä tai kielessä on yhdistetty kaksi käsitettä tai sanaa, on mahdollista että näin saatu<br />
yhdistelmä on tosi tai epätosi. Kuten Aristoteles asian ilmaisee: “Missä on sekä epätotuutta että totuutta,<br />
siellä on jo tapahtunut ajatusten yhdistäminen ykseydeksi. (DA III 6)<br />
Toisin sanoen yksittäinen mielessä oleva käsite – sellainen kuin “ihminen” tai “voittaa” – ei voi olla tosi eikä<br />
epätosi. Totuus ja epätotuus eivät ole erillisten sanojen (tai käsitteiden) vaan kokonaisten lauseiden (tai<br />
niitä vastaavien ajatusten tai arvostelmien) ominaisuuksia.<br />
Syy, miksi yksittäiset sanat (käsitteet) eivät voi olla tosia tai epätosia, on se että yhdellä sanalla (käsitteellä)<br />
ei voi esittää väitettä. Sana ei sisällä myöntämisen aktia (kr. kataphasis, lat. affirmatio) eikä kieltämistä, ja<br />
siksi se ei voi esittää väitettä. Myöntämistä ja kieltämistä voisi kutsua yhteisnimellä väittäminen (lat.<br />
assertio).<br />
Aristoteles näyttää ajattelevan, että heti kun kaksi sanaa tai käsitettä yhdistetään, tehdään myös<br />
väittämisen akti. Esimerkiksi kun joku sanoo tai kirjoittaa peräkkäin sanat “ihminen” ja “juoksee”, hän<br />
samalla myös väittää, että ihminen juoksee. Aristoteles siis näyttää ajattelevan, että yhdistäminen on<br />
väittämistä. Toisaalta hänen kirjoituksestaan Tulkinnasta löytyy myös kohta, jossa hän näyttää olevan<br />
tietoinen yhdistämisen ja väittämisen erosta:<br />
Jokainen lause on merkityksellinen ... mutta jokainen lause ei tee väitettä, vaan ainoastaan ne joissa<br />
on totuutta tai epätotuutta. Jokaisessa lauseessa ei ole totuutta tai epätotuutta: rukous on lause<br />
mutta se ei ole tosi eikä epätosi. (Tulkinnasta 4)<br />
Esimerkiksi ruokarukous “Siunaa Jeesus ruokamme, ole itse luonamme!” on lause, joka ei esitä mitään<br />
väitettä. Se ei väitä, että Jeesus todella siunaisi ruokamme tai että hän todella olisi luonamme. Se<br />
pikemminkin esittää pyynnön, että Jeesus siunaisi ruokamme ja olisi luonamme.<br />
Yhteenveto. Aristoteles esittää seuraavat teesit:<br />
(1) Kaikilla ihmisillä on samat ajatukset ja käsitteet, vaikka puhuvat eri kieliä.<br />
(2) Puhe on ajattelun merkki, symboli.<br />
(3) Puheen osat joko sisältävät yhdistämisen tai ei.<br />
(4) Yksittäiset sanat eivät voi tehdä väitettä; kaksi yhdistettyä sanaa voivat.<br />
19
(5) Vain väitelauseet ovat tosia tai epätosia; pyynnöt tms. eivät kumpaakaan.<br />
2 Lauseopin metafyysinen tausta: substanssi ja attribuutti<br />
Substanssi on Aristoteleen metafysiikan peruskategoria. Kirjoituksessaan Kategoriat hän erottaa<br />
kymmenen kategoriaa, joihin oleva (se mikä on olemassa) voidaan jakaa. Näistä ensimmäinen ja perustavin<br />
on substanssi. Ja loput yhdeksän ovat substanssin ominaisuuksia eli attribuutteja.<br />
Karkeasti sanottuna substanssin ja attribuuttien ero on se, että substanssit ovat oliota ja attribuutit niiden<br />
ominaisuuksia. Tämä luonnehdinta on karkea, mutta se ohjaa ajatukset oikeaan suuntaan.<br />
Toinen apukeino substanssin käsitteen ymmärtämiseksi on oivallus, että substanssin ja attribuutin ero<br />
heijastuu kielessä subjektin ja predikaatin (tai substantiivin ja verbin) erona. Esimerkiksi lause “Koira<br />
juoksee” sanoo, että koiraksi kutsumallamme substanssilla on juoksemisen ominaisuus. Yleensäkin jokaisen<br />
lauseen subjekti viittaa substanssiin ja predikaatti (lauseen loppuosa) johonkin sen attribuuttiin eli<br />
ominaisuuteen.<br />
Aristoteles väittää, että vain substanssit ovat olemassa sanan varsinaisessa mielessä. Kaikkien muiden<br />
asioiden olemassaolo on riippuvaista substanssien olemassaolosta; niiden olemassaolo on substanssissa<br />
“loisimista”. Esimerkiksi pöydän väri, muoto ja paino ovat olemassa vain pöydän ominaisuuksina. Ne eivät<br />
voisi olla olemassa, ellei pöytä itse olisi olemassa. Jos pöytä poltetaan, myös sen väri ja muoto tuhoutuvat,<br />
ja paino muuttuu. Pöydän muoto ja väri eivät jää vaeltamaan kodittomina ja kantajattomina maailmaan<br />
pöydän itsensä tuhouduttua. Sen sijaan pöytä itse säilyy olemassa olevana oliona, vaikka sen ominaisuudet<br />
muuttuvat. Suorakaiteen muotoisesta vihreästä pöydästä voidaan tehdä punainen ja ellipsin muotoinen,<br />
mutta se on edelleen pöytä.<br />
Platon oli täysin eri mieltä asiasta. Hänen mielestään pöydän idea on paljon todellisempi kuin yksittäinen<br />
pöytä, ja se pysyisi olemassa vaikka kaikki maailman pöydät poltettaisiin. Aristoteles ei sitä vastoin uskonut<br />
platonisten ideoiden olemassaoloon. Hän uskoi kyllä, että on olemassa yleiskäsitteitä, mutta ne eivät hänen<br />
mielestään ole olemassa itsenäisinä olioina, vaan ne ovat olemassa vain konkreettisesti olemassa olevissa<br />
olioissa toteutuneina ja ruumiillistuneina.<br />
Toisin sanoen Aristoteleelle vain substanssit ovat itsenäisesti olemassa; kaikki muu oleva on olemassa<br />
epäitsenäisesti – substanssin “loisena”. Koska substanssit muodostavat maailman peruskaluston, minkä<br />
tahansa muun olion tai asian olemassaolo perustuu viime kädessä jonkin substanssin olemassaoloon. Siksi<br />
kaikki olemassaoloa koskevat väitteet voidaan periaatteessa palauttaa väitteiksi, joissa puhutaan vain<br />
substansseista ja niiden olemassaolosta ja muista ominaisuuksista. Esimerkiksi lause “On olemassa<br />
mahdollisuus, että voitan Lotossa” esittää toden väitteen, joka perustuu viime kädessä monien<br />
substanssien — minun, rahan, Loton jne. — olemassaoloon.<br />
“Substanssin” perusmerkitys on siis “itsenäiseen olemassaoloon kykenevä olio”. Tämän määritelmän<br />
mukaan Sokrates itse on substanssi mutta hänen nenänsä punakkuus, hänen ikänsä tai painonsa eivät ole<br />
substansseja vaan attribuutteja.<br />
20
3 Olemus<br />
Aristoteles ei olisi hyväksynyt väitettä, ettei ole mitään tarkkaa ja yksiselitteistä olioiden samuuden<br />
käsitettä ole, sillä hänen mukaansa olion ominaisuudet (attribuutit) voidaan jakaa olennaisiin<br />
(essentiaalisiin) ja satunnaisiin (aksidentaalisiin). Vain olennaiset ominaisuudet muodostavat olion<br />
substanssin ja määräävät sen, mikä olio se on. Vain ne toimivat sen varsinaisina identiteettikriteereinä ja<br />
vain ne pitäisi mainita sen määritelmässä. Aristoteles on siis essentialisti, jos essentialismilla tarkoitetaan<br />
oppia, jonka mukaan oliolla on muuttumattomat ja kiinteät olemukset.<br />
Essentialismin keskeinen teesi on se, että olion olemukseen kuuluvat ne ominaisuudet, joita ilman se ei voi<br />
olla se olio mikä se on. Esimerkiksi jääpalan essentiaalisiin ominaisuuksiin kuuluu, että sen lämpötila ei ylitä<br />
nollaa Celsius-astetta, koska jääpala ei ole enää jääpala, jos sen lämpötila on plussan puolella. Sen sijaan<br />
veden — olkoon se kiinteässä, nestemäisessä tai höyrystyneessä tilassa — essentiaalisiin ominaisuuksiin<br />
kuuluu se, että vesimolekyyli koostuu kahdesta vetyatomista ja yhdestä happiatomista, mutta ei se, että<br />
molekyyli on jossain tietyssä lämpötilassa.<br />
Näin ollen myös se, mikä on olennaista jollekin oliolle, riippuu siitä “mistä näkökulmasta”, “minkä intressin<br />
kannalta” tai “millä tavalla kuvattuna” oliota tarkastellaan. Jos jääpalaa tarkastellaan jääpalana, sen<br />
olennaisiin ominaisuuksiin kuuluu alle nollan oleva lämpötila; jos sitä tarkastellaan vetenä, mikään<br />
lämpötila ei kuulu sen olennaisiin ominaisuuksiin. Yleisemmin sanottuna: ei ole olemassa absoluuttisia<br />
yksilön samuuden kriteereitä. Samuus on aina jonkin lajin edustajan samuutta. Ja koska yksi yksilö voi olla<br />
monen eri lajin edustaja, mitään yksiselitteisiä identiteettikriteereitä ei ole.<br />
Se, että antiikin filosofi Herakleitoksen ongelma “Voiko samaan jokeen astua kahdesti?” on mielekäs<br />
ongelma, perustuu siihen, että joen samuuden kriteerit ovat epämääräiset. Jos samuuden kriteerinä on<br />
joen uomassa kullakin hetkellä virtaava vesimassa, samaan jokeen ei voi astua kahdesti. Mutta jos<br />
samuuden kriteerinä on joen uoma tai joen lähtöpiste, samaan jokeen voi astua kahdesti.<br />
Se, mitä me koemme substanssiksi (olioksi, yksilöksi) riippuu siitä, miten käsitteellistämme todellisuutta.<br />
Substanssin ja käsitteen yhteys näyttäisi olevan siinä, että meillä on “päässämme” käsitteitä, joiden avulla<br />
hahmotamme maailmaa ja joiden vastineita maailmassa olevat substanssit ovat. Koska eri käsitteet<br />
(käsitejärjestelmät) paloittelevat maailmaa eri tavoin, ei olekaan kummallista, että eri substansseilla on eri<br />
identiteettikriteerit vaikka kysymyksessä onkin sama maailma ja samat oliot.<br />
Aristoteles ei itse olisi hyväksynyt näitä väitettä. Hänelle substanssit ovat absoluuttisia, sanojen merkitykset<br />
kiinteitä ja asioiden olemukset muuttumattomia.<br />
4 Lauseiden totuus: Leibniz<br />
Suoraan Aristoteleen ajatuksiin perustuen myöhemmät filosofit erottivat analyyttiset ja synteettiset<br />
arvostelmat. Arvostelmat, jotka ilmaisevat “olemusväitteitä” eli jotka predikoivat subjektille sen<br />
olemukseen kuuluva ominaisuuden, ovat analyyttisiä. Tällaisia ovat esimerkiksi “Ihminen on rationaalinen”,<br />
“Kolmiossa on kolme kulmaa” ja “Talo on rakennus”.<br />
Kuten näistä esimerkeistä käy ilmi, analyyttiset lauseet eivät lisää tietoamme maailmasta. Jokainen, joka<br />
ymmärtää arvostelmassa esiintyvät käsitteet, tietää että arvostelma on tosi. Vaikka arvostelma on tosi, se<br />
on sisällyksetön, koska predikaatti ei esitä mitään uutta tietoa subjektista. Siksi analyyttiset arvostelmat<br />
21
ovat pelkkiä tautologioita. (Leibnizin mielestä kaikki arvostelmat ovat analyyttisiä – Jumalalle. Hänen<br />
mukaansa on osoitus ihmisen tietokyvyn rajallisuudesta, että hänelle jotkin arvostelmat ovat synteettisiä.)<br />
Synteettisiä arvostelmia ovat ne, joissa predikaatti ei sisälly subjektiin, esimerkiksi “Kukaan ihminen ei elä<br />
yli 130-vuotiaaksi”, “Kolmiossa ABC on suora kulma” ja “Tuo talo on punainen”. Näissä predikaatti tuo uutta<br />
tietoa subjektista. (Tämä tieto on “uutta” tietysti vain siinä mielessä, että se ei sisälly subjektiin.)<br />
1600-luvulla vaikuttaneen saksalaisen rationalistifilosofin Gottfied Wihelm Leibnizin totuuskäsitys lähtee<br />
ajatuksesta, että kieli koostuu sanoista, jotka edustavat eli representoivat käsitteitä. Jokainen kielen lause<br />
koostuu kahdesta käsitteestä, subjektista ja predikaatista. Ja hänen mukaansa lause on tosi, jos lauseen<br />
subjektin tarkoittama olio ja sisältyy lauseen predikaatin tarkoittamaan luokkaan.<br />
Leibniz jakaa käsitteet kahteen ryhmään: yksinkertaisiin ja kompleksisiin. Kompleksiset käsitteet saadaan<br />
yksinkertaisista käsitteistä joko negaatiolla tai yhdistämällä. Esimerkiksi kompleksinen käsite ihminen<br />
koostuu kahdesta yksinkertaisesta käsitteestä, rationaalinen ja eläin. Vastaavasti kompleksinen käsite<br />
irrationaalinen palautuu yksinkertaisiin käsitteisiin ei ja rationaalinen.<br />
Leibniz ei missään kerro, mitkä käsitteet ovat primitiivisiä, vaan toteaa ainoastaan, että sellaisia on oltava,<br />
sillä ellei niitä olisi, käsitteet voitaisiin jakaa osiin yhä uudestaan ja uudestaan, emmekä kykenisi<br />
ymmärtämään ainoatakaan käsitettä. Käsitteen ymmärtäminen edellyttää siis sen perustavien elementtien<br />
ymmärtämistä.<br />
Kaksi käsitettä, “A” ja “B”, voidaan Leibnizin mukaan yhdistää paitsi kompleksiseksi käsitteeksi “AB”, myös<br />
lauseeksi “A on B”. Esimerkiksi käsitteet viisas ja ihminen voidaan yhdistää sekä kompleksiseksi käsitteeksi<br />
viisas ihminen että lauseeksi “Ihminen on viisas”. Ja vain lauseet voivat olla tosia ja epätosia. Ja kaikki, mitä<br />
ylipäätään voidaan sanoa, on sanottavissa lauseella muotoa “A on B” — lisättynä mahdollisesti ilmauksilla<br />
“ei”, “jokainen” ja “jokin”.<br />
Leibnizin virallisen totuusmääritelmän mukaan lause on tosi täsmälleen silloin, kun sen predikaatti sisältyy<br />
subjektiin. Tämä tarkoittaa sitä, että lause “A on B” on tosi täsmälleen silloin kun “B”:n edustama käsite<br />
sisältyy “A”:n edustamaan käsitteeseen. Esimerkiksi lause “Ihminen on viisas” voidaan osoittaa todeksi (i)<br />
analysoimalla subjektikäsite ihminen alkutekijöihinsä ([rationaalinen] + [eläin]) ja (ii) osoittamalla, että<br />
predikaattikäsite viisas sisältyy osana subjektikäsitteeseen ([rationaalinen] = [viisas]).<br />
Leibnizin totuusmääritelmä soveltuu ilmiselvästi analyyttisiin lauseisiin eli lauseisiin, jotka ovat tosia<br />
pelkästään osiensa merkitysten perusteella. Esimerkiksi lause “Kaikki poikamiehet ovat naimattomia” on<br />
tosi, koska jos sanan “poikamies” paikalle sijoitetaan sen kanssa samaa merkitsevä “naimaton mies”,<br />
saadaan lause “Kaikki naimattomat miehet ovat naimattomia”. Se on tautologia — ilmiselvästi tosi mutta<br />
täysin epäinformatiivinen lause.<br />
Leibniz väittää, että hänen totuusmääritelmänsä soveltuu myös informatiivisiin (ns. synteettisiin) lauseisiin.<br />
Esimerkiksi lause “Caesar joutui salamurhan kohteeksi” on Leibnizin määritelmän mukaan tosi, koska<br />
lauseen subjektina toimiva yksilökäsite “Caesar” sisältää osanaan predikaattikäsitteen “joutui salamurhan<br />
kohteeksi”.<br />
Tällä ratkaisulla on korkea hinta. Leibniz joutuu näet sanomaan, että yksilökäsite Caesar sisältää edellä<br />
mainitun käsitteen lisäksi myös käsitteet “Rooman ensimmäinen keisari”, “Rubiconin ylittäjä”, “Brutuksen<br />
ystävä” ja kaiken, mitä Caesarista voidaan väittää totuudenmukaisesti — jopa käsitteen “ kirjoitti teoksen<br />
22
Gallialaissodasta yli 2000 vuotta ennen kuin Mauno Koivisto kirjoitti muistelmansa”.<br />
Leibnizin totuusteoriasta seuraa, että jokainen, joka tietää nimen “Caesar” merkityksen, tietää pelkästään<br />
sen perusteella kaikkien sellaisten lauseiden totuuden, joissa “Caesar” on subjektiterminä. On kuitenkin<br />
selvää, että yksilökäsitteiden merkitysten tietäminen on käytännössä meille mahdotonta. Ainoastaan<br />
Jumala kykenee ymmärtämään käsitteet täydellisesti ja ainoastaan hänelle kaikki lauseet ovat analyyttisiä.<br />
Me tajuamme vain harvojen lauseiden analyyttisyyden, ja siksi suurin osa lauseista on meille ei-analyyttisiä.<br />
5 Characteristica universalis<br />
Leibnizin outo totuuskäsitys heijastuu myös hänen ihannekieliprojektissaan. 1600-luvulla,<br />
kansallisvaltioiden syntyessä ja kansallisten kielten korvatessa latinan, syntyi ajatus esperanton kaltaisesta<br />
keinotekoisesta yleiskielestä. Tällainen helposti opittava kieli helpottaisi ihmisten välistä kommunikointia ja<br />
tehostaisi tieteellisten ajatusten leviämistä. Leibniz osallistui innokkaasti keskusteluun. Hänen mukaansa<br />
tieteen edistyminen edellyttää yhteistyötä, jonka edellytyksenä on yhteinen kieli. Yksi hänen<br />
ehdotuksistaan oli poistaa kielistä verbien taivutus ja substantiivien suvut. Niiden tehtävä rajoittui hänen<br />
mukaansa lähinnä korvan miellyttämiseen.<br />
Leibnizilla oli kunnianhimoisempiakin suunnitelmia. Hän kehitteli mielessään ideaa universaalikielestä, joka<br />
olisi paitsi kaikkien vaivattomasti opittavissa, myös selkeyttäisi ihmisten ajattelua. Hän kutsui tällaista kieltä<br />
characteristica universalisiksi tai lingua philosophicaksi.<br />
Universaalikielen pitäisi noudattaa periaatetta, jonka mukaan kielellisten ilmausten rakenteen pitää vastata<br />
niiden käsitteiden rakennetta, joita niiden avulla ilmaistaan. Universaalikieleen ei siksi hyväksyttäisi sellaista<br />
sanaa kuin “ihminen”, koska sen rakenteesta ei mitenkään käy ilmi, että käsite ihminen koostuu käsitteistä<br />
rationaalinen ja eläin. Millainen kieli sitten voisi noudattaa tätä periaatetta?<br />
Argentiinalainen kirjailija J. L. Borges on esseessään “John Wilkinsin analyyttinen kieli” kuvannut Leibnizin<br />
aikalaisen Wilkinsin suunnitelmaa universaalikieleksi. Tämä kieli täyttää Leibnizin esittämän vaatimuksen<br />
sanojen ja niiden ilmaisemien käsitteiden rakenteellisesta vastaavuudesta. Borges kuvaa Wilkinsin ideaa:<br />
[Wilkins] jakoi maailmankaikkeuden neljäänkymmeneen kategoriaan; nämä jakautuivat poikkeamiin<br />
jotka vuorostaan jakautuivat lajeihin. Jokaista kategoriaa kohden hän varasi yhden kaksikirjaimisen,<br />
yksitavuisen sanan, jokaista poikkeamaa kohden yhden konsonantin, ja jokaista lajia kohden yhden<br />
vokaalin. De tarkoittaa alkuainetta; deb on alkuaineista ensimmäinen, tuli; deba on osa ensimmäistä<br />
alkuainetta, liekki. Letellierin vastaavanlaisessa kielessä (vuodelta 1850) a tarkoittaa eläintä, ab<br />
nisäkästä, abo lihansyöjää, aboj kissaeläintä, aboje kissaa, abi ruohonsyöjää, abiv hevosensukuista<br />
eläintä, jne. ... Sana lohi ei sano meille mitään; Wilkinsin vastaava sana, zana, ilmentää (mikäli<br />
olemme perillä kaikista neljästäkymmenestä kategoriasta ja niiden alalajeista) suomukasta, joissa<br />
asustavaa, punertavalihasta kalaa. (Haarautuvien polkujen puutarha, 231-2)<br />
Borges näkee myös hyvin, millainen olisi täydellinen universaalikieli: “Teoriassa on mahdollista kuvitella<br />
kieli jossa jokaisen ilmiön nimi kertoo sen menneiden ja tulevien vaiheiden kaikki yksityiskohdat” (HPP,<br />
234). Leibnizin Jumala puhuu ilmeisesti tällaista kieltä itsekseen ja ehkä myös enkeliensä kanssa, elleivät ne<br />
ole älyllisesti yhtä rajoittunutta kuin ihmiset.<br />
23
Universaalikielen konstruoimisessa on kuitenkin ylittämättömiä vaikeuksia. Ensinnäkin sen ilmauksista tulee<br />
kohtuuttoman pitkiä. Estääkseen tämän Leibniz salli ilmausten lyhentämisen määritelmien avulla.<br />
Määritelmien käyttäminen taas saa aikaan sen, että määritelmää tuntematon ei voi ymmärtää lausetta,<br />
jossa määritelmä esiintyy.<br />
6 Hobbesin ekstensionaalinen totuuskäsitys<br />
1600-luvun brittifilosofin Thomas Hobbesin käsitys totuudesta on tavallaan Leibnizin käsityksen vastakohta.<br />
Missä Leibniz etsi totuutta subjekti- ja predikaattikäsitteiden sisältöjen suhteesta – ja joutui siten melko<br />
oudoille vesille – siinä Hobbes lähestyi asiaa maalaisjärjen mukaisesti käsitteiden alojen näkökulmasta.<br />
Hänen ratkaisunsa (J. S. Millin sanoin) oli se, että “Jokainen lause ilmaisee lausujansa uskomuksen, että<br />
predikaatti nimeää saman olion, jonka nimi myös subjekti on.”<br />
Toisin sanoen Hobbesin näkemys on se, että todessa lauseessa sekä subjekti että predikaatti viittaavat<br />
samaan olioon. Tai vaihtoehtoisesti ilmaistuna, todessa lauseessa subjektin ala sisältyy predikaatin alaan.<br />
Hobbesin ja Leibnizin näkemykset ovat siis:<br />
TODESSA LAUSEESSA<br />
Leibniz: PREDIKAATTI SISÄLTYY SUBJEKTIIN<br />
Hobbes: SUBJEKTI SISÄLTYY PREDIKAATTIIN<br />
Mitään ristiriitaa näiden käsitysten välillä ei kuitenkaan ole, koska Leibniz puhuu käsitteiden sisällöistä,<br />
mutta Hobbes puhuu niiden aloista. Selvyyden vuoksi teeseihin pitäisi tietysti lisätä sanat “sisältö” ja “ala”.<br />
Kun juristit puhuvat normin (joka sekin on lause) laajentavasta ja supistavasta tulkinnasta, he ovat<br />
omaksuneet hobbesilaisen (ekstensionaalisen) näkökulman. Laajentava tulkinta nimittäin laajentaa normin<br />
sovellusalaa – mutta ei sen sisältöä, joka päinvastoin supistuu.<br />
Totuuden käsitteeseen palataan jatkossa, kunhan ensin on alustavasti selvitetty päättelyn ideaa.<br />
24
4 Mitä päättelyt ovat?<br />
1 Aksiomaattinen järjestelmä<br />
Logiikan synnyn voi melkein ajoittaa siihen hetkeen, kun joku keksi aksiomaattisen järjestelmän idean. Se<br />
tapahtui Kreikassa Platonin ja Aristoteleen aikoihin. Aksiomaattisen järjestelmän ideana on systematisoida<br />
(ehkä jo olemassa oleva) tieto loogiseksi järjestelmäksi, jossa joitakin asioita pidetään todistamattomina<br />
lähtökohtina (aksioomina) ja jossa muut tiedot (teoreemat) todistetaan johtamalla loogisesti ne<br />
lähtökohdista. Ja tämä keksintö tehtiin Kreikassa.<br />
Egyptiläiset ja babylonialaiset osasivat kyllä konstruoida suoran kulman liittämällä yhteen kolme keppiä,<br />
joiden pituuksien suhde oli 3 : 4 : 5, mutta he eivät osanneet todistaa, että näin syntynyt kulma on suora —<br />
puhumattakaan siitä, että olisivat osanneet todistaa, että missä tahansa suorakulmaisessa kolmiossa<br />
kahden lyhyemmän sivujen neliöiden summa on yhtä kuin pisimmän sivun neliö. Tämä totuus on ilmaistu<br />
kuuluisassa Pythagoraan lauseessa (joka ei luultavasti ole Pythagoraan keksimä):<br />
A 2 + B 2 = C 2<br />
Vielä Pythagoraan todistusta varhaisempi geometrinen todistus lienee ollut filosofi Thalesin keksimä. Hän<br />
todisti, että mikä tahansa puoliympyrän sisään piirretty kolmio on suorakulmainen. (Tarkemmin sanottuna:<br />
mikä tahansa kolmio, jonka pitkä sivu on puoliympyrän halkaisija ja jonka kärki on puoliympyrän kaarella,<br />
on suorakulmainen.)<br />
Kreikkalaiset keräsivät yhteen ja systematisoivat yhtenäiseksi rakennelmaksi kaikki ne hajanaiset tiedon<br />
palaset, joita Lähi-idän kulttuurit olivat tuottaneet. Tämä yhtenäinen rakennelma on aksiomaattinen<br />
järjestelmä, joka on systeemi, jossa:<br />
(1) Joitakin lauseita pidetään tosina ilman todistusta. Näitä ovat lähtökohdat.<br />
(2) Muut lauseet todistetaan eli johdetaan loogisesti lähtökohdista. Näitä ovat johtopäätökset.<br />
(3) Johtamisessa käytetään vain ennalta ilmoitettuja päättelysääntöjä.<br />
Jo tutuksi tulleen kaavion muodossa:<br />
lähtökohdat ------- | päättelysäännöt | -------> johtopäätökset<br />
Aksiomaattisen järjestelmän hyöty on siinä, että se tiivistää suuren joukon käsityksiä (teoreemoja)<br />
johtamalla ne loogisesti pienestä joukosta lähtökohtia (aksioomia).<br />
Ruuanlaittovertausta käyttäen voisi sanoa, että aksiomaattinen järjestelmä tarjoaa yksinkertaiset<br />
perusainekset ja kertoo reseptin, jota noudattamalla noista perusaineksista voidaan tuottaa kaikki<br />
hyväksyttävät lopputuotteet. Valmiin aksiomaattisen järjestelmän avulla voidaan myös helposti testata,<br />
onko jokin ehdotettu tuote hyväksyttävä vai ei. Jos se on tehty sallituista aineksista annetun reseptin<br />
mukaan, se on hyväksyttävä; jos ei, niin ei.<br />
25
2 Eukleideen geometria<br />
Eukleideen geometria on kreikkalaisen tieteen huippusaavutuksia. Hänen tutkielmansa Elementa eli Alkeet<br />
antoi kaikille muillekin tieteille mallin (paradigman) siitä, millaista tieteen pitäisi olla: kaikki tieto pitää<br />
johtaa pienestä määrästä itsestään selviä lähtökohtia sitovien päättelyiden avulla. Tämä tieteen ihanne<br />
pätee edelleenkin matematiikassa ja logiikassa.<br />
Eukleideen geometrian perusaineksia eli lähtökohtia olivat aksioomat, postulaatit ja määritelmät.<br />
Määritelmät kertovat millaisia geometriset oliot ovat. Esimerkiksi pisteen Eukleides määrittelee siksi,<br />
jolla ei ole ulottuvuutta, suoran siksi, jolla on yksi ulottuvuus. Ympyrä on kaksiulotteinen tasokuvio,<br />
jonka kaikki pisteet ovat yhtä kaukana sen keskipisteestä. Kolmio on tasokuvio, jota rajoittaa kolme<br />
suoraa. Ja niin edelleen. Kaikkiaan Eukleideella on kirjansa alussa 23 määritelmää. Ja kirjan jokaisen<br />
luvun alussa tulee uusia.<br />
Aksioomat ovat yleisiä periaatteita, jotka pätevät geometrian lisäksi muuallakin. Eukleideen kaikki<br />
viisi aksioomaa koskevat yhtäläisyyden (yhtäsuuruuden, samuuden) käsitettä. Esimerkiksi<br />
ensimmäinen aksiooma sanoo: “Kaksi kolmannen kanssa yhtä suurta ovat keskenään yhtä suuret”.<br />
Selvemmin sanottuna: jos A = C ja B = C, niin myös A = B. Toisen mukaan jos A = B, niin myös A + C = B<br />
+ C. Kolmas sanoo: jos A = B, niin myös A - C = B - C. Neljäs: toistensa kanssa yhtyvät (kuviot) ovat<br />
yhtä suuret. Viides: kokonaisuus on osaansa suurempi.<br />
Postulaatit ovat muuten kuin aksioomia mutta ne pätevät vain geometriassa. Kolme ensimmäistä<br />
postulaattia kertovat miten geometrisia kuvioita voidaan konstruoida: (1) piirtämällä suora annetusta<br />
pisteestä mihin tahansa pisteeseen, (2) erottamalla äärettömästä suorasta äärellinen jana, (3)<br />
piirtämällä ympyrä, jonka keskipisteenä on annettu piste ja säteenä annettu jana. Kaksi muuta<br />
postulaattia sanovat: (4) kaikki suorat kulmat ovat keskenään yhtä suuria, ja (5) jos meillä on suora L<br />
ja sen ulkopuolella piste P, niin on mahdollista piirtää täsmälleen yksi suora L’, joka on<br />
yhdensuuntainen L:n kanssa.<br />
Näistä lähtökohdista Eukleides onnistuu johtamaan kaikki geometrian totuudet, myös Pythagoraan lauseen,<br />
joka esiintyy Alkeiden 1. kirjan teoreemana 47.<br />
3 Aristoteleen logiikka<br />
Eukleideen geometria ei ole ainoa kreikkalaisten kehittämä aksiomaattinen järjestelmä. Jo ennen<br />
Eukleidesta Aristoteles onnistui osoittamaan kirjassaan Ensimmäinen analytiikka, mitkä loogiset päättelyt<br />
ovat päteviä ja miksi. Vaikka Aristoteleen kirjan teksti on vapaata proosaa, toisin kuin Eukleideella, joka<br />
kirjoitti matemaattisen kurinalaisesti, Aristoteles onnistui logiikassaan tarjoamaan vastaavan asian kuin<br />
Eukleides geometriassa: esittämään pätevien ja epäpätevien päättelyiden erottelukriteerin.<br />
Aristoteles tutkii logiikassaan sellaisia päättelyitä, joita nykyisin kutsutaan syllogismeiksi (kr. syllogismos =<br />
päättely). Aristoteles määrittelee syllogismin sanomalla, että “syllogismi on päätelmä, jossa joistakin<br />
annetuista välttämättä seuraa jotakin muuta kuin ne” (APr I 1; 24b18-19). Syllogismissa on kolme lausetta,<br />
joista kaksi on lähtökohtaa eli premissiä ja kolmas on johtopäätös. Näissä kolmessa lauseessa esiintyy<br />
kolme termiä eli käsitettä S, M ja P, joten esimerkiksi seuraava, keskiajan loogikkojen Barbaraksi kutsuma,<br />
päättely on tyypillinen syllogismi:<br />
26
Kaikki S ovat M<br />
Kaikki M ovat P<br />
--------------------<br />
Kaikki S ovat P<br />
Sijoitetaan tähän päättelykaavaan: S = loogikko, M = ihminen ja P = kuolevainen. Tällöin saamme päättelyn:<br />
Kaikki loogikot ovat ihmisiä.<br />
Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia.<br />
---------------------------------------<br />
Kaikki loogikot ovat kuolevaisia.<br />
Tämä päättely on loogisesti pätevä eli validi. Tämä tarkoittaa sitä, että jos premissit ovat tosia, myös<br />
johtopäätöksen on pakko olla tosi. Jos tiedämme, että kaikki loogikot ovat ihmisiä ja että kaikki ihmiset<br />
ovat kuolevaisia, tiedämme varmasti myös, että kaikki loogikot ovat kuolevaisia. Tämän johtopäätöksen<br />
totuuden takaa pelkkä päättelyn muoto. Sen tukemiseksi ei tarvitse ryhtyä tekemään empiiristä tutkimusta.<br />
Jos johtopäätöstä haluaisi jotenkin tukea, paras tapa tehdä se olisi piirtää kolme sisäkkäistä ympyrää L, I ja K<br />
(joista K on uloin). Kuvaa katsomalla selviää, että jos jokin on sisimmän ympyrän L sisällä, se on myös<br />
keskimmäisen ympyrän I sisällä ja uloimman ympyrän K sisällä. Näin täytyy olla. Jos premissit “Kaikki<br />
loogikot ovat ihmisiä” ja “Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia” ovat tosia, myös johtopäätöksen “ Kaikki loogikot<br />
ovat kuolevaisia” on oltava tosi. Tällaista on loogisesti pätevä eli validi päättely. Sen varmuus perustuu<br />
pelkästään sen loogiseen muotoon, eikä siinä esiintyvien termien merkitysten analysointiin (kuten<br />
esimerkiksi päättelyssä “Kaikki poikamiehet ovat naimattomia”). Loogisesti pätevä päättely siirtää<br />
premissien totuuden johtopäätökselle.<br />
Sen sijaan seuraava päättely ei ole loogisesti pätevä:<br />
Jotkut ihmiset ovat loogikkoja.<br />
Kaikki loogikot ovat ikäviä.<br />
----------------------------------<br />
Kaikki ihmiset ovat ikäviä.<br />
Se on muotoa:<br />
Jotkut S ovat M<br />
Kaikki M ovat P<br />
-----------------<br />
Kaikki S ovat P<br />
Se ei ole pätevä, koska siinä premissien totuus ei takaa johtopäätöksen totuutta. Johtopäätös on aivan liian<br />
vahva. Siitä, että jotkut ihmiset ovat loogikkoja että kaikki loogikot ovat ikäviä, ei tietenkään seuraa, että<br />
kaikki ihmiset ovat ikäviä. Alapremissi ei puhu mitään ei-loogikoista, joista osa saattaa olla hauskoja. Siksi<br />
johtopäätös ei seuraa premisseistä. Se on liian laaja alaltaan. Sen sijaan vaatimattomampi johtopäätös<br />
“Jotkut ihmiset ovat ikäviä” seuraisi näistä premisseistä.<br />
Kannattaa huomata jo tässä vaiheessa, että juristien käyttämä oikeudellinen syllogismi – jonka<br />
yläpremissinä on oikeusnormi, alapremissinä tapauksen faktat ja johtopäätöksenä tuomio – on muodoltaan<br />
perussyllogismi Barbara:<br />
27
Jos [oikeusehto] toteutuu, niin toteutukoon [oikeusseuraamus].<br />
[Oikeusehto] toteutuu tässä tapauksessa.<br />
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -- - - - - - -<br />
[Oikeusseuraamus] toteutukoon tässä tapauksessa.<br />
4 Lähes 200 muuta syllogismia<br />
Aristoteles huomasi, että kaikissa syllogistisissa päättelyissä on kolme lausetta – yläpremissi, alapremissi ja<br />
johtopäätös – jotka koostuvat kolmesta käsitteestä – S, M ja P – jotka voivat liittyä toisiinsa neljällä tavalla,<br />
joiden ilmaisemiseksi käytetään kirjaimia a, i, o ja e:<br />
a = “kaikki” esimerkiksi SaP = “kaikki S ovat P”,<br />
i = “jotkut” esimerkiksi MiP = “jotkut M ovat P”,<br />
o = “jotkut eivät”, esimerkiksi SoM = “jotkut S eivät ole M”,<br />
e = “eivät mitkään”, esimerkiksi MeP = “mitkään M eivät ole P”.<br />
Kaikki syllogistiset päättelyt ovat siis yleistä muotoa:<br />
S __ M<br />
M __ P<br />
----------<br />
S __ P<br />
Tässä yleisessä kaavassa jokaisessa viivan paikalle kirjoitetaan jokin neljästä kirjaimesta a, i, o tai e.<br />
Mahdollisuuksia on siis 4 x 4 x 4 eli 64. Ja kun vielä termien järjestys voi muuttua – kuten seuraavan<br />
päättelyn yläpremisseissä on tapahtunut:<br />
M __ S<br />
M __ P<br />
---------<br />
S __ P<br />
– niin mahdollisia erilaisia syllogismeja on todella paljon (3 x 64 = 192). Kuitenkin vain murto-osa (alle 10 %)<br />
niistä on loogisesti päteviä eli totuuden säilyttäviä. (“Totuuden säilyttävä” = “premissien totuuden<br />
johtopäätökselle siirtävä”.)<br />
Aristoteleen ansio on siinä, että hän kehitti puhtaasti formaalisen (päättelyn rakennetta koskevan) testin,<br />
jonka avulla voitiin ottaa selville, onko jokin syllogistinen päättely pätevä vai ei. Tämä testi pelkistyy<br />
muutamaan sääntöön. Tässä ei ole mitään syytä mennä näiden sääntöjen yksityiskohtiin.<br />
Keskiajallakin pätevät syllogismit opeteltiin ulkoa käyttämällä nimiä, joissa esiintyvät vokaalit vastasivat<br />
jotain syllogismia: Esimerkiksi “Barbara” oli päättelyn “SaM, MaP, siis SaP” nimi. Päättelyä “SaM, MoP, siis<br />
SoP” kutsuttiin nimellä “Baroco”. Muita päteviä päättelyjä ovat mm. Celarent, Darii, Ferio, Cesare,<br />
Camestres, Darapti, Datisi, Bamalip ja Fetiso.<br />
Aristoteleen logiikka oli ensimmäinen aksiomaattinen systeemi, ja se toimi esikuvana Eukleideelle tämän<br />
aksiomatisoidessa geometriaa. Aristoteleen logiikka ja Eukleideen geometria ovat taas yhdessä tarjonneet<br />
jälkimaailmalle mallin siitä, millaista tieteen pitäisi olla.<br />
28
5 Logiikka tieteen työkaluna<br />
Aristoteleen (APr I 1) mukaan syllogismi on päätelmä, jossa johtopäätös seuraa premisseistä välttämättä.<br />
Puhe välttämättömyydestä ilmaisee loogisen pätevyyden (validiuden) idean: loogisesti pätevä päättely<br />
säilyttää totuuden eli siirtää premissien totuuden varmasti johtopäätökseen. Tälle syllogismin<br />
ominaisuudelle on tieteessä käyttöä. Itse asiassa tieteellisen tiedon varmuuden ja päättelyn loogisen<br />
pätevyyden ideat ilmentävät molemmat ajatusta “Se ei voisi olla toisin”.<br />
Aristoteles käyttää tieteellisestä tiedosta kreikankielistä termiä epistêmê, joka voidaan kääntää sekä<br />
tiedoksi että tieteeksi. Mikä tahansa tieto ei kuitenkaan ole epistemeä, vaan tällä termillä Aristoteles<br />
tarkoittaa nimenomaan loogisesti järjestettyä, systemaattista tietoa, parhaimmillaan aksiomaattisen<br />
järjestelmän muotoon puettua tietoa. Aristoteleen luonnonfilosofiaa käsittelevä teos Fysiikka alkaa<br />
valaisevalla metodologisella huomiolla:<br />
[M]yös luonnontieteessä on ensin pyrittävä määrittämään ne seikat, jotka koskevat prinsiippejä. On<br />
luontevaa tehdä näin ottamalla lähtökohdaksi meille tunnetummat ja selvemmät asiat ja edetä kohti<br />
sitä, mikä on luonnon mukaan selvempää ja tunnetumpaa, sillä samat asiat eivät ole meille<br />
tunnettavissa ja yksinkertaisesti tunnettuja. (Phys I 1; 184a14)<br />
“Meille tunnettavat” asiat ovat niitä, jotka ihmisen tietokyvyllä on helpointa ymmärtää. “Yksinkertaisesti<br />
tunnettavat” asiat ovat taas niitä, jotka ovat helpoimmin ymmärrettäviä olennolle, jonka tietokyky on<br />
täydellinen. Esimerkiksi tietokoneen nollista ja ykkösistä koostuva binaarikoodi saattaa olla “yksinkertaisesti<br />
tunnettavaa”, mutta se ei varmasti ole “meille tunnettavaa”. Kaikissa tieteissä tavoite on sama: on<br />
löydettävä “yksinkertaisesti tunnettavat” periaatteet ja muokattava ne “meille tunnettavaan” muotoon.<br />
Näistä voidaan sitten johtaa loogisesti kaikki muu tieto.<br />
Aristoteleelle tieteellinen tieto on aina tietoa syistä, “sillä ajattelemme tietävämme kunkin asian silloin, kun<br />
tunnemme sen ensimmäiset syyt ja prinsiipit” (Phys. I 1; 184a10). Tärkeimmän tieteenfilosofisen<br />
kirjoituksensa Toisen analytiikan toisessa luvussa hän esittää tieteelliselle tiedolle kaksi ehtoa: (1) Se on<br />
tietoa sysistä. (2) Se on tietoa välttämättömistä asioista eli asioista, jotka eivät voi olla toisin. Hän ilmaisee<br />
nämä vaatimukset näin:<br />
Ajattelemme tietävämme jonkin asian sanan varsinaisessa merkityksessä (emmekä sofistien tapaan<br />
satunnaisesti) silloin, kun uskomme tietävämme, että syy, josta tuo asia seuraa, on juuri tuon asian<br />
syy, ja että tuo asia ei voi olla toisin. (APo I 2; 71b 10 - suomennosta muutettu)<br />
Molemmat ehdot voisi tiivistää väitteeseen, että tieteellinen tieto on tietoa välttämättömistä syistä.<br />
Toisessa yhteydessä Aristoteles ilmaisee saman ajatuksen sanomalla, että “se, minkä tiedämme, ei voi olla<br />
toisin” (EN VI 3; 1139b20). Koska kaikki yksittäiset tosiasiat voisivat olla toisin, ne eivät ole tieteellisen<br />
tiedon varsinaisia kohteita. Esimerkiksi se, että tällä hetkellä Sokrates syö tai Platon nukkuu, ei ole tieteen<br />
kannalta kiinnostavaa. Kiinnostavaa sen sijaan on se, että jokaisen ihmisen on välttämättä syötävä ja<br />
nukuttava pysyäkseen terveenä.<br />
Saman ajatuksen voisi ilmaista myös sanomalla, että Aristoteleen tieteellinen tieto on “olemustietoa”. Se ei<br />
ole tietoa esimerkiksi yksittäisistä lehmistä vaan lehmistä ylipäänsä. Esimerkiksi eläintieteilijä todella tietää,<br />
että lehmällä on neljä mahaa, vain jos hän tietää, miksi lehmällä on niin monta mahaa. Jos hän tietää sen,<br />
hän tietää, että lehmällä välttämättä on neljä mahaa. Silloin hän tietää, että lehmä on märehtijä ja että<br />
tästä johtuen lehmällä on oltava märehtijän olemuksen mukainen moniosainen maha. Tällainen<br />
29
olemustieto perustuu Aristoteleen mukaan aina joihinkin ensimmäisiin premisseihin tai periaatteisiin,<br />
joiden avulla se voidaan todistaa. Ja vaikka nämä periaatteet ovat itsessään ensimmäisiä, ne eivät ole meille<br />
ensimmäisiä.<br />
Tieteellisen tutkimuksen tavoitteena on saada tietoa olioiden olemuksista. Ja kun tieto on saavutettu, se<br />
puetaan määritelmän muotoon. Näin ollen voidaan sanoa, että määritelmä paljastaa olion olemuksen.<br />
Olion olemukseen kuuluvat kaikki ne olion ominaisuudet, jotka sillä on välttämättä oltava, jotta se olisi se<br />
mikä se on. Pyöreys kuuluu pallon olemukseen, mutta vihreys tai kumisuus ei kuulu. Tämä ajatus voidaan<br />
ilmaista myös sanomalla, että pyöreys on pallon essentiaalinen (olennainen, välttämätön) ominaisuus, kun<br />
taas vihreys ja kumisuus ovat sen aksidentaalisia (satunnaisia) ominaisuuksia.<br />
6 Tieteellinen tutkimus on syllogismin välitermin etsintää<br />
Tieteellisen tiedon hankinta on siis yleisten periaatteiden etsimistä ja selventämistä. Kun periaatteet on<br />
löydetty ja selvennetty, tieteellinen tieto voidaan esittää loogisten päätelmien muodossa – aksiomaattisena<br />
järjestelmänä. Siinä tiedetty asia on loogisesti johdettu jostakin yleisemmästä periaatteesta. Ja näin se on<br />
samalla todistettu.<br />
Tyypillisessä tapauksessa tiedetty asia on lause muotoa “SaP” eli “Kaikki S ovat P”, esimerkiksi “Kaikki<br />
planeetat ovat kirkkaita”. Me kyllä tavallaan tiedämme jo ennen todistusta, että planeetat ovat kirkkaita,<br />
mutta me emme tiedä sitä tieteellisellä tiedolla (epistemê) ennen kuin olemme löytäneet sille syyn. Ja kun<br />
olemme löytäneet syyn, voimme ilmoittaa sen syllogismin avulla.<br />
Tieteen kannalta tärkein syllogismin muoto on Barbara: “SaM, MaP siis SaP”. Barbara on ns.<br />
“tikkataulusyllogismi”, jossa on kolme sisäkkäistä luokkaa:<br />
( ( ( S ) M ) P ).<br />
Vaikka muita syllogismin muotoja on lähes pari sataa, Barbara on niistä yksinkertaisin ja täydellisin: vain<br />
siinä kaikki kolme lausetta ovat sekä affirmatiivisia (myöntäviä) että universaalisia (kaikki-lauseita) – ja siksi<br />
sopivia yleisten tieteellisten lakien ilmaisemiseen. Aristoteleshan sanoo, että tiede on kiinnostunut vain<br />
yleisestä ja että tieteellinen tieto kohdistuu asioihin, jotka eivät voi olla toisin.<br />
Todistus ilmaistaan siis Barbara-syllogismilla, jonka johtopäätöksenä on selitettävä fakta (SaP) ja jonka<br />
premisseinä ovat selittävät syyt (SaM ja MaP). Todistus on ikään kuin sillan rakentamista rantojen S ja P<br />
välille käyttämällä hyväksi tilapäistä tukirakennetta M. Toisena rantana on käsite S eli “planeetta” ja toisena<br />
rantana on käsite P eli “kirkas”. Kysymys kuuluu, miksi planeetat ovat kirkkaita, mutta tähdet eivät? Kun<br />
vastaus tähän kysymykseen löytyy eli kun syy löytyy, se voidaan ilmaista välitermin M:n avulla. Olkoon<br />
oikea vastaus se, että planeetat ovat kirkkaampia kuin tähdet, koska ne ovat lähempänä maata kuin tähdet.<br />
Tällöin etsitty välitermi M = “on lähellä maata”. Näin on löydetty yhteys S:n ja P:n välille. Ja tämä<br />
tieteellinen tieto voidaan esittää syllogismin muodossa:<br />
Kaikki planeetat ovat lähellä maata.<br />
Kaikki lähellä maata olevat taivaankappaleet ovat kirkkaita.<br />
------------------------------------------------------------------------<br />
Kaikki planeetat ovat kirkkaita.<br />
30
Tämä syllogismi on muodoltaan Barbara, jossa sekä premissit että johtopäätös ovat universaalisia (kaikkilauseita).<br />
Tämä universaalisuus on tieteellisen tiedon välttämättömyyden yksi ilmaus. (Yksilöistähän ei<br />
Aristoteleen mukaan voi olla tieteellistä tietoa.) Ja se, että tieto voidaan pukea loogisesti pätevän<br />
syllogismin muotoon, on tieteellisen tiedon välttämättömyyden toinen ilmaus.<br />
Ei siis ole olemassa tieteellistä tietoa, jota ei (periaatteessa) voitaisi todistaa eli esittää Barbara-syllogismin<br />
muodossa.<br />
7 Eri tieteissä on erilaiset lähtökohdat<br />
Filosofiassa lähtökohtien (latinaksi principia, kreikaksi arkhai) asema on hieman toinen kuin matematiikassa<br />
– filosofian lähtökohtia ei siksi kutsuta aksioomiksi. Mikään tiede ei voi olla täysin logiikan ihanteen<br />
mukainen. Jokainen tiede alkaa määritelmistä (kr. horismoi) ja olettamuksista (kr. hypotheseis).<br />
Määritelmissä kerrotaan, mitä kyseisen tieteen tutkimat oliot ovat, ja hypoteesit puolestaan sanovat, että<br />
niitä on olemassa. Jokaisen tieteen lähtökohdat kuuluvat näihin kahteen tyyppiin.<br />
Eri tieteissä näihin lähtökohtiin suhtaudutaan kuitenkin eri tavoin. Matematiikassa lähtökohdat vain<br />
todetaan, koska ne ovat itsestään selviä, ja sitten lähdetään tekemään matematiikan tiedettä niistä käsin.<br />
Sen sijaan luonnontieteessä (tai ehkä paremmin “luonnonfilosofiassa”) lähtökohdat eivät ole itsestään<br />
selviä, vaan niitä pitää jollakin tavoin perustella. Paras tapa perustella luonnontieteen lähtökohdat on<br />
tietysti välittömään kokemukseen tai havaintoon vetoaminen.<br />
Joissakin tieteissä lähtökohtia ei voida oikeuttaa välittömällä havainnolla. Esimerkiksi etiikassa, politiikassa<br />
ja retoriikassa lähtökohdat ovat sellaisia, ettei niitä oikein voi havaita suoraan. Jos ajatellaan vaikkapa<br />
Aristoteleen etiikan peruskäsitettä onnellisuutta (eudaimonia), on olemassa monia tapoja käsittää se.<br />
Joillekin se on nautintoa, toisille rikkautta, kolmansille mainetta ja kunniaa, neljänsille turvallisuutta jne.<br />
Miten voisimme pelkän havainnon avulla ratkaista, ketkä on oikeassa? Aristoteles ajattelee, että tässä<br />
tapauksessa vain kokeneiden ja järkevien ihmisten mielipiteet kannattaa ottaa huomioon. Ne muodostavat<br />
ne ilmiöt (kreikaksi “ta fainomena”), jota tässä tieteessä tutkitaan.<br />
Etiikka on hyvä esimerkki “empiirisestä” tieteestä siinäkin suhteessa, että etiikan tutkimus ei lähde liikkeelle<br />
lähtökohdista (määritelmistä ja hypoteeseista), vaan määritelmät ovat tuon tieteen viimeisiä tuloksia! Jos<br />
Aristoteleen etiikan kirjoitukset ehkä muistuttavat rakenteeltaan deduktiivista tiedettä, jossa lähdetään<br />
periaatteista ja johdetaan niistä “ta fainomena”, se on pelkkää esitystekniikkaa. Muilla keinoin hankittu<br />
tieto voidaan näet aina haluttaessa esittää deduktiivisessa (tai sitä jäljittelevässä) muodossa.<br />
Koska eri tieteillä on erilaiset lähtökohdat, ei ole ihme, että kaikissa tieteissä ei päästä samanlaiseen<br />
varmuuteen:<br />
Asiasta on sanottu riittävästi, kun on saavutettu selvyyttä siinä määrin kuin tarkasteltava asia sallii.<br />
Sillä kaikissa tieteissä ei ole etsittävä samanlaista tarkkuutta, kuten ei kaikissa<br />
käsityöläistaidoissakaan. ... [Etiikan] asioista puhuttaessa ja niistä johtopäätöksiä tehtäessä on<br />
tyydyttävä esittämään totuus karkealla kädellä ja pääpiirteissään. ... Sivistynyt ihminen pyrkii kunkin<br />
tyyppisten asioiden kohdalla sellaiseen tarkkuuteen, jonka niiden luonto sallii. (NE I 3; 1094b 18-25)<br />
Etiikasta, politiikasta, retoriikasta ja runousopista ei voida milloinkaan rakentaa täydellisiä aksiomaattisia<br />
järjestelmiä, mutta näilläkin tiedon alueilla on joitakin ensimmäisiä periaatteita, joilla on näillä tiedon<br />
31
alueilla sama rooli kuin itsestään selvillä aksioomilla on matematiikassa ja logiikassa.<br />
Esimerkiksi Aristotleleen Runousopin vaatimusta siitä, että jokaisella kertomuksella on oltava alku, keskiosa<br />
ja loppu, toistetaan edelleenkin lähes kaikissa kirjoitusoppaissa. Tämä normi ei kuitenkaan vaikuta järin<br />
informatiiviselta, koska mikä tahansa kirjoitus “alkaa” paperin jostain kohdasta ja “loppuu” johonkin<br />
toiseen kohtaan siten, että niiden väliin jää “keskiosa”. Tätä normia onkin tulkittava, jotta se antaisi järkeviä<br />
ja konkreettisia käytännön suosituksia kirjoittajalle. Mutta näitä asioita on mahdotonta sanoa yleisesti. Ne<br />
on sanottava tapauskohtaisesti.<br />
32
5 Adekvaattius, totuus ja pätevyys<br />
1 Kolme “täydellisyyden” muotoa<br />
Edellisissä luvuissa käsiteltiin puheen ja ajattelun peruselementtejä: käsitteitä, arvostelmia ja päättelyitä.<br />
Tässä otetaan vielä kertauksen vuoksi esille ne seikat, jotka tekevät näistä ihmisen mielen akteista (tai<br />
oikeastaan niiden abstrakteista vastineista) hyviä tai huonoja lajinsa edustajia. Toisin sanoen tässä<br />
katsotaan vielä, mitä käsitteen, arvostelman ja päättelyn “täydellisyys” on.<br />
Lyhyesti sanottuna vastaus kysymykseen on se, että käsitteen “täydellisyys” on adekvattisuutta eli<br />
“kohdallisuutta”, arvostelman “täydellisyys” on totuutta ja (deduktiivisen) päättelyn “täydellisyys” on sen<br />
pätevyyttä. Tämä kävi jo ilmi edellisissä luvuissa, mutta nyt kysytäänkin, miten nämä kolme<br />
“täydellisyyden” muotoa suhtautuvat toisiinsa.<br />
2 Käsitteiden adekvaattius eli selvyys ja tarkkuus<br />
Uuden ajan filosofian perustajana pidetty ranskalainen René Descartes (1596-1650) halusi osoittaa kaiken<br />
tiedon mahdollisuutta epäileville skeptikoille, että ihmisen mieli voi todella päästä yhteyteen varsinaisen<br />
todellisuuden kanssa. Niinpä hän pyrkikin löytämään edes yhden tietämisen aktin, jonka totuudesta hän<br />
voisi olla täysin varma, ja tälle perustalle hän toivoi voivansa rakentaa sitten koko tiedon järjestelmän. Hän<br />
kirjoittaa aivan Metafyysisten mietiskelyjensä alussa:<br />
Joitakin vuosia sitten huomasin, kuinka monet niistä uskomuksista, jotka minulla oli ollut<br />
nuoruudesta lähtien, olivatkin epätosia, ja kuinka epäilyttävää oli kaikki, minkä olin rakentanut tämän<br />
perustan varaan. Ja tuosta hetkestä lähtien olin vakuuttunut siitä, että minun täytyy kerrankin<br />
vakavasti yrittää päästä eroon mielipiteistä, jotka olin aikaisemmin hyväksynyt, ja aloittaa rakentaa<br />
uudestaan perustasta lähtien, mikäli halusin saada aikaan mitään lujia ja pysyviä rakenteita tieteessä.<br />
(Teoksia ja kirjeitä, 84)<br />
Descartes käytti epätosista uskomuksista eroon pääsemiseksi epäilyn metodia: hän päätti epäillä kaikkea<br />
niin kauan kunnes hän löytäisi jotain sellaista, mitä ei enää voisi epäillä. Kun hän olisi löytänyt sen, hän olisi<br />
löytänyt epäilemättömän perustan kaikelle tiedolle.<br />
Descartes löytää epäilemättömän perustan uskomuksilleen oivaltaessaan, että vaikka paha henki<br />
harhauttaisi häntä miten paljon tahansa, hän voi kuitenkin olla aivan varma siitä, että hän epäilee jotain.<br />
Vaikka pahan hengen tarjoamia näkyjä voikin epäillä, itse epäilemisen tapahtumista omassa mielessä ei voi<br />
epäillä. Toisin sanoen on aivan varmaa Descartesille ja kenelle tahansa epäilijälle, että hän itse on olemassa<br />
silloin kun hän epäilee. “Ajattelen, siis olen” (cogito, ergo sum) on hänen tunnettu päättelynsä, jolla hän<br />
todistaa oman olemassaolonsa. (Koska epäily on yksi ajattelemisen muoto, Decartes käyttää periaatteensa<br />
ilmaisussa laajempaa ajattelun käsitettä. Varmuus omasta olemassaolosta liittyy näet muihinkin<br />
ajattelemisen akteihin kuin pelkkään epäilyyn.)<br />
Mutta miten ihmeessä varmuus oman itsen olemassaolosta voi kumota skeptisismin ja toimia lujana<br />
perustana tiedon rakennelmalle? Millainen tiede voidaan rakentaa ajattelijan oman olemassaolon<br />
varmuuden varaan? Ainoa järkevä vastaus on, ettei näin kapealle perustalle voida rakentaa minkäänlaista<br />
33
tiedettä. Mutta Descartes ei haluakaan pystyttää tiedon rakennustaan tämän ajatuksen sisällön varaan,<br />
vaan tärkeää hänelle on se, että cogito, ergo sum antaa kriteerin, jonka avulla muiden uskomusten<br />
totuudenmukaisuutta voidaan testata. Tämä kriteeri kuuluu: “Kaikki, mitä käsitämme hyvin selvästi ja hyvin<br />
tarkasti, on totta” (Teoksia ja kirjeitä, 101).<br />
Descartesin käsityksen mukaan totuuden kriteeri ei ole uskomuksen ja tosiasioiden vastaavuus<br />
(korrespondenssi), kuten yleensä ajatellaan, vaan yksinkertaisesti se, että asia tajutaan selvästi ja tarkasti eli<br />
evidentisti. Voidaankin sanoa, että Descartes määrittelee totuuden evidenssin avulla: totta on se, mikä<br />
käsitetään evidentisti. Evidenssi on siksi hänelle perustavampi käsite kuin totuus, vaikka tavallisesti<br />
ajatellaan juuri päinvastoin siitä syystä, että se mikä näyttää yhdestä evidentiltä on toisen mielestä<br />
hämärää, kun taas totuus on se mikä se on ihmisten käsityksistä riippumatta. (Descartes ei erota<br />
käsitteiden ja arvostelmien täydellisyyden muotoja, joten hänen puhuessaan “ideoista” on vaikea tietää,<br />
tarkoittako hän käsitteitä vai arvostelmia vai ehkä molempia.)<br />
Descartesin evidenssin käsitettä voidaan kritisoida myös siitä, että meillä ei ole mitään mahdollisuutta<br />
erottaa todellista ja näennäistä evidenssiä: selvältä ja tarkalta vaikuttava idea voi osoittautua<br />
puutteelliseksi tai epätodeksi. Matematiikassakin pidettiin vuosituhansia evidenttinä periaatteena sitä<br />
Eukleideen aksioomaa, että kokonaisuus on osaansa suurempi. Myöhemmin on osoitettu yhtä evidentisti,<br />
että tämä ei päde äärettömistä joukoista. Niiden tapauksessa osa ja kokonaisuus — esimerkiksi<br />
kokonaislukujen joukko ja parillisten kokonaislukujen joukko — voivat olla yhtä suuret. Yksinkertainen<br />
“todistus” tälle väitteelle on seuraavien lukuparien tarkastelu:<br />
1 2 3 4 5 6 7 8 ... n ...<br />
| | | | | | | | |<br />
2 4 6 8 10 12 14 16 ... 2n ...<br />
Ylärivistä löytyvät positiiviset kokonaisluvut ja alarivistä parilliset positiiviset kokonaisluvut. Valitaanpa mikä<br />
tahansa ylärivin luku, sitä vastaava luku löytyy alarivistä. Koska kokonaislukuja on ääretön määrä, myös<br />
parillisia kokonaislukuja täytyy olla ääretön määrä, sillä vastakkainen oletus johtaisi järjettömyyksiin.<br />
Mutta mitä evidenssi — ideoiden selvyys ja tarkkuus — sitten loppujen lopuksi on? Leibniz sanoo<br />
seuraavansa Descartesin terminologiaa ja selittää evidenssin määrittelyssä käytetyt selvyyden ja tarkkuuden<br />
käsitteet seuraavasti:<br />
Sanon siis, että idea on selvä silloin, kun se riittää olion tunnistamiseen ja erottamiseen. Esimerkiksi<br />
kun minulla on hyvin selvä idea jostakin väristä, en sotke tätä väriä toisiin, ja jos minulla on selvä idea<br />
jostakin kasvista, erotan sen muiden kasvien joukosta. Ellei näin ole, idea on epäselvä.<br />
...[Havaittavissa olevien ominaisuuksien kuten värin ja lämmön ideat] ovat selviä, koska ne<br />
tunnistetaan ja koska ne erotetaan helposti toisista, mutta ne eivät ole tarkkoja, koska niistä ei<br />
nähdä, mitä ne sisältävät. Siksi niitä ei osata määritellä. ... Sanomme tarkoiksi ideoita, jotka ... ovat<br />
tarkkoja itsessään ja jotka erottavat oliosta sen tunnusmerkit, joista muodostuu sen analyysi tai<br />
määritelmä. Ellei näin ole, idea on epätarkka. (Nouveaux essais II, 29, 2-4)<br />
Leibnizin perusajatus voidaan ilmaista yksinkertaisesti näin:<br />
(i) Ihminen, jolla on selvä idea X:stä, pystyy jakamaan oliot X:iin ja ei-X:iin.<br />
(ii) Ihminen, jolla on tarkka idea X:stä, pystyy määrittelemään X:n käsitteen.<br />
34
Näin ollen idea voi olla selvä olematta tarkka, mutta se ei voi olla tarkka olematta selvä. Tästä seuraa, että<br />
ihminen voi käyttää X:n käsitettä aivan oikein puheessa, olioiden luokittelussa ja muissa toimissaan<br />
pystymättä selittämään tai määrittelemään X:n käsitettä millään tavalla.<br />
Jos haluamme säilyttää Leibnizin arvokkaan oivalluksen sotkematta toisiinsa toisaalta arvostelmien<br />
totuuden ja toisaalta käsitteiden selvyyden ja tarkkuuden ominaisuuksia, voisimme sanoa, että käsitteiden<br />
selvyys ja tarkkuus Leibnizin määrittelemässä mielessä on niiden adekvaattisuutta.<br />
Näin ollen adekvaatti käsite on “korrekti ja täydellinen” siinä mielessä, että se esittää objektinsa korrektisti<br />
(ilman virheitä) ja täydellisesti. Täydellisyys ei tietysti ihmisen kohdalla tarkoita objektin jokaisen<br />
ominaisuuden esittämistä vaan ainoastaan olennaisten (objektin luotettavaan tunnistamiseen riittävien)<br />
ominaisuuksien esittämistä.<br />
En väitä, että Leibniz ajatteli asioista juuri näin, mutta tämä näyttäisi olevan järkevä ja toimiva tulkinta<br />
hänen idean selvyyttä ja tarkkuutta koskevista pohdinnoistaan. Ja jos termi “adekvaatti” tuntuu kankealta,<br />
sen voi korvata Juha Varton oivalla suomennoksella “kohdallinen”. Nykysuomen sanakirjan mukaan sana<br />
tarkoittaa kohdallaan olevaa, sattuvaa, asiallista.<br />
3 Arvostelmien täydellisyys: totuus<br />
Edellä oli jo puhetta siitä, että Hobbesin (ja monen muun) mukaan arvostelman totuus on sitä, että<br />
arvostelman subjektin ala sisältyy predikaatin alaan. Tätä näkemystä on kutsuttu myös totuuden<br />
korrespondenssiteoriaksi. Sen perustana olevan totuuden määritelmän esitti jo Aristoteles<br />
Metafysiikassaan:<br />
Epätotta on sanoa olevasta, että se ei ole, tai ei-olevasta, että se on. Mutta on totta sanoa<br />
olevasta, että se on, ja ei-olevasta, että se ei ole. (Met. iv 7; 1011b26 - oma versio)<br />
Korrespondenssiteorian mukaan uskomus, että talo on valkoinen, on tosi siksi, että on tosiasia, että talo on<br />
valkoinen. Uskomus on siis tosi siksi, että sen ja faktan välillä vallitsee korrespondenssi- eli<br />
vastaavuussuhde. Tästä seuraa, että voidaksemme sanoa, onko jokin uskomus tosi vai ei, meidän täytyy<br />
verrata uskomusta ja tosiasiaa. Vain näin näemme, vastaako uskomus tosiasiaa vai ei.<br />
Tämä antaakin aiheen melkein yhtä klassiseen vastaväitteeseen: Miten todellisuutta ja uskomusta voidaan<br />
verrata? Talo on mielen ulkopuolella, samoin sen valkoisuus, mutta uskomus on psyykkinen tila. Miten<br />
voimme sanoa, että jokin psyykkinen tila voi vastata jotain faktaa tai päinvastoin, koska ne ovat täysin<br />
erilaisia olioita. Piispa Berkeley opetti 1700-luvulla, että ideoiden ominaisuudet ovat aivan erilaisia kuin<br />
niiden kohteiden ominaisuudet. Esimerkiksi aamutaivaalla havaitun auringon pintalämpötila on miljoonia<br />
asteita, mutta sen mielessä olevan vastineen lämpötila ei taatusti ole yhtä korkea. Itse asiassa tuntuisi<br />
järkevämmältä ajatella, ettei sillä ole lämpötilaa lainkaan. Ja sama pätee ideoiden eli käsitteiden lisäksi<br />
myös arvostelmista eli uskomuksista.<br />
Ongelman ratkaisuksi ei kelpaa seuraava naiivi vastaus. “Uskomusta, että talo on valkoinen, voimme<br />
verrata todellisuuden kanssa siten, että menemme tuon talon luokse ja katsomme, onko se valkoinen. Näin<br />
havainto ratkaisee ongelman!” Tämä ratkaisu ei kelpaa, koska verrattavat asiat – uskomus ja havainto –<br />
ovat molemmat mielen ilmiöitä. Vertailu tapahtuu siis mielen ilmiöiden kesken, ja siksi mielen sisällä.<br />
35
Nämä vaikeudet saivat monet filosofit etsimään vaihtoehtoista totuuden käsitettä. Heidän mukaansa<br />
totuutta ei pidä ymmärtää uskomuksen ja tosiasian vastaavuudeksi, vaan uskomusten keskinäiseksi<br />
yhteensopivuudeksi. Vaikka Aristoteles olikin itse korrespondenssiteorian kannattaja, hänen väitteensä,<br />
että “toden käsityksen kanssa tosiasiat sopivat yhteen, mutta epätoden kanssa ne pian riitelevät” (NE i 8;<br />
1098 b11) voidaan helposti muuntaa totuuden koherenssiteorian perusoivallukseksi: käsitys ei voi olla tosi,<br />
jos se ei sovi yhteen muiden asiaa koskevien käsitysten kanssa. Ja vastaavasti uskomus, joka sopii yhteen<br />
muiden uskomusten kanssa, on tosi.<br />
Tämän määritelmän etuna on se, että se ei missään vaiheessa yritä astua mielen rajojen ulkopuolelle. Siinä<br />
verrataan vain uskomuksia keskenään – tai oikeastaan tarkastellaan, miten uusi uskomus sopii yhteen<br />
vanhojen kanssa. Jos se sopii, sitä pidetään totena; jos se ei sovi, sitä pidetään epätotena.<br />
Ensimmäisiä tämän teorian kannattajia lienee ollut hellenistisellä kaudella vaikuttanut uusplatonisti<br />
Plotinos, joka kirjoitti: “Totuus ei siksi ole ulkoista objektia koskevan käsityksemme yhteensopivuutta<br />
objektin itsensä kanssa. Se on mielen yhteensopivuutta itsensä kanssa.” (Govinda 41)<br />
Modernit koherenssiteoreetikot eivät tarkoita koherenssista puhuessaan pelkkää ristiriidattomuutta tai<br />
yhteensopivuutta sanan laajassa mielessä. He tarkoittavat, että koherentissa lausejoukossa lauseet myös<br />
tukevat toisiaan. Esimerkki valaisee asiaa. Sata palaa sadasta eri palapelistä eivät ole millään tavalla<br />
ristiriidassa keskenään, mutta ne eivät myöskään muodosta mitään yhtenäistä kokonaisuutta. Sen sijaan<br />
sata toistensa kanssa yhteensopivaa palaa samasta palapelistä “tukevat” toisiaan. Sata umpimähkään<br />
valittua suomen lausetta eivät todennäköisesti muodosta ristiriitaa (siten että yksi kieltää sen mitä toinen<br />
väittää) vaan ne tarjoaisivat sata hajanaista tiedonsirpaletta. Sen sijaan sata peräkkäistä lausetta samasta<br />
kirjasta muodostavat pitkän koherentin kertomuksen.<br />
Koherenssiteorian kannattaja vetoavat usein siihen että todellisuus on holistinen, kokonaisvaltainen, eikä<br />
koostu erillisistä “atomeista”. Todellisuuden osat sopivat yhteen, siksi että ne ovat todellisuuden osia.<br />
Sherlock Holmes on ilmaissut hyvin tämän ajatuksen kertomuksessa Viisi appelsiininsiementä:<br />
Johdonmukaisuuteen totuttautunut huomioidentekijä pystyisi ... näkemään jo yhdestäkin<br />
tosiseikasta, joka selostettaisiin hänelle koko laajuudessaan, kaikki ne tapahtumat jotka ovat<br />
johtaneet siihen, vieläpä kaikki seurauksetkin jotka se aiheuttaa. Cuvier kykeni täysin oikein<br />
kuvaamaan koko eläimen nähdessään vain yhden ainoan luun; samoin myös jos tapahtumien<br />
tarkastelija näkee yksityiskohdan, joka kuuluu ikään kuin renkaana kokonaiseen ketjuun ja<br />
jossa ei ole mitään hämärää, hänen pitäisi kyetä määrittelemään täsmällisesti kaikki mitä sen<br />
yhteydessä on tapahtunut aikaisemmin ja myöhemmin. (Niiniluoto: Maailma, minä ja kulttuuri,<br />
162)<br />
Koherenssiteoriaa on kritisoitu siitä, että se “sekoittaa totuuden määritelmän ja totuuden kriteerin”. Sen<br />
sijaan korrespondenssiteoria antaa pelkän totuuden määritelmän – totuus on uskomuksen ja tosiasioiden<br />
vastaavuutta – mutta se ei kerro, miten tuosta vastaavuudesta päästään selville. Eikä määritelmän<br />
tehtävänä olekaan mitään muuta kuin kertoa, mitä tai mikä jokin asia on.<br />
Sen sijaan koherenssiteoria sotkee kaksi eri asiaa, kun se vastaa kysymykseen “Mitä totuus on?” kertomalla,<br />
miten totuudesta päästään selville. Koherenssikriteeri on tärkeä ja hyödyllinen testattaessa uskomusten<br />
totuutta, sillä ristiriitaista uskomusjoukkoa ei kannata hyväksyä. Mutta koherenssikriteeri on vain<br />
testausväline, ei muuta. Eikä sen käyttö edes takaa totuuden saavuttamista!<br />
36
Koherenssiteorian kannattaja vois vastata tähän, että koherenssiteoria ei sekoita totuuden kriteeriä ja<br />
totuuden käsitteen määritelmää. Kun koherenssiteoreetikko sanoo, että totuus on uskomusten<br />
koherenssia, hän tarkoittaa, mitä sanoo. Jos hän väittäisi, että totuus on yhteensopivuutta tosiasioiden<br />
kanssa, hän syyllistyisi kokemuksen rajojen ylitykseen. Ainoa totuus, josta meillä todella on kokemusta, on<br />
totuus koherenssina. Koemme totuuden epätotuuden kautta: vasta silloin, kun huomaamme, että uusi<br />
uskomus ei sovi yhteen vanhojen kanssa, varsinaisesti koemme totuuden.<br />
Sitä paitsi voidaanko käsitteen määritelmä ja käsitteen käyttö kriteerinä erottaa absoluuttisesti niin kuin<br />
vastaväite edellyttää? Wittgensteinin ohje, ettei pidä kysyä sanan merkitystä vaan katsoa sen käyttöä, on<br />
hyödyllinen lähtökohta. Voimmeko kuvitella että joku ihminen tietää kirveen määritelmän mutta ei osaa<br />
käyttää kirvestä millään tavalla? Tuskin, koska kirveen käyttö sisältyy sen sanakirjamääritelmään:<br />
“erityisesti puiden kaatamiseen, pilkkomiseen ja halkaisemiseen käytettävä työkalu, jonka terä on varren<br />
suuntainen”.<br />
Samalla tavalla voitaisiin sanoa, että totuuden käyttö kriteerinä sisältyy totuuden määritelmään. Jos näin<br />
on, myöskään totuuden kriteeri- ja määritelmäpuolia ole mahdollista erottaa veitsenterävästi. Tämä ajatus<br />
on jo hyvin lähellä kolmatta klassista totuusteoriaa.<br />
Uusin klassisista totuusteorioista on 1800- ja 1900-luvun vaihteessa esitetty pragmatistinen teoria. Sen<br />
mukaan uskomus on tosi jos ja vain jos se toimii käytännössä. Tällä tarkoitetaan sitä, että toden<br />
uskomuksen mukainen toiminta on onnistunutta ja menestyksekästä, kun taas epätoden uskomuksen<br />
mukainen toiminta epäonnistuu. Pragmatisti Peircen mukaan “totuus eroaa epätotuudesta siten että jos<br />
toimimme sen mukaan, pääsemme paikkaan johon aioimme emmekä harhaan “ (PW 21). Esimerkiksi “tosi”<br />
kartta johtaa kulkijan oikeaan paikkaan mutta “epätosi” vie hänet harhaan. Ja itse asiassa kaikki ihmisen<br />
uskomukset eli hänen uskomusjärjestelmänsä on “kognitiivinen kartta” maailmasta. Ihminen toimii tämän<br />
karttansa mukaan, ja hänen toimintansa onnistuneisuus on pragmatistin mukaan merkki siitä, että hänen<br />
uskomusjärjestelmänsä on tosi (tai ainakin sisältää enemmän tosia kuin epätosia uskomuksia).<br />
Toisen pragmatistit Willian Jamesin mukaan “Ideat tulevat tosiksi siinä määrin kuin ne auttavat meitä<br />
tulemaan tyydyttäviin suhteisiin muiden kokemuksemme osien kanssa”. Esimerkiksi uskomus, että bensiini<br />
on hyvä tulen sammutusaine, on epätosi. Ihminen, joka toimii tämän uskomuksen mukaisesti, huomaa sen<br />
pian joutuessaan “epätyydyttäviin suhteisiin muiden kokemuksensa osien kanssa”. Toisin sanoen tämä<br />
uskomus tuo sen mukaan toimivalle kaikenlaisia ikäviä tunteita ja aistimuksia.<br />
Uskomusten totuus on siis Jamesille sitä, että niiden mukaan toimivat ihmiset eivät kohtaa maailman<br />
taholta epämiellyttävää vastarintaa – palovammoja, katkenneita luita, nyrkiniskuja, masennuksia tai muita<br />
negatiivisia kokemuksia. Tämä on oikeastaan darvinistinen teoria uskomuksista: vain ne uskomukset, jotka<br />
selviävät hengissä käytännön toiminnassa, ovat uskomisen arvoisia – tai tosia.<br />
4 Päättelyiden täydellisyys: pätevyys<br />
Kun puhutaan päättelyn pätevyydestä, on tarpeen erottaa päättelyn itsensä varmuus (pätevyys) ja<br />
päättelyn premissien varmuus (totuus). Deduktiivisen päättelyn pätevyys on päättelyn itsensä – päättelyn<br />
muotoon perustuva – ominaisuus, jolla ei ole mitään tekemistä päättelyn sisällön eli premissien totuuden<br />
kanssa. Edellä esitetty ruuanlaittovertaus valaisee asiaa: ei ole reseptin vika, jos pilaantuneista raakaaineista<br />
ei tule hyvää ateriaa. Päättelyä voi todellakin verrata reseptiin: jos raaka-aineet ovat hyviä ja<br />
37
eseptiä seurataan tarkasti, niin tuloksena on hyvää ruokaa. Mutta jos ruoka on kelvotonta, syy ei<br />
välttämättä ole respetissä.<br />
Deduktiivista loogista päättelyä voi verrata myös mustaan laatikkoon, joka käsittelee siihen syötettyä<br />
informaatiota:<br />
******************<br />
* *<br />
premissit - - - > * D E D * - - - > johtopäätös<br />
* *<br />
******************<br />
Tämä DED-laatikko käsittelee siihen syötetyn informaation ja tulostaa johtopäätöksen. Se tekee nimensä<br />
mukaisesti vain deduktiivisen logiikan mukaisia päätelmiä. Siksi sen toiminta tyydyttää loogisen pätevyyden<br />
vaatimuksen “Jos premissit ovat tosia, johtopäätöskin on tosi”. Toisin sanoen DED-laatikko noudattaa<br />
toiminnassaan tietokoneihmisten keksimää GIGO-periaatetta: Garbage In, Garbage Out (eli “roskaa sisään,<br />
roskaa ulos”).<br />
Laatikossa itsessään ei siis tarvitse olla mitään vikaa, jos se tulostaa epätosia arvostelmia. Syynä voi olla se,<br />
että sille syötetään epätosia premissejä. Ainoa asia, jonka laatikon valmistaja takaa, on että jos sille<br />
syötetään kunnon tavaraa, se tuottaa kunnon tavaraa.<br />
Aristoteles huomasi tämän eron päättelyn ja sen premissien varmuuden välillä ja ikuisti sen erottamalla<br />
apodiktisen ja dialektisen päättelyn. Nämä molemmat päättelyt ovat muodoltaan deduktiivisia, ja niiden<br />
ero on sisällöllinen. Ero on siinä, että apodiktisessa päättelyssä lähtökohtana ovat “todet ja todeksi<br />
tiedetyt” premissit, kun taas dialektisessa päättelyssä premissit ovat vain “yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä”.<br />
Tästä syystä matematiikan päättelyt ovat apodiktisia, mutta käytännön elämässä käytetyt deduktiiviset<br />
päättelyt ovat dialektisia. Aristoteles luonnehtii eroa Topiikassaan näin:<br />
Päättely on argumentti, jossa annetusta asiasta seuraa välttämättä jokin toinen asia.<br />
(1) Päättely on apodiktista, kun perusteet, joihin se perustuu, ovat tosia ja ensimmäisiä [eijohdettuja]<br />
tai kun ne ovat sellaisia, että tietomme niistä on saatu alun perin sellaisten perusteiden<br />
avulla, jotka ovat tosia ja ensimmäisiä.<br />
Ne asiat ovat “ensimmäisiä” ja “tosia”, jotka eivät anna varmuutta muiden asioiden perusteella,<br />
vaan itsensä perusteella. Sillä tietomme lähtökohdista on enää tarpeetonta kysyä, mihin ne<br />
perustuvat; päinvastoin, jokaisen näistä lähtökohdista pitäisi olla varma itsessään.<br />
(2) Päättely on dialektista, kun se tehdään yleisesti hyväksytyistä käsityksistä lähtien. “Yleisesti<br />
hyväksytyt käsitykset” taas ovat niitä, jotka kaikki tai useimmat tai järkevät ihmiset hyväksyvät ...<br />
(Topiikka I 1; 100a25-b23. Järjestystä muutettu ja terminologia vaihdettu. Suomennoksen termit<br />
“todistaminen” ja “dialektinen päätelmä” hävittävät koko pointin näkyvistä.)<br />
Aristoteles ajattelee, että tieteessä lähdetään liikkeelle varmoista ja itsestään selvistä premisseistä<br />
(aksioomista), kun taas ei-tieteellisessä päättelyssä lähdetään liikkeelle todennäköisistä premisseistä (joita<br />
ei saa kutsua aksioomiksi) ja katsotaan, “mitä siitä seuraisi, jos ne olisivat tosia”. Itse asiassa tämä on<br />
hypoteettis-deduktiivisen tiedekäsityksen ydinidea.<br />
5 Argumentaation täydellisyys – saavuttamaton ihanne?<br />
Hyvässä argumentoinnissa yhdistyvät kaikkien kolmen loogisen elementin täydellisyydet: käsitteet ovat<br />
38
adekvaatteja, arvostelmat ovat tosia, ja päätelmät ovat päteviä. Tämä on tietysti vain ihanne, johon<br />
tähdätään mutta jota ei aina saavuteta. Miksei? Tähän voi vastata pohtimalla tilannetta, jossa ihanne olisi<br />
saavutettu. Se olisi seuraavanlainen: kaikki käsitteet olisi määritelty selvästi ja tarkasti, kaikki esitetyt<br />
väitteet olisivat tosia ja kaikki käytetyt päättelyt valideja.<br />
Aikakautensa suurin matemaatikko Blaise Pascal (1623-62) oli myös merkittävä fyysikko, joka teki<br />
uraauurtavaa työtä todennäköisyyslaskennassa, kartioleikkausten teoriassa ja tyhjiön tutkimuksessa.<br />
Huolimatta tieteellisestä taustastaan Pascal ei ollut yhtä innoissaan ihmisjärjen mahdollisuuksista kuin<br />
monet aikalaisensa.<br />
Tutkielman “Geometrisesta mielestä” (De l’esprit géometrique) otsikkona olisi yhtä hyvin voinut olla<br />
“Matemaattisesta menetelmästä”. Pascalin mukaan matematiikassa käytetty metodi on metodeista paras:<br />
[G]eometria on tieteistämme lähes ainoa jonka todistukset ovat pettämättömiä, siksi että ainoastaan<br />
se noudattaa kunnollista menetelmää, kaikissa muissa kun sitä vastoin vallitsee luonnonmukaisuuden<br />
pakosta jonkinlainen sekasorto, jonka vain geometrikot kykenevät perin pohjin tajuamaan. (GM 261-<br />
2)<br />
Kuitenkin myös matematiikan metodi jää ihmisten käytössä välttämättä puutteelliseksi ja vajaaksi. Se antaa<br />
kaikesta huolimatta selvän viitteen siitä, millainen täydellinen metodi olisi:<br />
Tuo menetelmien menetelmä, joka tuottaisi korkeimmanasteisia todisteluja, jos siihen olisi<br />
mahdollista yltää, koostuisi kahdesta perusasiasta: että ensinnäkään ei käytettäisi mitään termiä<br />
jonka merkitystä ei etukäteen olisi läpikotaisin selvitetty; toiseksi että ei koskaan esitettäisi mitään<br />
väittämää jota ei olisi todistettu jo tunnetuin totuuksin, toisin sanoen että kaikki termit<br />
määriteltäisiin ja kaikki väittämät todistettaisiin. (GM 262)<br />
Pascalilla on siis vain kaksi metodisääntöä: (1) määrittele termisi ja (2) todista väitteesi. Tästä ei metodi<br />
enää tule yksinkertaisemmaksi, mutta sitäkään ihminen ei voi täysin noudattaa, kahdesta syystä. (i) Kaikkia<br />
termejä ei voi määritellä, koska määritelmissä termit määritellään muiden termien avulla, ja ne pitää taas<br />
määritellä ja niin edelleen äärettömiin. Koska ihmisjärki on rajallinen, määrittelemisen on pysähdyttävä<br />
johonkin. Ja tuo jokin ei ole mikään semanttinen peruskallio, merkitysten varma perusta. Mikä se on, se<br />
selviää hetken kuluttua. (ii) Väitteiden todistaminenkaan ei voi jatkua äärettömyyksiin, vaan meidän on<br />
pysähdyttävä joihinkin väitteisiin, joita ei voi enää perustella minkään evidentimpien väitteiden avulla.<br />
(i) Määrittelyn rajat. Pascal hyväksyy vain sanojen käytöstä sopimuksia tekevät nominaalimääritelmät,<br />
mutta ei asioiden olemusten ilmaisemiseen pyrkiviä reaalimääritelmiä. Nominaalimääritelmä siis vain antaa<br />
nimen tutkittavalle asialla, mutta ei paljasta sen olemusta.<br />
Nominaalimääritelmiä käytetään siksi, että niiden “käyttö auttaa selkiyttämään ja tiivistämään esitystä, kun<br />
ne yhdellä annetulla sanalla ilmaisevat sellaista minkä sanominen vaatisi useampia termejä” (GM 262). Ne<br />
ovat siis pelkästään mukavuussyistä käyttöön otettuja lyhennettyjä puhetapoja, ei mitään muuta. Lothar<br />
Schäferin mukaan “Niin sanotut reaalimääritelmät eivät ole, kuten Pascal osoittaa, määritelmiä vaan<br />
väitteitä, jotka voivat olla tosia tai epätosia ja jotka on siksi osoitettava tosiksi. Sen sijaan [varsinaiset]<br />
määritelmät voivat olla vain tarkoituksenmukaisia tai epätarkoituksenmukaisia.” (KP I 326)<br />
Määrittelemisen vapaus on lähes rajatonta. Esityksen yksinkertaistamiseksi on luvallista ottaa käyttöön<br />
millaisia termejä tahansa, jos niiden merkitys ilmaistaan selvästi ja eliminoidaan kaikki monimielisyydet,<br />
39
joita niihin mahdollisesti saattaa liittyä. Määrittelemisen vapautta käytetään väärin silloin, kun samalle<br />
sanalle annetaan kaksi eri merkitystä. Itse asiassa sekin on vielä sallittua kunhan “varotaan sekoittamasta<br />
seurauksia ja ulottamasta niitä yhdestä asiasta toiseen” (GM 262).<br />
Kaikkea ei kuitenkaan voida määritellä. Ei edes matemaatikko pysty määrittelemään sellaisia termejä kuin<br />
avaruus, aika, liike, lukumäärä tai yhtäläisyys, koska “nuo termit kuvaavat merkitsemiään asioita niin<br />
luonnollisesti heille jotka kieltä ymmärtävät, että jos niitä haluaisi selventää, se pikemminkin hämärtäisi<br />
kuin valaisisi” (GM 263). Mikään ei ole turhempaa kuin yrittää määritellä tällaisia peruskäsitteitä.<br />
Esimerkiksi perinteisen metafysiikan perustavin käsite oleminen on määrittelemätön, koska sitä “ei voi<br />
määritellä aloittamatta: se on, sanotaan se sitten julki tai ymmärretään yhteydestä. Jos siis mielii määritellä<br />
olemisen, pitäisi sanoa se on, eli käyttää määrittelyn kohdetta määritelmässä.” (GM 263)<br />
Jotkut ovat kuitenkin sortuneet siihen virheeseen, että ovat määritelleet sanan sen itsensä avulla. Pascal<br />
tarjoaa esimerkkinä valon käsitteen näennäismääritelmää: ”Valo on valoisien kappaleiden valaisevaa<br />
liikettä” (GM 263). (Suomenkielisestä versiosta paljastuu armotta määritelmän surkeus, mutta englanniksi<br />
se kuulostaa tieteelliseltä määritelmältä: “Light is the luminary motion of luminous bodies”. Vrt. Molière ja<br />
oopiumin dormitiivinen voima.)<br />
Miten sitten voimme ymmärtää määriteltäviksi sopimattomat peruskäsitteet? Pascalin mukaan “luonto itse<br />
on antanut meille niitä koskevan sanattoman käsityskyvyn joka on pätevämpi kuin se jonka selityksemme<br />
välityksellä keinotekoisesti saamme” (GM 263). Esimerkiksi sanaa aika ei kannata eikä voi määritellä, koska<br />
kaikki kuitenkin tietävät, mitä sillä tarkoitetaan. Tämä ei merkitse sitä, että kaikilla ihmisillä olisi selvä<br />
käsitys ajan olemuksesta vaan ainoastaan sitä, että ”kaikkien ajatus kääntyy samalle taholle … kun<br />
ryhdytään puhumaan [ajasta]. Sillä määritelmiä luodaan vain puheeksi tulevien asioiden nimeämiseksi, ei<br />
niiden [olemuksen paljastamiseksi].” (GM 263-4)<br />
(ii) Todistamisen rajat. Pascal väittää, etteivät edes matematiikan lähtökohdat ole absoluuttisen varmoja ja<br />
tosia; ne ovat sitä vain meille. Me hyväksymme ne paremman puutteessa. Tällä hän ei tarkoita, että<br />
matematiikka olisi epävarmaa. Matematiikan varmuus on parasta, mitä ihmiset voivat toivoa, ja<br />
matematiikan metodi on paras metodi, joka heillä on käytettävissään. Sen tavoite ”ei ole se että kaikki<br />
määritellään tai todistetaan, ei liioin se että mitään ei määritellä tai näytetä toteen, vaan keskitiellä<br />
pysytteleminen siten että ei määritellä kaikille selviä ja ymmärrettäviä asioita mutta määritellään kaikki<br />
muut; ei todisteta kaikille tuttuja asioita mutta todistetaan kaikki muut.” (GM, 263)<br />
Toisin sanoen, se mikä pätee määritelmistä, pätee todistuksistakin. Samoin kuin kaikkea ei pystytä<br />
määrittelemään, kaikkea ei myöskään pystytä todistamaan. Siksi “todistetaan *vain+ ne väittämät jotka eivät<br />
päde itsestään selvästi” (GM, 265). On nimittäin olemassa joitakin asioita, jotka me kyllä tiedämme aivan<br />
varmasti mutta joita kukaan ei pysty todistamaan. Ne saavutettuaan matematiikka “pysähtyy ja vaatii että<br />
ne hyväksytään, koska ei ole enää mitään selvempää, jonka avulla ne voitaisiin todistaa. Niin että kaikki<br />
mitä geometria väittää tulee täydellisesti toteennäytetyksi joko luonnollisen järjen (lumière naturelle) tai<br />
todistamisen kautta.” (GM, 265)<br />
Pascalin mukaan “luonnollisen valon” avulla tiedettyjä asioita ei tiedetä todistuksia esittävän järjen avulla,<br />
vaan toisentyyppisen kyvyn avulla, jota hän kutsuu sydämeksi (coeur). Hän ei tarkoita sydämellä tunnetta<br />
järjen vastakohtana, koska hän sanoo selvästi, että sydämellä on myös kognitiivinen tehtävä,<br />
perusperiaatteiden “aistiminen”:<br />
40
Tietoa totuudesta me saamme paitsi järjen myös sydämen kautta. Jälkimmäistä reittiä tulee tieto<br />
perusperiaatteista, ja niihin aivan osaton järjenjuoksu kokee turhaan kumota niitä. ... Me tiedämme<br />
että emme näe unta, niin kyvyttömiä kuin olemmekin sitä järkiperäisesti todistamaan ... [T]ietomme<br />
perusperiaatteista, kuten että on olemassa avaruus, aika, liike, lukuja, ovat yhtä varmoja kuin mikä<br />
hyvänsä järkeilymme aikaansaannos, ja noihin sydämen ja vaiston tietoihin järjen on pakko nojautua<br />
ja perustaa kaikki päätelmänsä. sydän aistii että avaruudessa on kolme ulottuvuutta ja että lukuja on<br />
äärettömästi ... Periaatteet aistitaan, väittämät päätellään ... (Mietteitä § 110)<br />
Vaikka hyvässä <strong>argumentaatio</strong>ssa käsitteet ovat adekvaatteja, arvostelmat tosia, ja päätelmät päteviä, tämä<br />
on vain ihanne, jota yritämme lähestyä.<br />
Seuraavaksi tutkimme konkreettisia ja todellisia esimerkkejä <strong>argumentaatio</strong>sta.<br />
41
6 Millaista argumentin analysointi on?<br />
1 Lyhyt luonnehdinta<br />
Argumentin analysointi on perustaito, josta on hyötyä niin muiden argumentteja arvioidessa kuin omia<br />
rakentaessa. Analyysissä voi erottaa kolme vaihetta: (1) argumentin loogisen luurangon esiin kaivaminen,<br />
(2) argumentin lajin määritys ja (3) argumentin hyvyyden arviointi. Muutama kommentti näistä on tarpeen<br />
väärinkäsitysten torjumiseksi.<br />
(1) Argumentin luurangon esiin kaivaminen ei tarkoita välttämättä sen pukemista formaalisen logiikan<br />
kirjasta löytyvän kaavan muotoon. Tässä ollaan opettelemassa käytännön argumenttianalyysiä, ja sen<br />
näkökulmasta esimerkiksi Toulminin mallin mukainen kuva argumentin rakenteesta voi olla aivan yhtä hyvä<br />
kuin jokin eksaktimpi malli. Ja ennen kaikkea se on todennäköisesti paljon hyödyllisempi, koska se on itse<br />
rakennettu ja siksi ymmärrettävä.<br />
(2) Edellä on käsitelty ja käytetty esimerkkeinä lähinnä deduktiivisia argumentteja. Kuitenkin hyvin suuri osa<br />
ihmisten käyttämistä argumenteista on ei-deduktiivisia eli induktiivisia (sanan laajassa merkityksessä). Ja<br />
kaiken lisäksi usein on hyvin vaikea tietää, kumpaan lajiin argumentti kuuluu. Sen selvittäminen on<br />
kuitenkin tärkeää, koska deduktiiviselta ja induktiiviselta argumentilta vaaditaan hieman eri asioita. Tästä<br />
lisää heti seuraavassa kohdassa.<br />
(3) Deduktiivisen argumentin hyvyys on loogista pätevyyttä, jota edellä on jo käsitelty. Sen sijaan<br />
induktiivisen argumentin hyvyys on “induktiivista voimaa”, jota arvioidaan eri tavalla. Jokin argumentin<br />
haukkuminen surkeaksi sillä perusteella, että se ei ole loogisesti pätevä, osoittaa lähinnä vain haukkujan<br />
itsensä surkeutta, jos argumentin esittäjä on tarkoittanut oman argumenttinsa induktiiviseksi.<br />
2 Loogisen syvärakenteen idea<br />
Ihmiset olivat argumentoineet kymmeniä tuhansia vuosia ennen kuin ilmestyivät ensimmäiset<br />
argumentoinnin opettajat, kreikkalaiset sofistit noin kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten. Sofistit vastasivat<br />
todelliseen tarpeeseen: nopeasti vaurastuvassa ja kasvavassa käsiteollisessa yhteiskunnassa politiikan ja<br />
oikeuden merkitys kasvoi vähintään yhtä nopeasti kuin itse yhteiskunta. Argumentoinnin eli vakuuttamisen<br />
taidolla oli kysyntää, koska monimutkaistuvassa yhteiskunnassa yksilöiden välisten konfliktien mahdollisuus<br />
lisääntyi tavaroiden vaihdon lisääntyessä tuntemattomien ihmisten välillä. Aikaisemmat pienyhteisöjen<br />
suku- ja perhekeskeiset epämuodolliset konfliktinratkaisumetodit eivät toimineet ja uusia piti keksiä. Näin<br />
syntyivät oikeudenkäynnit ja poliittiset kokoukset. Molemmissa oli tärkeää osata argumentoida ja voittaa<br />
kuulijat puolelleen.<br />
Myöhempien aikojen näkemys sofisteista on luultavasti täysin väärä. He eivät luultavasti olleet sellaisia<br />
verbaalisten temppujen ja “pelkän retoriikan” opettajia, jollaisiksi Sokrates ja Platon heidät kuvaavat. Jos he<br />
olisivat olleet huonoja, kukaan ei olisi ostanut heidän palvelujaan. Mutta koska heidän opetuksensa kävi<br />
kaupaksi, heidän <strong>argumentaatio</strong>taitonsa oli ilmeisesti siihen sijoitetun rahan arvoista.<br />
42
Joka tapauksessa sofisteilla oli suuri merkitys logiikan ja <strong>argumentaatio</strong>n synnylle. Sofistit pitivät<br />
paradokseista. Niitä syntyi, kun tosista premisseistä johdettiin näennäisesti pätevän päättelyn avulla täysin<br />
järjettömiä johtopäätöksiä. Esimerkiksi Platonin Euthydemos-dialogista (298E) löytyvä päättely<br />
Tämä esine on kynä.<br />
Se on sininen.<br />
- - - - - - - - - - - - - - -<br />
Siis se on sininen kynä.<br />
on pätevä, mutta rakenteeltaan aivan samanlaiselta näyttävä päättely<br />
Tämä koira on isä.<br />
Se on sinun.<br />
- - - - - - - - - - - - - - -<br />
Siis se on sinun isäsi.<br />
on epäpätevä. Molemmat näyttävät olevan esimerkkejä samasta kaavasta<br />
X on Y.<br />
X on Z.<br />
- - - - - - - - -<br />
Siis X on ZY.<br />
Tosiasiassa ne tuntuvat olevan rakenteeltaan erilaisia. Mutta on hyvin vaikea sanoa tarkasti, millä tavalla ne<br />
ovat erilaisia. (Usein ei olekaan tarpeen piirtää kahta erilaista loogista kaaviota kahden päättelyn eron<br />
osoittamiseksi. Sanallinen selvitys riittää useimpia käytännön tarpeita varten. Sofistikin uskoo sellaisen.)<br />
Seuraava puolustusasianajan puhe on käytännönläheisempi esimerkki virheellisestä argumentista:<br />
“Päämiestäni syytetään täällä varkaudesta. Mutta te olette kuulleet monien luotettavien ja kunniallisten<br />
naapurien todistavan, että hän on erittäin hyveellinen ja kunniallinen mies. Mutta hyveellinen ja<br />
kunniallinen mies ei voi tehdä sellaista mistä päämiestäni syytetään. Päämieheni on siksi syytön.”<br />
Tämän argumentin virheellisyys ei perustu sen rakenteeseen eikä sen sisältämien termien<br />
kaksimerkityksisyyteen, johon isäsi on koira -argumentin virheellisyys tuntuu perustuvan, vaan se perustuu<br />
sen sisältämien premissien kyseenalaisuuteen. Argumentti voidaan näet avata muotoon:<br />
A:ta syytetään X:stä.<br />
X:ään voi syyllistyä vain paheellinen.<br />
Naapurien todistuksen mukaan A ei ole paheellinen.<br />
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -<br />
A ei ole voinut syyllistyä X:ään.<br />
Argumentin ongelma on tietysti sanoissa “naapurien todistuksen mukaan”. Jos argumenttiin voisi lisätä<br />
ylimääräisen premissin “se, mitä naapurit todistavat, on aina ehdottoman totta”, argumentti olisi (ehkä)<br />
jopa deduktiivisesti pätevä.<br />
Kukaan ei kuitenkaan hyväksyisi argumenttia edes siinä muodossa, koska muutkin premissit voidaan ja<br />
pitää asettaa kyseenalaisiksi. Myös ajatuksessa, että varkauteen voi syyllistyä vain paheellinen, on jotain<br />
mätää. Se on näet täysin epäinformatiivinen väite eli hypoteesi, jota mikään kokemus ei voi osoittaa<br />
43
epätodeksi. Jokainen vastaesimerkki (hypoteesin kumoava esimerkki) eli tapaus, jossa hyveellinen ihminen<br />
on varastanut, voitaisiin nimittäin kumota sanomalla: “Tietenkään hän ei ole hyveellinen, koska hän kerran<br />
varasti!”<br />
Aristoteles otti aikoinaan tehtäväkseen tällaisten virhepäätelmien paljastamisen kirjoituksessaan Sofistien<br />
virheistä. Niitä paljastaessaan hän tuli samalla keksineeksi logiikan. Logiikkahan on oppi pätevistä<br />
päätelmistä.<br />
3 Legal briefing<br />
Joskus argumentin analysointi on siinä mielessä helpompaa, että tekstin sisältämän argumentin muotoa ei<br />
tarvitse arvailla, vaan jo etukäteen tiedetään, millainen tekstin sisältämän argumentin looginen rakenne on.<br />
Ainoaksi tehtäväksi jää siten tuon rakenteen osien löytäminen tekstistä. Usein sekin on riittävän vaikeaa.<br />
Englanninkielisessä maailmassa oikeustieteen opiskelu perustuu yksittäisten oikeustapausten analysointiin<br />
paljon suuremmassa määrin kuin meillä ja muualla Manner-Euroopassa. Ensimmäisen opiskeluvuoden<br />
keskeisiin tavoitteisiin kuuluu se, että oikeusjutusta opitaan tekemään tiivistelmä (to brief a case). Tätä<br />
taitoa tarvitaan sekä myöhemmissä opinnoissa että lakimiehen ammatissa.<br />
Tiivistelmän tekijän lähtökohtana on valmis oikeustapauskuvaus. Pituutta sillä on usein yli kaksikymmentä<br />
sivua, joskus huomattavasti enemmän. Tiivistelmän laatijan tehtävänä on löytää tekstin ydin. Casenotesniminen<br />
amerikkalainen yritys suosittelee seuraavanlaista tiivistelmän runkoa (eikä ole yksin niin<br />
tehdessään):<br />
NATURE OF CASE.<br />
CONCISE RULE OF LAW.<br />
FACTS.<br />
ISSUE.<br />
HOLDING & DECISION.<br />
Ensi reaktio tähän listaan on varmasti: “Mitä tekemistä tällä listalla on deduktiivisen <strong>argumentaatio</strong>n<br />
kanssa?” Kysymys on oikeutettu, mutta siihen löytyy ilmeinen vastaus, kunhan listalla olevia asioita<br />
tutkitaan hieman tarkemmin.<br />
Ensimmäinen kohta NATURE OF CASE on selvä ja triviaali. Heti tiivistelmän alussa on kerrottava, minkä<br />
tyyppisestä oikeusjutusta tässä on kysymys: onko kyseessä varkaus, murha vai petos. Koska kukaan ei halua<br />
lukea turhaa tekstiä, tiivistelmän alun on kerrottava, mille oikeuden alalle kyseinen juttu kuuluu. Tässä se<br />
kuuluu sopimusoikeuden alueelle.<br />
Toinen kohta CONCISE RULE OF LAW ilmaisee sen yleisen oikeusnormin, joka soveltuu tai jonka katsotaan<br />
soveltuvan tapaukseen. Tällainen voisi olla esimerkiksi sopimusoikeuden periaate, jonka mukaan<br />
“tarjouksen jotakin ehtoa muuttava vastaus hylkää tarjouksen ja tekee vastatarjouksen”. Tämä sääntö<br />
perustuu siihen yleisempään periaatteeseen, että tarjous on joko hyväksyttävä tai hylättävä — mitään<br />
kolmatta mahdollisuutta ei ole. (Sopimusoikeudessa ei ole “ehdollisen hyväksymisen” käsitettä.)<br />
Kolmas kohta FACTS kuvaa tapauksen faktat. Tässä tapauksessa A on lähettänyt B:lle tekstiviestinä<br />
tarjouksen, “Myyn 1000 kiloa I luokan ruokaperunaa hintaan 450 euroa”, ja B on vastannut: “Otan ne 430<br />
eurolla, 5 kilon pusseissa”. A ei kuitenkaan halunnut ruveta pussittamaan perunoita vaan myi ne muualle<br />
44
hieman halvempaan hintaan. B haastoi hänet oikeuteen sopimuksen rikkomisesta ja vaati 50 euron<br />
korvauksia (koska hänen oli ostettava perunat muualta 500 eurolla). A puolestaan väitti, että mitään<br />
sopimusta ei ollut syntynyt eikä hänellä siksi ollut mitään korvausvelvollisuutta.<br />
Neljäs kohta ISSUE tarkoittaa tapauksen oikeuskysymystä. Se on syytä esittää muodossa, johon voidaan<br />
vastata selvästi joko “kyllä” tai “ei”. Itse asiassa tässä vain esitetään toisen kohdan periaate kysymyksen<br />
muodossa: “Katsotaanko tarjouksen jotakin ehtoa muuttaneen vastauksen (i) hyväksyvän tarjouksen vai (ii)<br />
hylkäävän tarjouksen ja tekevän vastatarjouksen?”<br />
Viides kohta HOLDING AND DECISION on koko tiivistelmän ydin. Sen HOLDING on se yleinen periaate, jota<br />
sovelletaan tämän yksittäisen tapauksen konkreettisiin faktoihin. (Englantilaiset puhuvat holdingin sijasta<br />
ratio decidendistä.) Näin syntyy tämän yksittäisen tapauksen ratkaisu (decision).<br />
Vaikka Casenotesin ohje jättääkin joitakin asioita kiusallisen epäselviksi, päälinjat ovat selkeät. Tapauksen<br />
tiivistelmän kirjoittajan on laadittava seuraavanlainen deduktiivinen päättely:<br />
CONCISE RULE OF LAW (HOLDING, ISSUE ) [yläpremissi]<br />
FACTS [alapremissi]<br />
--------------------------------------------------------------<br />
DECISION [johtopäätös]<br />
Päättelyn yläpremissinä on yleinen normi “tarjouksen jotakin ehtoa muuttava vastaus hylkää tarjouksen ja<br />
tekee vastatarjouksen”. (Jokaisessa oikeudellisessa päättelyssä ja jokaisen oikeudellisen ratkaisun<br />
perustelussa on oltava ainakin yksi yleinen normi.)<br />
Alapremissi kuvaa tapauksen faktat, ei kuitenkaan “sellaisinaan” vaan lakinormin näkökulmasta katsottuna<br />
— lakinormin “kvalifioimina”, kuten on tapana sanoa. Tämä tarkoittaa sitä, että alapremississä on otettava<br />
kantaa siihen, merkitseekö B:n vastaus “Otan ne 430 eurolla jos ne ovat 5 kg:n pusseissa” A:n tarjouksen<br />
hyväksymistä vai hylkäämistä eli syntyykö A:n ja B:n välille sopimussuhde vai ei. Koska tuomari oli<br />
tehtävänsä tasalla, hän katsoi, ettei mitään sopimusta syntynyt. Johtopäätös seuraa nyt ilmiselvästi: B ei<br />
ole oikeutettu korvaukseen.<br />
Lopuksi korostaisin kuitenkin kahta tiivistelmän tekijän kannalta keskeistä asiaa: (1) Oikeudellisen ratkaisun<br />
perusteleminen on (usein) sen saattamista oikeudellisen syllogismin muotoon. (2) Oikeudellisen ratkaisun<br />
keksiminen on aivan eri asia kuin sen perusteleminen. Kukaan tuomari ei ole luultavasti koskaan keksinyt<br />
ratkaisua kiperään juttuun rakentelemalla juridisia syllogismeja paperille. Mutta sen jälkeen kun ratkaisu on<br />
syntynyt, se pitää voida perustella ja yksi hyvä ja selkeä tapa tehdä se on konstruoida juridinen syllogismi.<br />
4 Thrasymakhoksen argumentti<br />
Platonin Valtion ensimmäisestä kirjasta (338c-339e) löytyy Sokrateen ja Thrasymakhoksen keskustelu<br />
oikeudenmukaisuuden luonteesta. Siinä Sokrates kumoaa Thrasymakhoksen esittämän määritelmän, jonka<br />
mukaan oikeudenmukaisuus on yhtä kuin vahvemman etu. Kannattaa huomata, miten alla olevassa<br />
tiivistelmässä (josta on poistettu 75 % “turhista” sanoista) ennen varsinaisen vasta-argumentin esittämistä<br />
hän vaatii Thrasymakhosta tarkentamaan väitteensä sisällön. Ellei hän tekisi näin, Thrasymakhos voisi<br />
väistää kaikki vaikeudet sanomalla: “Enhän minä noin sanonut.”<br />
T: Väitän, että oikeudenmukaisuus on yhtä kuin vahvemman etu, ei mitään muuta. No, miksi et<br />
45
kiistä? ...<br />
S: Kunhan ensin käsitän mitä tarkoitat, sillä nyt en vielä ymmärrä. ... [S]ano toki selvemmin, mitä<br />
tarkoitat.<br />
T: No, etkö tiedä, että toisissa valtioissa on yksinvalta, toisissa kansanvalta, toisissa ylimystön valta?<br />
... Ja kussakin valtiossa on vahvin se, joka hallitsee?<br />
S: Aivan niin.<br />
T: Ja kukin hallintovalta säätää lakeja oman etunsa mukaisesti ... Lainsäädännöllään ne julistavat<br />
hallittavilleen oikeudenmukaiseksi sen mikä on niille itselleen edullista, ja sitä joka rikkoo tätä<br />
vastaan, ne rankaisevat lainrikkojana ja oikeudenloukkaajana. Näin siis väitän, että<br />
oikeudenmukaisuus on kaikissa valtioissa samaa, nimittäin sitä mikä on hallintovallalle edullista.<br />
Tämä itse on tietysti vahvin, joten oikea johtopäätös on se, että kaikkialla on oikeudenmukaisuus<br />
samaa kuin vahvemman etu.<br />
S: Nyt käsitän mitä tarkoitat. Yritän vielä saada selville, pitääkö se paikkansa vai ei. ... Olen kanssasi<br />
yhtä mieltä siitä, että oikeudenmukainen on edullista, mutta sinä väität lisäksi sen olevan edullista<br />
vahvemmalle. Minulle tämä on vielä epäselvää, joten asiaa on tutkittava.<br />
...<br />
S: [K]un vallanpitäjät antavat hallittavilleen määräyksiä siitä mitä näiden on tehtävä, he toisinaan<br />
erehtyvät oman etunsa suhteen, mutta oikeudenmukaisuus vaatii kuitenkin hallittavia tekemään niin<br />
kuin vallanpitäjät ovat määränneet. ... Sinä viisas Thrasymakhos, eikö siitä väistämättä seuraa, että<br />
on oikein tehdä päinvastoin kuin sanoit? Tällaisessa tapauksessahan heikompien käsketään tehdä<br />
sellaista mikä on epäedullista vahvemmalle.<br />
Tässä Sokrates menettelee aivan filosofian metodologian oppikirjan mukaan. Hän osoittaa vastaesimerkin<br />
avulla, että käsitteiden “vahvemman *säätämän lain+ käskemä asia” ja “vahvemman edun mukainen asia”<br />
alat eivät lankea yhteen siinä tapauksessa, että vahvemmalla on väärä käsitys siitä, mikä on hänen etunsa<br />
mukaista. (Lisäksi Sokrates voisi tietysti osoittaa, ettei kumpikaan niistä lankea yhteen “oikeudenmukaisen<br />
asian” kanssa, mutta se olisi jo edellyttänyt Sokrateelta oman oikeudenmukaisuuden käsitteensä<br />
esittämistä, kun taas pelkkään Thrasymakhoksen teesin kumoamiseen riittää sen itsensä puutteiden<br />
osoittaminen.)<br />
Löytyykö tästä argumentissa looginen luuranko? Ja jos löytyy, millainen se on? Tässä on yksi ehdotus, jossa<br />
Sokrateen argumentti on yritetty säilyttää dialogimuotoisena (jopa lisäämällä puheenvuoroja):<br />
T: Oikeudenmukainen on vahvimman etu.<br />
S: Kuka on vahvin?<br />
T: Vahvin on lainsäätäjä.<br />
S: Onko oikeudenmukainen siis sama asia kuin lainsäätäjän etu?<br />
T: On. Oikeudenmukaista on se, mitä laki käskee. Ja laki käskee sen, mikä on lainsäätäjän edun<br />
mukaista..<br />
S: Voiko lainsäätäjä erehtyä omasta edustaan?<br />
T: Voi.<br />
S: No silloin laki eli lainsäätäjän käsky (joka on välttämättä oikeudenmukainen) ei ole välttämättä<br />
sama asia kuin lainsäätäjän etu.<br />
T: Niin se on.<br />
Jos argumentista poistetaan muut Sokrateen puheenvuorot paitsi kaksi viimeistä, jotka siirretään<br />
46
Thrasymakhoksen suuhun, saadaan seuraava monologinen argumentti:<br />
Oikeudenmukainen on sama asia kuin vahvimman etu.<br />
Vahvin on aina lainsäätäjä.<br />
Oikeudenmukaista on se, mitä lainsäätäjä eli laki käskee.<br />
Laki käskee vain sellaista, mikä on lainsäätäjän edun mukaista..<br />
Mutta lainsäätäjä voi erehtyä omasta edustaan.<br />
Siksi lainsäätäjän käsky ei ole aina lainsäätäjän edun mukainen.<br />
Ellei Platon olisi ollut niin ihastunut dialogimuotoon, hän olisi voinut panna tämän monologisen argumentin<br />
suoraan Sokrateen suuhun. Tai hän olisi voinut esittää sen omanaan. Näin olisi säästetty kolme tai neljä<br />
sivua kirjan tekstiä.<br />
Platonin idean voisi esittää myös tavallisena proosana:<br />
Sofistit väittävät, että oikeudenmukainen on sama asia kuin vahvimman etu. Ja koska vahvin on<br />
kaikissa valtioissa lainsäätäjä, oikeudenmukaista on se, mitä lainsäätäjä eli laki käskee. Laki käskee<br />
siis vain sellaista, mikä on lainsäätäjän edun mukaista. Mutta koska lainsäätäjä voi erehtyä omasta<br />
edustaan, hänen käskynsä ei ole aina hänen todellisen etunsa mukainen. Sofistien näkemys on näin<br />
kumottu.<br />
Tässä on viisi riviä alkuperäisen viiden sivun sijasta, mutta alkuperäistekstin tyylillisistä ansioista ei<br />
tietoakaan. Jos tämän yrittäisi pakottaa Toulminin malliin, tulos voisi olla alla esitetyn kaltainen.<br />
Yksinkertaisuuden vuoksi Toulminin T-rakenne on korvattu rakenteella, jossa Toulminin T:n alle sijoittama<br />
tae (warrant) eli päättelyn salliva yleinen sääntö on siirretty premissien ja johtopäätöksen väliin, vähän<br />
sisennettynä ja lihavoituna. Selvemmin sanottuna: Toulminin T-mallin T on kaadettu kumoon, jolloin syntyy<br />
|–– -rakenne.<br />
Lisäksi päättelyn osien välillä on kaksinkertainen pystyviiva “ || “ joka on paitsi osapäättelyiden erotin myös<br />
yhtäläisyysmerkki, joka osoittaa, että sen yläpuolella olevan päättelyn johtopäätös on samalla sen alla<br />
olevan päättelyn premissi.<br />
Oikeudenmukainen = Vahvimman Etu [premissi 1a] [TEESI]<br />
Vahvin = Lainsäätäjä [premissi 1b]<br />
Jos A = B ja B = C niin A = C [tae 1]<br />
Oikeudenmukainen = Lainsäätäjän Etu [johtopäätös 1]<br />
||<br />
Oikeudenmukainen = Lainsäätäjän Etu [premissi 2a]<br />
Oikeudenmukainen = Lainsäätäjän Käsky (Laki) [premissi 2b]<br />
Jos A = B ja A = C niin B = C [tae 2]<br />
Lainsäätäjän Käsky = Lainsäätäjän Etu [johtopäätös 2]<br />
||<br />
Aina: Lainsäätäjän Käsky = Lainsäätäjän Etu [premissi 3a]<br />
Joskus: EI (Lainsäätäjän Käsky = Lainsäätäjän Etu) [premissi 3b]<br />
Se, mikä on aina tosi, ei voi olla joskus epätosi [tae 3]<br />
Tämä päättely on ristiriitainen. [johtopäätös 3]<br />
||<br />
Tämä päättely on ristiriitainen. [premissi 4]<br />
Ristiriitaan johtavan päättelyn premisseistä ainakin yksi on hylättävä [tae 4]<br />
Tämän päättelyn kaikkia premissejä ei voi hyväksyä. [johtopäätös 4]<br />
||<br />
Tämän päättelyn kaikkia premissejä ei voi hyväksyä. [premissi 5a]<br />
47
TEESI on yksi tämän päättelyn premissi. [premissi 5b]<br />
Jos päättelyn premisseissä on vikaa, mitään niistä ei ole syytä<br />
hyväksyä ennen tarkempaa tutkimusta. [tae 5]<br />
Ei ole – toistaiseksi – syytä hyväksyä TEESIÄ [johtopäätös 5]<br />
Tässä on siis viisi peräkkäistä T-päättelyä: T T T T T. Ja kun T:t kaadetaan kyljelleen, saadaan rakenne:<br />
|––<br />
|––<br />
|––<br />
|––<br />
|––<br />
Tämän voisi tietysti yksinkertaistaa toistamatta yllä olevan osapäättelyn johtopäätöstä alemman<br />
osapäättelyn premissinä. Näin saisimme hieman lyhyemmän päättelyn:<br />
Oikeudenmukainen = Vahvimman Etu [premissi 1a] [TEESI]<br />
Vahvin = Lainsäätäjä [premissi 1b]<br />
Jos A = B ja B = C niin A = C [tae 1]<br />
Oikeudenmukainen = Lainsäätäjän Etu [johtopäätös 1] = [premissi 2a]<br />
Oikeudenmukainen = Lainsäätäjän Käsky (Laki) [premissi 2b]<br />
Jos A = B ja A = C niin B = C [tae 2]<br />
Lainsäätäjän Käsky = Lainsäätäjän Etu [johtopäätös 2] = [premissi 3a]<br />
Joskus: EI (Lainsäätäjän Käsky = Lainsäätäjän Etu) [premissi 3b]<br />
Se, mikä on aina tosi, ei voi olla joskus epätosi [tae 3]<br />
Tämä päättely on ristiriitainen. [johtopäätös 3] = [premissi 4a]<br />
Ristiriitaan johtavan päättelyn premisseistä ainakin yksi on hylättävä [tae 4]<br />
Tämän päättelyn kaikkia premissejä ei voi hyväksyä. [johtopäätös 4] = [premissi 5a]<br />
TEESI on yksi tämän päättelyn premissi. [premissi 5b]<br />
Jos päättelyn premisseissä on vikaa, mitään niistä ei ole syytä<br />
hyväksyä ennen tarkempaa tutkimusta. [tae 5]<br />
Ei ole – toistaiseksi – syytä hyväksyä TEESIÄ [johtopäätös 5]<br />
Kuitenkin tässäkin versiossa on vielä 15 riviä. Se on kyllä selvästi vähemmän kuin Platonin alkuperäisen<br />
tekstin 4 tai 5 painosivua, mutta olennaisesti enemmän kuin ne 5 proosariviä, joihin Platonin argumentin<br />
ydin edellä tiivistettiin. Kun vielä kykymme ymmärtää tavallista proosatekstiä on huomattavasti parempi<br />
(koska se on “yksinkertaisempaa meille” kuten Aristoteles sanoisi), voidaan perustellusti kysyä, mihin näin<br />
kankeaa koneistoa tarvitaan.<br />
Kyllä sitä joskus tarvitaan. Joskus tutkittava teksti on niin mutkikas, että sen ytimen pukeminen tällaiseen<br />
(yksinkertaistettuun) Toulminin malliin voi selvittää asioita huomattavasti. Ennen kaikkea kannattaa<br />
huomata se, että yllä olevassa rekonstruktiossa on viisi osapäättelyä, joissa jokaisessa on oma takeensa eli<br />
yleinen periaatteensa, joka oikeuttaa siirtymisen premisseistä johtopäätökseen. Montako niistä Sokrates<br />
sanoi ääneen alkuperäisessä keskustelussa? Ja montako niitä Platon kirjoitti auki Valtiossaan? Oikea<br />
vastaus molempiin kysymyksiin on “nolla”.<br />
Jos haluamme päästä argumentin pinnan alle, meidän on oltava valmiit tekemään paljon työtä. (Minulta<br />
meni useita tunteja Protagoraan argumentin toulminilaisen version rakentamiseen, vaikka minulla oli sen<br />
lyhennetty versio valmiina. Ja pelkän viisirivisen proosaversion tiivistäminen argumentin valmiina olleesta<br />
lyhennetystä versiosta vei melkein tunnin.) Tällaista analyysiä ei siksi kannata tehdä jokaisesta tenttikirjan<br />
lauseesta, mutta esimerkiksi gradua tai muuta opinnäytetyötä varten tällaiseen yritykseen kannattaa ehkä<br />
ryhtyä. Silti kannattaa harkita perusteellisesti, onko syytä rasittaa lukijaa yllä olevan kaltaisilla<br />
48
puoliformaalisilla harjoituksilla, jotka usein kääntyvät itsetarkoituksiksi. Lukijaa kannattaa ehkä sääliä ja<br />
kertoa vain harjoituksen tulokset ja tarjoilla formaaliset “todistukset” liitteissä.<br />
Argumenttianalyysi ei ole pelkästään filosofien työkalu. Myös juristit ja teologit joutuvat analysoimaan<br />
tekstejä ja päättämään, mitä niissä sanotaan. Tästä tulee pari perusteellisempaa esimerkkiä seuraavissa<br />
luvuissa. Seuraavassa luvussa jatketaan kuitenkin vielä filosofisen argumentin analysointia.<br />
49
7 Filosofisen argumentin analyysi: Menon<br />
1 Luvun tarkoitus<br />
Edellisessä luvussa käytiin jo melkoisen yksityiskohtaisesti läpi yksi Platonin teoksista löytyvä argumentti.<br />
Nyt on vuorossa kokonaisen dialogin osa, jossa tarkoituksena on löytää “hyveen” määritelmä. Nyt<br />
käsiteltävästä Menon-dialogista löytyy paljon muutakin kuin jatkossa referoitava keskustelu, mutta dialogin<br />
tämä osuus on <strong>argumentaatio</strong>n näkökulmasta erityisen kiinnostava. Siinä näet tulee hyvin esille koko<br />
Platonin Sokrateelta oppima filosofinen metodi, ns. sokraattinen metodi. (Ja sivumennen sanottuna USA:n<br />
Law Schoolien tavoitteena on opettaa “sokraattista metodia”. Chicagon yliopiston nettisivuilla sanotaan:<br />
“Among the first things you’ll hear about when trying to understand the Law School experience is ‘The<br />
Socratic Method.’” Jos et usko, katso sivulta: http://www.law.uchicago.edu/socrates/method.html.)<br />
Seuraavassa jaksossa esitellään lyhyesti Menonin yhden osan sisältämät kolme lyhyttä argumenttia, joista<br />
jokainen paljastaa jonkin Platonin metodin puolen. Mitään yllättävä ei koulutuksen tässä vaiheessa enää<br />
pitäisi tulla vastaan. Jokainen näistä kolmesta on oikeastaan itsenäinen argumentti, joka voitaisiin<br />
periaatteessa analysoida samalla tavalla kuin edellisessä luvussa käsitelty Sokrateen suorittama<br />
Thrasymakhoksen argumentin kumoaminen. (Säästän kuulijoita ja lukijoita sen toistamiseslta.)<br />
2 Sokraattisen metodin idea<br />
Platonin teokset ovat <strong>argumentaatio</strong>n historian ja teorian tutkijalle luonnollinen lähtökohta ja varsinainen<br />
kultakaivos. Niistä ei löydy pelkästään filosofisen <strong>argumentaatio</strong>n (keskustelun) tulosten vaan myös itse<br />
<strong>argumentaatio</strong>prosessin kuvaus ja, mikä vielä parempaa, pohdintaa <strong>argumentaatio</strong>n luonteesta. Tässä<br />
tutkin Platonin dialogia Menon <strong>argumentaatio</strong>teorian näkökulmasta.<br />
Dialogin alussa sen nimihenkilö kysyy Platonin puhetorvena toimivalta Sokrateelta, onko hyve<br />
opetettavissa. Sokrates vastaa, ettei kysymykseen voi vastata ennen kuin tiedetään, mitä hyve on eli mitä<br />
sana “hyve” tarkoittaa. Tästä keskustelu lähtee liikkeelle. Menon esittää sen kuluessa useita<br />
määritelmäehdotuksia, ja Sokrates hylkää ne kaikki. Seuraavassa on esitetty keskustelun päävaiheet hieman<br />
yksinkertaistettuina.<br />
(a) Luettelo määritelmän sijasta. Menonin ensimmäinen ehdotus hyveen määritelmäksi on seuraava<br />
luettelo hyveen esimerkkitapauksista:<br />
Helppohan se on sanoa. ... [M]iehen hyve on kyetä hoitamaan valtion asioita ja kohdella tällöin<br />
ystäviään hyvin ja vihamiehiään huonosti. ... [Naisen hyve on] hoitaa taloutta hyvin, pitää huoli kodin<br />
sisäisistä asioista ja olla kuuliainen miehelleen. Sitten on vielä erikseen tyttölapsen hyve, poikalapsen<br />
hyve ja esimerkiksi vanhemman miehen, orjan ja vapaan hyve. (71 e)<br />
Sokrates ei ole tyytyväinen, koska Menon vain luettelee erilaisia hyveitä, eikä kerro “mikä on se<br />
nimenomainen ominaisuus, joka yhdistää ne ja tekee niistä keskenään samankaltaisia”, siis hyveitä (72 b).<br />
Sokrates sanoo, että vaikka hyveitä on monenlaisia, “niillä kaikilla on jokin yhteinen hahmo, jonka<br />
50
perusteella ne juuri ovat hyveitä” (72c). Tämä “yhteinen hahmo” on tietysti se hyveen olemus tai hyveen<br />
käsite, joka hyveen määritelmän pitäisi paljastaa.<br />
Tyypillisessä sokraattisessa keskustelussa on tavoitteena edetä yksityistapauksista yleiseen käsitteen<br />
määritelmään. Nämä yksityistapaukset ovat selviä ja tuttuja, mutta etsitty yleiskäsite vielä hämärän<br />
peitossa. Jos kiinnostuksen kohteena on esimerkiksi kauneus, lähdetään liikkeelle yksittäisistä kaikkien<br />
kauniina pitämistä asioista ja yritetään päästä selville siitä ominaisuudesta tai niistä ominaisuuksista, jotka<br />
tekevät noista asioista kauniita. Kun siitä on päästy selville, kauneus voidaan lopuksi määritellä tuon<br />
ominaisuuden omistamiseksi. Mutta pelkkä kauniiden olioiden lista ei ole sama asia kuin kauneuden<br />
määritelmä. Esimerkkitapaukset valaisevat kyllä olion olemusta, mutta vasta määritelmä paljastaa sen.<br />
(b) Vastaesimerkit. Menon yrittää uudestaan ja ehdottaa uutta määritelmää: “[Hyve] on kykyä hallita<br />
ihmisiä” (73). Uusi ehdotus perustuu ilmeisesti yleistykseen miehen ja naisen hyveistä: mies hallitsee<br />
valtiota ja nainen kotia, joten hyve on hallitsemista.<br />
Sokrates osoittaa, että määritelmä “hyveellinen = muiden hallitsija” on samalla kertaa sekä liian laaja että<br />
liian suppea. (i) Se on liian laaja, koska on olemassa hallitsijoita, jotka eivät ole hyveellisiä. Ja (ii) se on liian<br />
suppea, koska on olemassa hyveellisiä ihmisiä, jotka eivät hallitse ketään. Esimerkiksi tyranni ei ole<br />
hyveellinen, vaikka onkin hallitsija, ja lapsi voi olla omalla tavallaan hyveellinen, vaikkei hallitse ketään.<br />
Toinen tapa ilmaista Menonin määritelmäehdotuksen heikkous on sanoa, että “hyveellisen” ja “hallitsijan”<br />
käsitteiden alat eivät ole identtiset, kuten niiden pitäisi olla, jotta määritelmä olisi hyvä. Ja juuri sen<br />
Sokrates osoittaa käyttäessään vastaesimerkin menetelmää: hän kumoaa ehdotetun määritelmän “hyve =<br />
hallitseminen” osoittamalla konkreettisen tapauksen, johon ehdotettu määritelmä ei sovi. Menetelmä on<br />
tärkeä filosofisessa <strong>argumentaatio</strong>ssa, koska käsitteen määritelmän voi helpoimmin osoittaa puutteelliseksi<br />
nimenomaan osoittamalla, että se sopii liian harvoihin tai liian moniin olioihin. Jos esimerkiksi hevonen<br />
määritellään ruskeaksi kavioeläimeksi, syyllistytään molempiin virheisiin, koska (i) kaikki hevoset eivät ole<br />
ruskeita ja koska (ii) hevosen lisäksi on olemassa muitakin kavioeläimiä, esimerkiksi aasit.<br />
Hyvässä määritelmässä määriteltävän käsitteen eli definiendumin alaan kuuluvat täsmälleen samat oliot,<br />
jotka kuuluvat myös määrittelevän käsitteen eli definiensin alaan. Tällöin määritelmä ei ole liian laaja eikä<br />
liian suppea, vaan juuri sopiva. Se paljastaa olion olemuksen. Ja se on ilmaistavissa riittävien ja<br />
välttämättömien ehtojen avulla. Tästä oli jo puhetta.<br />
(c) Kehämääritelmät. Lopulta Menon päätyy määritelmäehdotukseen, jonka mukaan hyve on kykenemistä<br />
hyvän hankkimiseen. Tässä ehdotuksessa on kuitenkin se vika, että se yrittää määritellä hyveen käsitteen<br />
hyvän käsitteen avulla. Kaikki määritelmät, joissa määriteltävä sana itse esiintyy omassa määritelmässään,<br />
ovat kehämääritelmiä. Tässä tapauksessa “hyvän” sisältyminen “hyveeseen” tulee ilmeiseksi, kun “hyve”<br />
analysoidaan “hyväksi luonteenpiirteeksi”. Menon tunnustaa virheensä ja muuttaa määritelmänsä<br />
muotoon: “hyve = kyky hankkia rikkautta, terveyttä ynnä muita asioita”.<br />
Sokrates kysyy nyt, pitääkö näiden haluamisen arvoisten asioiden hankkimisen tapahtua<br />
oikeudenmukaisesti (77 d). Menon vastaa myöntävästi, koska epäoikeudenmukaisin keinoin tapahtuva<br />
hyvien asioiden hankkiminen ilmentää pikemmin pahetta kuin hyvettä. Näin Menonin viimeinen<br />
määritelmäehdotus olisi seuraava: “Hyve = oikeudenmukainen haluamisen arvoisten asioiden<br />
hankkiminen.”<br />
Tämäkin on Sokrateen mielestä kehämääritelmä, koska siinä kokonaisuutta (hyvettä) yritetään määritellä<br />
51
osan (oikeudenmukaisuuden) avulla. Hänen ajatuksensa on se, että koska oikeudenmukaisuus on hyveen<br />
osa, tätä osaa ei saa käyttää kokonaisuuden eli hyveen määrittelyssä (79a). Toisin sanoen, koska<br />
oikeudenmukaisuus on yksi erityinen hyve, sitä ei voi käyttää hyveen käsitteen määritelmässä. Lisäksi<br />
oikeudenmukaisuuden käsitteen käyttö hyveen määrittelyssä edellyttäisi tietoa siitä, mitä<br />
oikeudenmukaisuus on. Mutta sitähän ei vielä tiedetä, koska ei edes tiedetä, mitä hyve yleensä on.<br />
Menon-dialogi päättyy ilman ratkaisua. Tärkeintä siinä, samoin kuin Sokrateen keskusteluissa yleensäkin,<br />
näyttää olleen keskusteleminen, ei ratkaisuun pääseminen. Keskustelu ei kuitenkaan ollut turhaa. Sen<br />
sivutuotteena syntyi mm. seuraavat kolme <strong>argumentaatio</strong>sääntöä: (a) Älä määrittele käsitettä luettelemalla<br />
sen alaan kuuluvia tapauksia (vaan paljastamalla sen sisältö). (b) Tee määritelmistäsi vastaesimerkin<br />
kestäviä. (c) Älä käytä kehämääritelmiä. Nämä kolme ovat hyviä ehdokkaita yleispäteviksi<br />
<strong>argumentaatio</strong>säännöiksi.<br />
3 Platonin dialektiikan <strong>argumentaatio</strong>säännöt?<br />
Sokrates uskoi, että sanoilla on “oikeat”, kiinteät ja muuttumattomat merkitykset ja että hyvän<br />
määritelmän on ilmaistava tuo merkitys ja paljastettava siten määriteltävän asian olemus. Hänen<br />
aikalaisensa sofistit olivat toista mieltä. Heidän mukaansa mitään kiinteitä merkityksiä ei ole, ja siksi kuka<br />
tahansa voi käyttää sanoja missä merkityksessä tahansa. (He olivat siis postmodernisteja 2000 vuotta<br />
ennen modernia.) Siksi ei olekaan ihme, että eri sofistien mielestä “oikeudenmukaisuus” tarkoittaa eri<br />
asioita: yhdelle se oli valtion lakien noudattamista, toiselle luonnon periaatteiden seuraamista, kolmannelle<br />
vahvemman oikeutta ja neljännelle heikkojen salajuoni vahvoja vastaan.<br />
Tilanne ei tyydyttänyt Sokratesta. Hän suositteli, että oikeudenmukaisuuden käsitteen ongelma<br />
ratkaistaisiin lähtemällä liikkeelle yksittäisistä teoista ja tapauksista, joita kaikki keskustelijat hyväksyvät<br />
esimerkkitapauksiksi oikeudenmukaisuudesta tai sen vastakohdasta. Näistä tapauksista päästään sitten<br />
yleistämisen avulla yleiseen määritelmään, jota taas testataan uusien esimerkkitapausten avulla, jotta<br />
päästään varmuuteen siitä, että saavutettu määritelmä todella paljastaa määritellyn asian olemuksen.<br />
Tämä on karkeasti ottaen Sokrateen ja Platonin filosofinen missio.<br />
Platon suosittelee filosofian metodiksi dialektiikkaa, jota voisi alustavasti luonnehtia olioista ideoihin<br />
nousemisen taidoksi. Itse sana “dialektiikka” tulee kreikan verbistä dialegesthai, keskustella. Näin ollen<br />
dialektiikka oli ehkä alun perin keskustelun taitoa eli kykyä esittää, perustella ja kritisoida väitteitä (vrt.<br />
Valtio 531e). Edellä käsitellyissä Platonin ns. varhaisdialogeissa Sokrates esiintyy dialektikkona sanan<br />
alkuperäisessä merkityksessä. Tästä eteenpäin käsitellään pääasiassa Platonin myöhäisdialogeja, joissa<br />
Sokrates joko ei lainkaan esiinny tai sitten hänen oppinsa ja tavoitteensa ovat hieman muuttuneet. Tästä<br />
syystä puhun tästedes Platonista enkä enää Sokrateesta. (Platonin ja Sokrateen filosofioiden välisen rajan<br />
veto on vaikeaa, koska molempien opit löytyvät pääosin vain Platonin dialogeista, koska Sokrates ei<br />
tiettävästi kirjoittanut itse riviäkään.)<br />
Platon pitää dialektiikkaa ja matematiikkaa samanlaisina tieteinä, koska ne molemmat tutkivat ideoita.<br />
Hahmotellessaan dialektiikkaansa Platonilla oli esikuvanaan geometrikko, joka lähtee liikkeelle pienestä<br />
määristä peruslauseita (aksioomia) ja johtaa niistä koko geometrian oppirakennelman eli kaikki yksittäiset<br />
oppilauseet (teoreemat). Samanlaista metodia pitäisi käyttää dialektiikassakin, koska dialektiikassa ihminen<br />
pyrkii saavuttamaan puhtaat ideat ilman aistien apua ja etenemään niistä ylimpään ideaan, hyvän ideaan<br />
(Valtio 532a). Platon kuvaa, miten matemaatikot nousevat silmillä havaittavista olioista vain järjellä<br />
52
käsitettäviin olioihin:<br />
[K]äyttäessään näkyviä muotoja [piirrettyjä kuvioita] ja käsitellessään niitä [matemaatikot] eivät<br />
kuitenkaan ajattele niitä vaan sitä mitä ne kuvaavat. He tutkistelevat itse neliötä ja sen halkaisijaa<br />
sinänsä, eivät sitä minkä ovat piirtäneet, ja sama koskee kaikkea muutakin. (Valtio 510d)<br />
Matemaatikot eivät siis puhu piirtämistään kuvioista, vaan siitä, mitä ne edustavat. Matemaatikko<br />
abstrahoi kolmion idean aineellisesta kolmiosta. Näin hän saa olemustietoa, tietoa ideasta. Tällainen tieto<br />
on välttämättä totta, eikä siitä voi erehtyä. Kaikki varsinainen tieto (luulon vastakohtana) onkin tällaista<br />
olemustietoa.<br />
Kaikki olemustieto ei kuitenkaan ole matemaattista tietoa, vaan esimerkiksi tieto, ettei fyysinen olio voi olla<br />
kahdessa paikassa samanaikaisesti, on ei-matemaattista olemustietoa. Itse asiassa se on käsitteellistä tietoa<br />
— tietoa olion, samanaikaisuuden, jossain-olemisen ja paikan käsitteiden välisistä suhteista. Dialektiikan ja<br />
matematiikan ero onkin juuri siinä, että matematiikassa lähtökohdat ovat alempia, pelkkiä hypoteeseja, kun<br />
taas “se olevaisen ja ajatuksella tavoitettavan alue, jota dialektiikka tarkastelee, on selkeämpi kuin se jota<br />
tarkastelevat ne tieteet, joiden lähtökohtina ovat olettamukset” (Valtio 511c).<br />
Matematiikka, tieteistä varmimmaksi sanottu, lepää hypoteesien varassa kahdessa mielessä. Ensinnäkin se<br />
edellyttää tietyt määritelmät annetuiksi. Se lähtee liikkeelle valmiiden ympyrän, parittoman luvun ym.<br />
käsitteiden avulla eikä se osaa vastata peruslähtökohtiaan koskeviin kysymyksiin. Ja toiseksi matematiikka<br />
on hypoteettista, koska se edellyttää, että sen objektit ovat olemassa, mutta itse se ei pysty todistamaan<br />
niiden olemassaoloa eikä selvittämään niiden olemassaolon tapaa.<br />
Dialektiikka haluaa sen sijaan välttää kaikki hypoteesit ja nousta ehdottoman edellytyksettömään alkuun:<br />
[Dialektiikka] ei pidä olettamuksia alkusyinä vaan todella vain olettamuksina, eräänlaisina askelmina<br />
ja ponnahduslautoina, joiden avulla se päätyy kaiken alkusyyhyn, siihen mikä on kaikkien<br />
olettamusten yläpuolella. (Valtio 511b)<br />
Platonin Valtiossa antamat selitykset dialektiikan olemuksesta ovat melko hämäriä, mutta onneksi hän<br />
tarjoaa Faidonissa helppotajuisen kansanversion dialektiikastaan. Platon esittää sen perusoivalluksen<br />
seuraavasti:<br />
Aloin joka tapauksessa toimia näin. Oletan aina todeksi sen väitteen, joka tuntuu olevan vaikeimmin<br />
kumottavissa, ja jos jokin alkusyitä tai mitä tahansa muuta koskeva asia näyttää olevan sen kanssa<br />
sopusoinnussa, pidän sitä totena, muuta pidän epätotena. (Faidon 100a)<br />
Toisin sanoen, mitä paremmin jokin väite sopii yhteen muiden henkilön hyväksymien väitteiden kanssa, sitä<br />
suurempi syy hänellä on hyväksyä se todeksi. Ja mitä enemmän ristiriitaisuuksia tai epäjohdonmukaisuuksia<br />
hänen uskomusjärjestelmäänsä syntyisi uuden uskomuksen omaksumisen seurauksena, sitä suurempi syy<br />
hänellä on olla hyväksymättä sitä, koska sisäisesti ristiriitainen uskomusjärjestelmä ei mitenkään voi olla<br />
tosi. (Muistuttaa paljon totuuden koherenssiteoriaa.)<br />
Platon neuvoo myös, miten kokemattoman väittelijän pitäisi menetellä, jos joku hyökkää hänen väitteensä<br />
kimppuun. Hän suosittaa kaksivaiheista strategiaa: Ensin on tutkittava, seuraako omasta väitteestä<br />
ilmiselvästi epätosia väitteitä. Jos näin ei ole, toisessa vaiheessa omaa väitettä tuetaan rakentamalla sille<br />
uskottava perusta. Platonin omin sanoin:<br />
53
[i] Jos joku kävisi [väitteesi] kimppuun, et olisi huomaavinasi etkä vastaisi ennen kuin olisit tutkinut,<br />
ovatko siitä seuraavat johtopäätökset keskenään sopusoinnussa vai ristiriitaisia. [ii] Kun sitten<br />
joutuisit perustelemaan tämän oletuksen, tekisit sen esittämällä sen tueksi toisen, parhaalta<br />
tuntuvan yleisemmän oletuksen, ja jatkaisit kunnes pääsisit kyllin hyväksyttävään tulokseen. (101de)<br />
Ensimmäisessä vaiheessa edetään siis väitteestä “alaspäin” sen seurauksiin, ja jos niissä ei ole ongelmia<br />
(esimerkiksi ristiriitoja muiden uskomusten kanssa), noustaan toisessa vaiheessa alkuperäisestä väitteestä<br />
“ylöspäin” vielä yleisempään väitteeseen, josta alkuperäinen väite seuraa. Ja näin prosessi jatkuu.<br />
Platonin suositus tiivistyy siis jälleen kahteen yleiseen <strong>argumentaatio</strong>normiin: (i) Tutki teesiesi seuraukset ja<br />
esitä vain teesejä, joiden seuraukset eivät ole ristiriidassa muun uskomusjärjestelmääsi kanssa. (ii) Tue<br />
teesejäsi johtamalla ne yleisistä, hyvin muun uskomusjärjestelmääsi kanssa yhteen sopivista periaatteista.<br />
Näin olemme saaneet kokoon viisi <strong>argumentaatio</strong>ta ohjaavaa normia:<br />
(a) Älä määrittele käsitettä luettelemalla sen alaan kuuluvia tapauksia.<br />
(b) Tee määritelmistäsi vastaesimerkin kestäviä.<br />
(c) Älä käytä kehämääritelmiä.<br />
(d) Älä esitä teesejä, joiden seuraukset ovat ristiriidassa uskomustesi kanssa.<br />
(e) Tue teesejäsi rakentamalla niille taustateoriat.<br />
4 Kuinka monta <strong>argumentaatio</strong>normia Platonilla on?<br />
Platonin dialogeja lukiessa törmää jatkuvasti aivan uusiin <strong>argumentaatio</strong>kuvioihin. Niiden takana olevia<br />
periaatteita ei yleensä selitetä missään. Jotkut säännöt ovat hyvin yleisiä, kuten kahdessa edellisessä<br />
jaksossa esille tulleet viisi sääntöä. Toiset taas ovat hyvin erityisiä, kuten ne lähinnä logiikan kaavoihin<br />
rinnastuvat periaatteet tai takeet, joita Sokrates käytti edellisessä luvussa esitellyssä Thrasymakhoksen<br />
oikeudenmukaisuuskäsityksen kumoavassa argumentissaan. Nämähän olivat:<br />
(1) Jos A = B ja B = C niin A = C.<br />
(2) Jos A = B ja A = C niin B = C.<br />
(3) Se, mikä on aina tosi, ei voi olla joskus epätosi.<br />
(4) Ristiriitaan johtavan päättelyn premisseistä ainakin yksi on hylättävä.<br />
(5) Jos päättelyn premisseissä on vikaa, yhtäkään niistä ei ole syytä hyväksyä ennen tarkempaa<br />
tutkimusta.<br />
Nämä viisi eivät suinkaan ole tyypiltään samanlaisia. Säännöt (1) ja (2) ovat selvästi yksinkertaisempia ja<br />
formaalisempia kuin periaatteet (3) ja (4). Tuntuu myös siltä, että yleisiä sääntöjä on helpompi löytää<br />
Platonin dialogeista kuin erityisiä sääntöjä. Jotta tulkitsija löytäisi erityisiä sääntöjä, hänen on sukellettava<br />
syvälle rivien väleihin. Ei siksi että ne ovat niin monimutkaisia vaan siksi että ne ovat niin ilmeisiä.<br />
Ilmeisesti on niin, että <strong>argumentaatio</strong>normien määrää ei voi sanoa. Niitä on niin monia ja ne ovat niin<br />
ilmeisiä, että täydellisen luettelon tekeminen niistä on mahdotonta. Sen sijaan Platonin kirjoituksissa<br />
esiintyvien <strong>argumentaatio</strong>kaavojen määrän voisi ehkä laskea, vaikka luultavasti eri laskijat saisivat hieman<br />
erilaisia tuloksia, koska <strong>argumentaatio</strong>strategia tai -kaavan identiteettikriteerit ovat luultavasti hämärät.<br />
54
5 Mihin malliin tämä päättely kuuluu?<br />
Otetaan vielä lopuksi yksi esimerkki Platonin dialogeista löytyvästä argumentista. Dialogissa Gorgias<br />
Sokrates ja Gorgias keskustelevat luulon ja tiedon käsitteistä. Tällä kertaa Sokrates ei osoita näiden<br />
käsitteiden eroa osoittamalla, etteivät niiden alat lankea yhteen eli että on olemassa tietoa joka ei ole<br />
luuloa tai (2) on luuloa joka ei ole tietoa. Hän toimii toisin. Hän osoittaa, että tiedon ja luulon käsitteet ovat<br />
eri käsitteet sillä perusteella, että on olemassa määre (“epätosi”), joka voidaan liittää toiseen mutta ei<br />
toiseen. Hänen todistuksensa perustuu ääneen lausumattomaan yleiseen periaatteeseen, että jos kahdesta<br />
asiasta toisella on määre, jota toisella ei voi olla, nuo kaksi asiaa eivät voi olla sama asia. (Leibniz esitti<br />
tämän periaatteen myöhemmin sanomalla, että jos kahdella oliolla on täsmälleen samat ominaisuudet, ne<br />
ovat sama olio.) Näin kätevästi käy häneltä luulon ja tiedon käsitteiden erottaminen:<br />
S: Onko olemassa jotain, jota kutsut “tiedoksi”?<br />
G: On.<br />
S: Entä jotain, jota kutsut “luuloksi”?<br />
G: On.<br />
S: Oletko sitä mieltä, että tietäminen ja luuleminen ovat sama asia?<br />
G: Ei, Sokrates, eivät ne minusta ole yksi ja sama asia.<br />
S: Siinäpä olet oikeassa. Näet sen seuraavasta. Oletetaan, että joku kysyy sinulta:<br />
Gorgias, onko olemassa tosia ja epätosia uskomuksia? Silloin vastaisit, kyllä,<br />
olettaisin.<br />
G: Niin.<br />
S: No, onko olemassa totta ja epätotta tietoa?<br />
G: Ei missään tapauksessa.<br />
S: Sitten on selvää, etteivät usko ja tieto ole yksi ja sama asia. (454cd; oma versio)<br />
Toisin sanoen tässä kahden käsitteen erottamiseksi tehdään testi, jolla näihin käsitteisiin yritetään liittää<br />
määreet “tosi” ja “epätosi”. Silloin huomataan, ettei määrettä “epätosi” voi liittää “tiedon” käsitteeseen,<br />
koska tieto sisältää totuuden välttämättömänä osanaan. Ja koska tieto ja luulo eroavat tässä suhteessa<br />
toisistaan, ne ovat eri asioita, eri käsitteitä. (Vaikka yksittäisestä kognitiivisesta tilasta voikin olla vaikea<br />
sanoa, onko se tietoa vai luuloa, itse tiedon ja luulon käsitteet ovat selvästi eri käsitteet.)<br />
Perustelu tuntuu hyvältä, vaikka se ei mennytkään minkään oppikirjasta tutun kaavan mukaan.<br />
55
8 <strong>Oikeudellinen</strong> argumentti: Peerless<br />
1 Tapauksen faktat jälkiviisaasti<br />
Tässä luvussa käsitellään Englannin ja yleensäkin common law -maiden sopimusoikeuden klassikkotapausta<br />
Raffles v. Wichelhaus 1800-luvun puolivälistä. Jutun tekee kiinnostavaksi sen hämäryys ja sen ratkaisun –<br />
nykynäkökulmasta katsoen – ilmeinen huonous. Luultavasti yksikään tuomioistuin ei ratkaisisi enää<br />
vastaavaa tapausta samalla tavalla, vaikka common law -oikeuden periaatteiden mukaan niillä olisi täysi<br />
oikeus ja jopa velvollisuus tehdä niin. Stare decisis -doktriini (jonka voisi suomentaa “ratkaisu pysyköön” -<br />
oppi) näet vaatii noudattamaan aiempaa tuomioistuimen ratkaisua siinä tapauksessa, että myöhemmän<br />
tapauksen relevantit eli olennaiset faktat (joita kirjallisuudessa kutsutaan myös “materiaalisiksi”) ovat<br />
identtiset aiemman tapauksen eli ennakkotapauksen faktojen kanssa.<br />
Peerlessin tapauksen faktat ovat vapaasti kerrottuna seuraavat. Wichelhaus oli sitoutunut ostamaan<br />
Rafflesilta lastin puuvilla, jonka oli sopimustekstin mukaan määrä tulla “Peerlessillä Bombaysta”.<br />
Sopimuksen solmimisen jälkeen puuvillan hinta oli yllättäen romahtanut, koska New Orleansin satamasta<br />
voitiin taas sisällissodan loputtua viedä halpaa puuvillaa maailmalle. Wichelhaus oli ymmärrettävästi<br />
haluton ostamaan kallista intialaista, kun halpaa amerikkalaista oli saatavilla. Hänen onnensa oli, että<br />
Bombaysta oli tulossa kaksi Peerless-nimistä laivaa, joista vain toisen lastin Raffles omisti. Wichelhaus väitti,<br />
ettei hän ollut alun perinkään halunnut joulukuussa lähteneellä Peerlessillä tullutta Rafflesin lastia vaan sillä<br />
toisella, lokakuussa lähteneellä Peerlessillä tullutta puuvillaerää. Koska ostajan ja myyjän aikomukset eivät<br />
olleet identtiset eli “heidän mielensä eivät kohdanneet”, mitään sopimusta ei ollut voinut syntyä. Näin siis<br />
Wichelhausin asianajaja argumentoi. Ja hän vakuutti tuomioistuimen.<br />
Nämä faktat löytyvät mm. A. W. Brian Simpsonin kirjasta Leading Cases in the Common Law. Niitä kaikkia ei<br />
mainita jutun virallisessa raportissa, joten tässä luvussa on voitu käyttää hyväksi jälkiviisauden suomaa<br />
etua. Sitä ei ole käytettävissään common law -tuomareilla, jotka joutuvat edelleen (periaatteessa)<br />
ottamaan Peerlessin tapauksen huomioon ratkaistessaan sitä muistuttavia tapauksia. (Myös<br />
englanninkielisten sopimusoikeuden oppikirjojen tekijät tyypillisesti osoittavat tiedollista pidättyvyyttä<br />
eivätkä viittaa näihin “salaisiin faktoihin”.)<br />
Tämä luku etenee siten, että ensin tulee ikään kuin liitteenä Peerlessin jutun alkuperäinen ratkaisu, jonka<br />
yli kannata ehkä hypätä ensimmäisellä lukukerralla, koska sen kieli on melko kiemuraista. Mutta siitä se<br />
löytyy myöhempää tutustumista varten. Sen jälkeen tulee sopimusten tulkinnan pikakurssi, yritys pukea<br />
Peerlessin tapaus oikeudellisen syllogismin muotoon ja yleisempää pohdintaa tulkintasäännöistä.<br />
2 Alkuperäinen raportti<br />
Seuraavaan tekstiin on tehty vain pieniä muutoksia. Se löytyi netistä, mutta paremmin editoituja versioita<br />
löytyy melkeinpä mistä tahansa englanninkielisestä sopimusoikeuden tapauskokoelmasta.<br />
Raffles v. Wichelhaus, 2 Hurl. & C. 906 (Court of Exchequer 1864)<br />
http://law.scu.edu/FacWebPage/Neustadter/e-books/abridged/main/cases/Raffles.html [16-01-2009]<br />
56
[Editorial Note: What follows is not an opinion written by a judge. Rather, it is a report of the<br />
pleadings in the case, a report of the colloquy between the lawyers and judges during oral argument,<br />
and a report of the judgment - - all prepared by an official court observer. It is from this tradition of<br />
an observer reporting about a case that we derive our current “Reporters” that contain opinions<br />
written by the court rather than the reports of observers.]<br />
Declaration [analogous to the modern day complaint]. – For that it was agreed between the plaintiff<br />
and the defendants, to wit, at Liverpool, that the plaintiff should sell to the defendants, and the<br />
defendants buy of the plaintiff, certain goods, to wit, 125 bales of Surat cotton, guarantied middling<br />
fair merchant’s Dhollorah, to arrive ex “Peerless” from Bombay; and that the cotton should be taken<br />
from the quay, and that the defendants would pay the plaintiff for the same at a certain rate, to wit,<br />
at the rate of 17 ¼ d. per pound, within a certain time then agreed upon after the arrival of the said<br />
goods in England.<br />
Averments; that the said goods did arrive by the said ship from Bombay in England, to wit, Liverpool,<br />
and the plaintiff was then and there ready and willing and offered to deliver the said goods to the<br />
defendants, &c.<br />
Breach: that the defendants refused to accept the said goods or pay the plaintiff for them.<br />
Plea [analogous to the modern day answer].- That the said ship mentioned in the said agreement<br />
was meant and intended by the defendants to be the ship called the “Peerless,” which sailed from<br />
Bombay, to wit, in October; and that the plaintiff was not ready and willing and did not offer to<br />
deliver to the defendants any bales of cotton which arrived by the last-mentioned ship, but instead<br />
thereof was only ready and willing and offered to deliver to the defendants 125 bales of Surat cotton<br />
which arrived by another and different ship, which was also called the “Peerless,” and which sailed<br />
from Bombay, to wit, in December.<br />
Demurrer [to the plea], and joinder therein.<br />
Milward, [barrister representing the plaintiff] in support of the demurrer. - The contract was for the<br />
sale of a number of bales of cotton of a particular description, which the plaintiff was ready to<br />
deliver. It is immaterial by what ship the cotton was to arrive, so that it was a ship called the<br />
“Peerless.” The words “to arrive ex ‘Peerless,’” only mean that if the vessel is lost on the voyage, the<br />
contract is to be at an end.<br />
[Pollock C.B. - It would be a question for the jury whether both parties meant the same ship called<br />
the “Peerless.”+ That would be so if the contract was for the sale of a ship called the “Peerless;” but it<br />
is for the sale of cotton on board a ship of that name.<br />
[Pollock, C.B. - The defendant only bought that cotton which was to arrive by a particular ship. It may<br />
as well be said, that if there is a contract for the purchase of certain goods in warehouse A., that is<br />
satisfied by the delivery of goods of the same description in warehouse B.] In that case there would<br />
be goods in both warehouses; here it does not appear that the plaintiff had any goods on board the<br />
other “Peerless.”<br />
[Martin, B.- It is imposing on the defendant a contract different from that which he entered into.<br />
57
Pollock, C.B. - It is like a contract for the purchase of wine coming from a particular estate in France<br />
or Spain, where there are two estates of that name.] The defendant has no right to contradict by<br />
parol evidence a written contract good upon the face of it. He does not impute misrepresentation or<br />
fraud, but only says that he fancied the ship was a different one. Intention is of no avail, unless stated<br />
at the time of the contract.<br />
[Pollock, C.B. - One vessel sailed in October and the other in December.] The time of sailing is no part<br />
of the contract.<br />
Mellish (Cohen with him) [barristers representing the defendant], in support of the plea. - There is<br />
nothing on the face of the contract to show that any particular ship called the “Peerless” was meant;<br />
but the moment it appears that two ships called the “Peerless” were about to sail from Bombay<br />
there is a latent ambiguity, and parol evidence may be given for the purpose of showing that the<br />
defendant meant one “Peerless” and the plaintiff another. That being so, there was no consensus ad<br />
idem [agreement on the same thing], and therefore no binding contract. He was then stopped by the<br />
Court.<br />
Per Curiam. There must be judgement for the defendants.<br />
Judgement for the defendants.<br />
3 Sopimuksen tulkinnan terminologiaa ja teoriaa<br />
Peerlessin tapauksessa on kysymys sopimusten tulkinnasta – ainakin jos sana “tulkinta” ymmärretään niin<br />
laajasti, että sen piiriin kuuluu myös sopimuksen oikeusvaikutusten määrittäminen. Sopimusten tulkinnasta<br />
puhuttaessa käytetään alitettavasti kovin monenlaista terminologiaa. Jokaisella kirjoittajalla näyttää olevan<br />
oma tapansa sekä valita termit että niiden käyttötavat. Seuraavaan olen kerännyt joitakin hyödyllisiä<br />
termejä, jotka kaiken lisäksi sopivat hyvin yhteen. Päälähteeni tässä harjoituksessa on ollut Arthur L.<br />
Corbinin 1900-luvun puolivälissä julkaistu mutta olennaisilta osiltaan jo huomattavasti aikaisemmin<br />
kirjoitettu klassikkoteos Corbin on Contracts.<br />
(1) Tulkinta ja konstruktio. Corbinin mukaan sanoja “interpretation” ja “construction” käytetään<br />
tarkoittamaan milloin samaa, milloin eri asiaa. Hän itse suosittelee käyttämään niitä niin, että tulkinta liittyy<br />
sopimustekstin merkitykseen, konstruktio sen oikeusvaikutuksiin (§ 534). Sopimusoikeudessa<br />
oikeusvaikutukset ovat niitä uusia oikeuksia ja velvoitteita, jotka sopimus synnyttää. Kirjoittamalla nimensä<br />
sopimuspaperiin Wichelhaus sitoutui ostamaan Peerlessin puuvillalastin. Ennen sitä hänellä ei ollut sellaista<br />
velvoitetta.<br />
(2) “Sopimuksen” kolme merkitystä. Mutta mitä silloin tulkitaan, kun tulkitaan sopimusta? Corbinin<br />
mukaan sanalla “sopimus” on kolme läheisesti toisiinsa liittyvää merkitystä:<br />
(i) Agreement: sopijoiden alkuperäinen yhteisymmärrys eli oletettu ”yhteinen psyykkinen tila” (tai<br />
tarkkaan ottaen sen merkitys).<br />
(ii) Document: sopijapuolten allekirjoittama sopimuspaperi tai vastaava asiakirja.<br />
(iii) Legal consequences: sopimuksen oikeusvaikutukset eli muutokset osapuolten (ja ehkä<br />
muidenkin) oikeuksissa. Esimerkiksi autokaupassa sopimus siirtää auton omistusoikeuden myyjältä<br />
58
ostajalle ja rahojen omistusoikeuden ostajalta myyjälle.<br />
Näiden kolmen välillä on se yhteys, että (ii) ilmaisee (i):n ja (i) – (ii):n ilmaisemana – aiheuttaa (iii):n. (Vrt.<br />
Corbin on Contracts, § 4.) Siksi meillä näyttäisi olevan analogia:<br />
SANA DOCUMENT<br />
/ \ / \<br />
MERKITYS TARKOITE AGREEMENT LEGAL CONSEQUENCES<br />
Samalla tavalla kuin sana ilmaisee merkityksen ja poimii maailmasta tarkoitteen, myös sopimusdokumentti<br />
ilmaisee osapuolten alkuperäisen tarkoituksen ja määrittää oikeusvaikutukset (esimerkiksi<br />
omistusoikeuden siirtymisen tai maksuvelvoitteen syntymisen).<br />
Sopimusten tulkinnassa on tuiki tavallista, että jonkin ilmaisun abstrakti merkitys vaikuttaa täysin selvältä,<br />
mutta se ei silti onnistu poimimaan maailmasta oikeaa objektia. Klassikkotapaus Raffles v. Wichelhaus<br />
osoittaa, ettei edes sopimuspaperissa oleva laivan erisnimi “Peerless” takaa, että molemmat sopijapuolet<br />
tarkoittavat samaa objektia. Ja koska yksimielisyyttä sopimuksen kohteesta (consensus ad idem) ei ollut,<br />
mitään sopimustakaan ei syntynyt. Tai ainakin näin oikeus jutun ratkaisi.<br />
(3) Objektiivinen ja subjektiivinen tulkinta. Sopimustekstin subjektiivisen ja objektiivisen tulkinnan erossa on<br />
kyse siitä, kenen merkitystä oikein etsitään. Subjektiivisen tulkinnan mukaan sopimustekstin merkitys on<br />
yhtä kuin se, mitä sopijapuolet tarkoittivat tehdessään sopimuksen. Jos kumpikin osapuoli tarkoitti eri<br />
asiaa, vaikka molemmat luulivatkin tarkoittavansa samaa asiaa, niin sopimustekstiltä puuttuu merkitys —<br />
eikä mitään sopimusta syntynyt. Objektiivisen tulkinnan mukaan taas sopimustekstin merkitys on se, joka<br />
sopimustekstillä (kontekstissaan) näyttää olevan järkevän, asiantuntevan ja puolueettoman tarkkailijan<br />
mielestä.<br />
Peerlessin tapauksen ratkaisu on paraatiesimerkki sopimuksen subjektiivisesta tulkinnasta. Sen ratkaisussa<br />
sanotaan, että koska yhteisymmärrystä (meeting of the minds) ei syntynyt, mitään sopimustakaan ei<br />
syntynyt. Objektiivista tulkintaa käyttänyt oikeus olisi päätynyt erilaiseen ratkaisuun. Se ei olisi spekuloinut<br />
sopimuksen tekijöiden subjektiivisten mielentilojen sisällöillä, vaan olisi kysynyt, mitä puuvillakaupan<br />
yleiset ja paikalliset käytännöt tunteva puolueeton rationaalinen henkilö olisi sanonut sopimustekstin<br />
nähtyään ja tapauksen relevantit faktat kuultuaan. Hän olisi erittäin luultavasti sanonut, että sopimus<br />
syntyi, koska jos on olemassa kaksi samannimistä laivaa, niin on aivan samantekevää, kummalla niistä<br />
puuvilla tuodaan. (Kahden kuukauden ero laivojen saapumisajoissa oli mitätön purjelaivojen ajan<br />
maailmassa. Ajan erilaisuudesta voi varmistua vilkaisemalla Peerlessin kuvaa, joka löytyy sivulta:<br />
http://law.scu.edu/FacWebPage/Neustadter/e-books/abridged/main/cases/RafflesShipPeerless.gif )<br />
Nykyisin noudatetaan objektiivisen tulkinnan periaatetta. Hyvä esimerkki siitä on Frigalimentin tapaus,<br />
jossa sveitsiläisyhtiö tilasi siipikarjan lihaa nimikkeellä “chicken” amerikkalaiselta tuottajalta, joka ymmärsi<br />
termin tarkoittavan tuotetta nimeltä “stewing chicken” eikä suinkaan sitä tuotetta, jota tilaaja tosiasiassa<br />
tarkoitti mutta josta Amerikassa käytetään nimityksiä “broiler” ja “fryer”. Sveitsiläiset hävisivät juttunsa,<br />
koska oikeuden mielestä asiantunteva ulkopuolinen tarkkailija olisi ilman muuta tulkinnut sanan “chicken”<br />
samalla tavalla kuin amerikkalaisyritys — ja USA:n maatalousministeriö – sen tulkitsivat. (Frigaliment Imp.<br />
Co. v. B.N.S. Inter. Sales Corp., 1960)<br />
(4) Tulkinta ja täydentäminen. Bert Lehrberg luonnehtii kirjassaan Avtalstolkning (2. uppl., 1998) tulkinnan<br />
ja täydentämisen eroa seuraavasti: “Tulkinnalla kiinnitetään [sopimuksen] sisältö sellaisenaan, sen merkitys<br />
(betydelse). Täydentämisellä määritetään, miten on tehtävä kysymyksissä, joihin [sopimus] ei vastaa.” (16)<br />
59
Tulkintaa tarvitaan, jos teksti on hämärää (monitulkintaista tai epätarkkaa). Tulkintasäännöt kertovat,<br />
miten hämäryys poistuu. Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan poistu näin, koska sopimusteksti saattaa olla<br />
jättänyt jonkin seikan kokonaan mainitsematta. Se täytyy lisätä sinne, jotta sopimuksesta tulisi järkevä. Ero<br />
on siinä, että epäselvyys tulkitaan pois, sanomatta jäänyt täydennetään.<br />
Täydentämisessä on siis kyse siitä, että oikeus lisää sopimukseen ehtoja, jotka sen tekstissä olisi oltava,<br />
jotta se olisi pantavissa täytäntöön. Täydentämistä on monenlaista. (i) Pakottavat ehdot, esimerkiksi<br />
postimyyntiasiakkaan kahden viikon palautusoikeus, luetaan automaattisesti sisään jokaiseen sopimukseen,<br />
jossa sitä joko ei ole mainittu tai siitä on yritetty vapautua. (ii) Tahdonvaltaiset ehdot luetaan sisälle<br />
sopimuksiin, joissa niistä ei ole eksplisiittisesti irrottauduttu. (iii) Sopimukseen voidaan lukea sisään myös<br />
sellaisia ehtoja, jotka on sisällytettävä siihen, jotta siitä tulisi järkevä ja toimiva. Tällaista aineistoa tarjoaa<br />
mm. vakiintunut kauppatapa.<br />
Lehrbergin mukaan tulkinnalle on ominaista, että se tähtää yksittäisen sopimuksen merkityksen<br />
löytämiseen ja että se on luonteeltaan ei-juridista. Sitä vastoin täydentämiselle on tyypillistä, että se<br />
tapahtuu suurelta osin yleisten sääntöjen mukaan ja että se on luonteeltaan juridista. Siitä huolimatta<br />
tulkinta ja täydentäminen ovat saman prosessin kaksi peräkkäistä vaihetta. (16-18)<br />
(5) Konstruktio ja täydentäminen. Onko sopimuksen täydentäminen sama asia kuin sopimuksen konstruktio<br />
eli sen oikeusvaikutusten määrittäminen? Ne näyttäisivät olevan kaksi eri asiaa. Aukottomallakin<br />
sopimuksella on oikeusvaikutuksensa, jotka on määritettävä, koska ne eivät (läheskään aina) ole itsestään<br />
selviä maallikoille, joita sopimusten tekijöistä enemmistö kuitenkin on. Siksi voidaan sanoa, että on eri asia<br />
selvittää sopimuksen oikeusvaikutukset kuin täyttää siinä olevat aukot. Tuomarin on suoritettava edellinen<br />
operaatio jokaiselle eteensä tuotavalle sopimukselle, mutta jälkimmäisen hän joutuu tekemään vain<br />
aukollisille sopimuksille.<br />
Täydentämisen ja konstruktion välillä on kuitenkin läheinen suhde: sopimusta täydennetään, jotta se saisi<br />
selvät oikeusvaikutukset. Mutta oikeusvaikutukset voidaan määrittää ilman täydentämistäkin silloin, kun<br />
mitään täydentämistarvetta ei ole. Näin ymmärrettynä sopimuksen täydentäminen on sen konstruoimisen<br />
erikoistapaus.<br />
Nämä sopimusoikeuden tulkintaperiaatteet ovat pienin muutoksin voimassa myös niillä muilla oikeuden<br />
aloilla, joissa tarvitaan tekstintulkintaa. Niistä voi olla hyötyä myös tekstin tulkinnan kanssa tuskaileville<br />
teologeille, filosofeille ja muille humanisteille.<br />
4 Peerless syllogismiksi<br />
Peerlessin tapauksen ratkaisun sisältämä päättely on helppo muuntaa oikeudellisen syllogismin muotoon –<br />
kunhan se ensin saadaan edellä esitettyyn normaalimuotoon. Siihenhän kuuluvat seuraavat osat: tapauksen<br />
luonne, yhteenveto faktoista, tiivis oikeussääntö, faktat, oikeuskysymys, ratio decidendi ja ratkaisu.<br />
Peerlessin tapauksessa ne voisivat olla (sanon “voisivat olla enkä “ovat“, koska mitään yhtä virallista<br />
totuutta asiasta ei ole) olla seuraavat:<br />
Tapauksen luonne: Sopimusrikkomus.<br />
Yhteenveto faktoista: Wichelhaus sitoutui ostamaan Rafflesilta puuvillalastin, joka saapuisi<br />
“Peerlessillä Bombaystä”, mutta kieltäytyi hyväksymästä Rafflesin lastia, koska se oli tullut väärällä<br />
Peerlessillä. Tämännimisiä laivoja oli näet kaksi.<br />
60
Tiivis oikeussääntö: Jos sopimuksen solmimisen jälkeen käy ilmi, että sopijapuolet eivät olleet<br />
päässeet, vaikka luulivat päässeensä, yksimielisyyteen jostain sopimuksen olennaisesta ehdosta,<br />
sopimus mitätöidään.<br />
Faktat: Vastaaja Wichelhaus (W) sitoutui ostamaan naulahintaan £17.25 kantaja Rafflesilta (R) 125<br />
paalia dhorollah-laatuista Suratin puuvillaa, joka saapuisi Liverpooliin “Peerlessillä Bombaystä”.<br />
Kumpikaan ei tiennyt, että Bombaystä oli tuolloin tulossa kaksi Peerless-nimistä laivaa, joista toinen<br />
saapui lokakuussa ja toinen joulukuussa. Koska W uskoi ostaneensa lokakuun Peerlessillä tullutta<br />
puuvilla, hän kieltäytyi hyväksymästä R:n toimittamaa joulukuun Peerlessillä saapunutta puuvillaa.<br />
Raffles nosti kanteen sopimusrikkomuksesta.<br />
Oikeuskysymys: Onko tässä tapauksessa kyseessä sopimuksen mitätöivä erehdys?<br />
Ratio decidendi ja ratkaisu: Kyllä on. Ellei yhteisymmärrystä kaupan kohteesta ole, sopimustakaan ei<br />
ole. Juttu ratkaistaan vastaaja W:n hyväksi. R:n kanne hylätään.<br />
Netistä löytyy monia erilaisia tiivistelmiä Peerlessin tapauksesta. Joissakin nostetaan esille myös parol<br />
evidence rule eli periaate, jonka mukaan (karkeasti sanoen) kirjoitetun sopimuksen tulkinnassa ei saa ottaa<br />
huomioon suullisesti (parol = puhe) esitettyä todistusaineistoa (evidence). Tässä tapauksessa tuomioistuin<br />
ei noudattanut tätä periaatetta vaan uskoi Wichelhausin tarinoita siitä, miten hän halusi nimenomaan<br />
lokakuun Peerlessin puuvillaa. Sen sijaan Rafflesia puoltavat Milwardin ja Pollockin hyvät argumentit, että<br />
laivan identiteetillä ei ole mitään merkitystä puuvillakaupassa vaikka laivakaupassa sillä olisi, eivät tehneet<br />
mitään vaikutusta tuomioistuimeen. Tuomio oli tyly: Raffles ei saanut vahingonkorvausta, koska Wichelhaus<br />
(“Wickedhouse”) oman kertomansa mukaan luuli, että puuvilla olisi tullut eri laivalla.<br />
Joka tapauksessa ratkaisun tiivistämisen jälkeen sen muuntaminen syllogismiksi (tai vaikka Toulminin Tmalliksi)<br />
on helppoa. <strong>Oikeudellinen</strong> syllogismihan koostuu kolmesta osasta, kahdesta premissistä: (1)<br />
yleisestä oikeusnormista ja (2) tapauksen faktoista, sekä niistä tehtävästä johtopäätöksestä eli (3)<br />
tuomiosta. Näin ollen Peerlessin tapauksen ratkaisu olisi syllogismimuodossa:<br />
Ellei yhteisymmärrystä kaupan kohteesta ole, sopimustakaan ei ole. [Normi]<br />
R ja W eivät saavuttaneet yhteisymmärrystä kaupan kohteesta. [Faktat]<br />
- - - - - - - - - - - - - - - - - -- - - - - - - - - - - - - - - - - -- - - - - - - - - - - - - - - - - -<br />
R:n ja W:n välille ei syntynyt sopimusta. [Tuomio]<br />
Tämän yksinkertaisempaan muotoon oikeudellista ratkaisua tuskin saa.<br />
5 Mitä tästä harjoituksesta opimme?<br />
Raffles v. Wichelhaus -tapausta on tässä käytetty esimerkkinä oikeudellisesta argumentoinnista. Vaikka<br />
tässä ei lähdetty alkuperäisen ratkaisun tekstin yksityiskohtaisesta analyysistä, kuten ehkä olisi pitänyt<br />
tehdä, vaan tyydyttiin toisen käden lähteisiin eli muiden tulkintoihin hämärästä ratkaisusta, tulkitsijan<br />
tehtävän hankaluus kävi varmasti selväksi.<br />
Tuomarin on ensin otettava selvää, mitä hämärässä tekstissä sanotaan. Ja sitten hänen on sovellettava sitä<br />
käsillä olevaan tapaukseen, esimerkiksi juttuun Kotijäätelö v. Eino Hankalainen. Siinä asiakas ei ottanut<br />
vastaan tilaamaansa neljännestonnin jäätelöerää, koska se ei tullut sinisellä autolla pillit soiden, vaan se<br />
jätettiin asianmukaisesti pakattuna Hankalaisen pihalle. Hän jätti sen siihen, kieltäytyi maksamasta siitä<br />
61
penniäkään ja vaati lisäksi Kotijäätelö Oy:ltä vahingonkorvausta pihansa sotkemisesta ja ylensyömiseen<br />
kuolleen koiransa kuolemasta.<br />
Helppo ei ole common law -maiden oppikirjojen laatijoidenkaan tehtävä. Heidän velvollisuutensa on<br />
kirjoittaa ikään kuin Peerlessin ratkaisussa olisi jokin järkevä ja yleistettävissä oleva ratkaisuperiaate – ja<br />
sitten vielä kertoa, mikä se on. Harvoin näkee yhtä rohkeaa kannanottoa kuin Grant Gilmoren kirjassaan<br />
The Death of Contract esittämä. Kirjan toisessa luvussa Gilmore käy käsiksi Peerlessin tapauksen, jota hän<br />
pitää esimerkkinä subjektiivisen tulkintateorian umpikujasta. Hänen mielestään tapaus tuomittiin väärin,<br />
tuomarit olivat typeriä ja kanteen nostamisen todellista syytä – puuvillan markkinahinnan romahdusta – ei<br />
otettu lainkaan huomioon tapausta ratkaistaessa.<br />
Tapauksen dokumenteista jokainen voi nähdä, että Rafflesin asianajaja Milward yritti moneen kertaan<br />
mutta turhaan saada tuomareita tajuamaan, että “sopimusehdon ’Peerlesillä saapuvan’ kannalta oli<br />
yhdentekevää, millä laivalla puuvilla tulisi, kunhan laivan nimi vain olisi Peerless” (DC 41).<br />
Huono ratkaisu olisi vältetty omaksumalla objektiivinen tulkintateoria ja kysymällä, miten asiantunteva ja<br />
puolueeton tarkkailija olisi ymmärtänyt Peerlessin tapauksen sopimuksen. Niin ei kuitenkaan tehty. Gilmore<br />
selittää:<br />
[Jos omaksutaan objektiivinen lähestymistapa] ei enää riitä, että olin väärässä [ja että siksi ei ollut<br />
yksimielisyyttä sopimuksen kohteesta eikä siis sitovaa sopimustakaan] …. Päästäkseni irti<br />
sopimuksestani minun täytyy osoittaa, että erehdykseni oli oikeutettavissa eli että se oli<br />
anteeksiannettava yhteisön yleisesti hyväksymien sääntöjen valossa. (DC 48-9)<br />
Suomeksi sanottuna on pelkkä psykologinen tosiasia, että erehdyn jostakin sopimukseeni liittyvästä asiasta.<br />
Mutta se, että erehdykseni on anteeksiannettava tai ymmärrettävä noissa olosuhteissa, ei ole enää<br />
psykologinen tosiasia, koska se ei tapahdu kenenkään yksilön tietoisuuden virrassa. Se on pikemminkin<br />
yhteisöni arvostuksiin liittyvä “arvoasia”.<br />
Subjektiivisen teorian valtakaudella ihminen pääsi irtautumaan epämiellyttävistä sopimuksistaan<br />
osoittamalla, että oli itse erehtynyt jostakin (mielestään) sopimuksen kannalta olennaisesta seikasta.<br />
Objektiivisen teorian aikakaudella ihminen ei enää pääse irti sopimuksistaan väittämällä, että erehtyi<br />
jostakin sopimuksen kannalta olennaisesta seikasta. Jos sellainen erehdys ei näy käyttäytymisessä, sitä ei<br />
ole. Ja lisäksi tuon erehdyksen (joka siis näkyy käyttäytymisessä) täytyy olla anteeksiannettavaa yhteisössä<br />
noudatettavien normien mukaan. Erehdys ei siksi saa olla “tuottamuksellista”, huolimattomuudesta<br />
johtuvaa.<br />
62
9 Teologinen tulkinta ja argumentointi<br />
1 Oikeudellisen tulkintaopin tausta<br />
On vaikea pitää erillään <strong>argumentaatio</strong>ta ja tulkintaa. Se ei ole ihme, koska molemmissa on pohjimmiltaan<br />
kyse samasta asiasta: siitä miten premisseistä saa ja pitää edetä johtopäätöksiin. Esimerkiksi oikeudellisessa<br />
tulkinnassa ja oikeudellisessa <strong>argumentaatio</strong>ssa premissit ovat samaa tyyppiä: molemmissa yläpremissinä<br />
on tapaukseen soveltuva yleinen normi ja alapremissinä tapauksen faktojen kuvaus. Ja molemmissa<br />
johtopäätöksenä on se, mitä tuo premissin ilmaisema normi tarkoittaa käsillä olevassa tapauksessa.<br />
Kuitenkin yksi selvä ero oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n ja tulkinnan välillä näyttäisi olevan se, että<br />
<strong>argumentaatio</strong>n yhteydessä puhutaan usein oikeudellisesta syllogismista, kun taas tulkinnan yhteydessä<br />
puhutaan yhtä usein tulkintasäännöistä eli -kaanoneista. Kysymys <strong>argumentaatio</strong>n ja tulkinnan suhteesta<br />
voitaisiinkin muuntaa muotoon ”Mikä on oikeudellisen syllogismin ja tulkintakaanoneiden yhteys?” tai<br />
”Miten syllogismi ja kaanonit saadaan mukaan samaan kuvaan?”<br />
Jos oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n kirjoissa oikeudellinen syllogismi on usein näkyvässä roolissa, niin<br />
oikeudellisen tulkinnan kirjoissa pääosaa esittävät tulkintakaanonit eli tulkintasäännöt. Ne kertovat, millä<br />
tavalla muuten epäselväksi jäävään normiin saadaan tuoda selkeyttä. Vaikutusvaltaisimman oikeudellisen<br />
tulkinnan sääntökokoelman esitti saksalainen Friedrich von Savignyn 1840-luvulla kirjassaan System des<br />
heutigen römischen Rechts. Hän esitti, että normi voidaan tulkita neljällä tavalla, jotka ovat (nykyisin vallalla<br />
olevan tulkinnan mukaan):<br />
� kirjaimellinen tulkinta, joka perustuu lakitekstin merkitykseen;<br />
� historiallinen tulkinta, joka perustuu lainsäätäjän tarkoitukseen;<br />
� systemaattinen tulkinta, joka perustuu lain kokonaisjärjestelmään;<br />
� teleologinen tulkinta, joka perustuu lain yhteiskunnalliseen hyötyyn.<br />
(Tosiasiassa von Savignyn lista oli toisenlainen. Siitä puuttui teleologinen tulkinta, jonka tilalla oli looginen<br />
tulkinta, jonka eroa systemaattisesta on vaikea ymmärtää. Alkuperäiset kaanonit ovat tämän monisteen<br />
liitteenä.)<br />
Savignyn neljän tulkintakaanonin takaa löytyy keskiaikainen raamatuntulkintaoppi. Savignyn säännöt on<br />
näet kopioitu melkein suoraan teologi Friedrich Schleiermacherin raamatullisen hermeneutiikan<br />
oppikirjasta. Ajatus Raamatun tulkintaa ohjaavista säännöistä on kuitenkin paljon vanhempi. Esimerkiksi<br />
keskiaikaisessa tulkintateoriassa oletettiin, että jokaisella Raamatun lauseella on (tai, varovaisemmin<br />
sanottuna, voi olla) neljä eri merkitystä:<br />
� kirjaimellinen merkitys, jonka normaalijärkinen lukutaitoinen ihminen saa irti tekstistä ilman<br />
teologian opintoja;<br />
� allegorinen merkitys, joka oli usein äärimmäisen mielikuvituksellinen;<br />
� eskatologinen merkitys, joka ennustaa jotain kirkon lopullisen voiton jälkeisestä ajasta;<br />
63
� tropologinen merkitys, joka opettaa ”troposta” (elämäntapaa).<br />
Yleisin näkemys oli se, että jokaisella raamatunkohdalla on kirjaimellinen merkitys, muttei välttämättä<br />
muita kolmea merkitystä. Kuitenkin jotkut auktoriteetit olivat sitä mieltä, että jokaisesta raamatunkohdasta<br />
on pakko löytyä kaikki neljä merkitystä, koska Raamattu on täydellinen kirja. (Bernard Ramm Protestant<br />
Biblical Interpretation, 1970, s. 41.)<br />
Juristit eivät usein muistele tulkintaoppinsa alkuperää. Mutta silti ei ole syytä sortua geneettiseen<br />
virheeseen ja päätellä opin hämärästä varhaishistoriasta, että opin nykymuotokin on epäilyttävä. Von<br />
Savignyn neljä kaanonia ovat nimittäin edelleen oikeusnormien tulkintaopin selkäranka. Niitä käytetään<br />
vieläkin kuvaamaan, miten juristit tulkitsevat lakia, ja niiden avulla esitetään suosituksia siitä, miten heidän<br />
pitäisi tulkita lakia.<br />
Tässä luvussa esitellään aluksi teologisen tulkintaopin aarteita eri aikakausilta ja lopuksi yritetään tulkita<br />
tuttua Raamatun kohtaa, Genesiksen kertomusta maailman synnystä.<br />
2 Rabbi Ishmaelin säännöt<br />
Raamatun tulkitseminen alkoi jo aikana, jolloin Raamattua ei edes ollut sellaisena kokonaisuutena, jona me<br />
sen tunnemme. Juutalaiset oppineet kirjoittivat jo vuosina 250 e.a.a. - 500 useita juutalaisen Raamatun<br />
(kristittyjen Vanhan testamentin) kommentaareja. Kuolleen meren kääröissä on aitoja kommentaareja,<br />
joissa on siis sekä alkuteksti että siihen liittyvät selitykset.<br />
Myös uusplatonistinen filosofi Filon Aleksandrialainen kirjoitti hellenistisellä ajalla Raamatun<br />
kommentaareja, joissa hän antoi hyvin lennokkaita filosofisia tulkintoja raamatunkohdille. On sanottu, että<br />
hän yritti väkisin tehdä Jahvesta ja Mooseksesta uusplatonistisia filosofeja löytämällä tekstin selvän ja<br />
kirjaimellisen merkityksen alta syvällisemmän allegorisen merkityksen. Viralliset kirkolliset piirit eivät<br />
tietenkään olleet innostuneita Filonin ajatuksista, mutta häntä kuitenkin siedettiin. Mutta juuri Filonin<br />
kaltaisten villien tulkitsijoiden hillitsemiseksi tarvittiin jämäköitä hermeneuttisia periaatteita.<br />
Nykyajan oppineet ovatkin keskustelleet siitä, uskoivatko menneisyyden rabbit todella, että näiden<br />
sääntöjen avulla Raamatusta voidaan kaivaa ne normit, joiden he väittivät löytyvän sieltä, vai käyttivätkö he<br />
tietoisesti näitä sääntöjä vain omien tulkintojensa ja johtopäätöstensä oikeuttamiseen.<br />
Yksi varhaisimmista tulkintaperiaatteiden listasta on peräisin kuuluisalta rabbi Hilleliltä, joka eli vähän<br />
ennen Jeesuksen aikaa. Hän ei keksinyt niitä itse vaan pelkästään merkitsi muistiin seitsemän<br />
raamatuntulkinnassa yleisesti käytettyä periaatetta. Vielä Hillelin listaa tunnetumpi on rabbi Ishmaelin<br />
kolmentoista periaatteen lista. Se esitetään monissa juutalaisuuden johdantoteoksissa vielä nykyisinkin.<br />
Ishmaelin tulkintaperiaatteiden lista on ulkopuolisen mielestä kirjava joukko sinänsä järkevän tuntuisia<br />
periaatteita. Esitän ne seuraavassa osittain itse keksimieni epäraamatullisten esimerkkien avulla, jotta<br />
säännön idea tulisi selväksi. Usein näet raamatullinen esimerkkitapaus on itsessään niin hämärä, että on<br />
vaikea nähdä, minkä säännön esimerkiksi se on tarkoitettu. Rabbi Adin Steinsaltz kirjasta The Essential<br />
Talmud (1976, 222-225) olen valinnut niistä kuusi ensimmäistä. Ne antavat hyvän kuvan siitä, miten<br />
abstrakteista ja teknisistä säännöistä loppujen lopuksi on kyse.<br />
64
(1) Kal va-khomer. Päättely vähemmästä suurempaan. Jos ihmisen omaisuuden vahingoittaminen on<br />
kielletty, silloin on kielletty myös hänen itsensä vahingoittaminen. Jos tyttären tyttären naiminen on<br />
kielletty, silloin on tyttärenkin. Nykyisin tällaista kutsutaan a fortiori -tulkinnaksi.<br />
(2) Gezerah shavah. Analoginen päättely, joka perustuu kahdessa tai useammassa lakinormissa tai<br />
muussa lauseessa käytettyyn yhteiseen termiin. Jos normin merkitys yhdessä yhteydessä on<br />
epäselvä, sen merkitys päätellään analogisesti yhteyksistä, joissa sen merkitys on selvä. Säännön<br />
käyttöön liittyy monia lisärajoituksia, esimerkiksi se, että sitä saa käyttää vain termeistä, joiden<br />
merkityksen on oppinut opettajaltaan.<br />
(3) Binyan av. Induktiivinen (yksittäisestä yleiseen) päättely, jolla pyritään osoittamaan, että se, mitä<br />
on sanottu yksittäisestä tapauksesta (av), soveltuu muihinkin samanlaisiin tapauksiin. Jos Toora<br />
puhuu yhdessä kohdassa “vaatteista”, ja toisaalla samassa yhteydessä “villa- tai pellavavaatteista”, se<br />
tarkoittaa jälkimmäistä myös edellisessä tapauksessa. Säännön käyttöön liittyy rajoituksia.<br />
(4) K’lal ufirat. Sääntö koskee peräkkäin olevien yleisen ja erityisen termin tai ehdon merkityksen<br />
tulkintaa. Jos yleinen ehto edeltää erityistä, on valittava suppea eli erityisen ehdon mukainen<br />
tulkinta. Yleinen ei lisää mitään erityiseen. Esimerkiksi kuvitteellinen normi “Syökää eläimiä; syökää<br />
kotieläimiä” sallii kotieläinten syönnin, mutta kieltää villieläinten syömisen.<br />
(5) Perat uk’lal. Jos taas yleinen ehto seuraa erityistä, on valittava laaja eli yleisen ehdon mukainen<br />
tulkinta. Erityinen ei lisää mitään yleiseen: se ei siis tarkenna (rajoita) sitä, vaan toimii pelkkänä<br />
esimerkkinä. Siksi normia “Uhratkaa nautoja ja lampaita; uhratkaa kotieläimiä” voisi noudattaa myös<br />
uhraamalla vuohia.<br />
Säännöistä (4) ja (5) voisi yleistää säännön: jälkimmäinen ehto määrää tulkinnan. Tähän kuudes<br />
tulkintaperiaate antaa kuitenkin lisämausteen:<br />
(6) K’lal ufirat uk’lal. Jos yleistä ehtoa A seuraa erityinen ehto B, ja sitä taas toinen yleinen C, niin<br />
silloin sekä B rajoittaa A:n tulkintaa että myös C rajoittaa näin saatua AB:n tulkintaa. Toisin sanoen,<br />
erityinen ehto B rajoittaa painokkaassa asemassaan yleisen ehdon A:n merkityksen, mutta toinen<br />
yleinen ehto C sanoo puolestaan, että näin saatu uusi ehto AB on vain esimerkkitapaus C:stä. Tämä<br />
tarkoittaa sitä, että erityistä ehtoa B ei pidä ottaa kirjaimellisesti, koska se on tarkoitettu vain yleisen<br />
ehdon C esimerkkitapaukseksi.<br />
Jo näistä kuudesta säännöstä näkyy selvästi, mihin tarkoitukseen niitä on käytetty. Niiden avulla on selvästi<br />
pyritty pääsemään selvyyteen siitä, mitä Toora loppujen lopuksi käskee ihmistä tekemään. Sen normit on<br />
usein ilmaistu “kalevalaiseen” tapaan kaksiosaisilla virkkeillä, joissa näennäisesti sanotaan sama asia<br />
kahdesti tai kolmesti. Esimerkiksi kuvitteelliseen normiin “Älä ota lähimmäisesi omaisuutta; älä vie hänen<br />
aasiaan ja auraansa; älä riistä hänen elantoaan” pitää selvästi soveltaa sääntöä (6), koska sen rakenne on<br />
yleinen-erityinen-yleinen (YEY). Normi haluaa selvästi sanoa, että varastaminen on paha asia, mutta<br />
erityisen tuomittavaa on toisen ihmisen hengissä pysymisen kannalta välttämättömien työvälineiden<br />
varastaminen.<br />
Rabbi Ishmaelin 13 säännön sovellusalueena olivat siis Tooran eli viiden Mooseksen kirjan sisältämät<br />
käyttäytymisnormit eli juutalainen laki (halakhah). Tooran historiallisten kertomusten (aggadah) tulkintaan<br />
sovellettiin eri sääntöjä.<br />
65
Joka tapauksessa Ishmaelin säännöt osoittavat, että Raamattua yritettiin tulkita järkevästikin. Mutta sitten<br />
tulivat Filon ja kumppanit, jotka antoivat Raamatun teksteille lievästi sanottuna lennokkaita tulkintoja.<br />
Esimerkiksi 1. Mooseksen kirjan mukaan Jumala sanoi käärmeelle: “Ja minä panen vihan sinun ja naisen<br />
välille ja sinun sukusi välille: ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi, ja sinä olet iskevä häntä<br />
kantapäähän” (3:15). Allegorisen tulkinnan mukaan nämä sanat sisältävät “protoevankeliumin” eli<br />
ennustuksen Jeesuksen tulemisesta ja voitosta! Miksi kukaan väittäisi mitään näin omituista? Siksi, että<br />
kristillisessä traditiossa kirkkoisä Irenaeuksesta lähtien on sanottu niin. Ja tälle tulkinnalle löytyy tukea<br />
Paavalin sanoista: “Rauhan Jumala on pian murskaava Saatanan teidän jalkojenne alle. Herramme<br />
Jeesuksen armo olkoon teidän kanssanne.” (Room 16:20)<br />
Viittaus Uuteen testamenttiin Vanhan testamentin kohdan todellisen merkityksen selvittämiseksi on<br />
epäilyttävää – suorastaan malliesimerkki anakronistisesta (aikakaudet sotkevasta) tulkinnasta. Koska Uuden<br />
testamentin kirjoittajat käyttäjät tarkoituksellisesti samoja ilmauksia ja kielikuvia kuin Vanha testamentti<br />
saadakseen uskottavuutta omalle tekstilleen, tuntuu vähän oudolta, että Uusi testamentti voisi jotenkin<br />
valaista Vanhan testamentin hämäriksi jääviä kohtia. Keskiajalla ei kuitenkaan oltu turhan tarkkoja näissä<br />
asioissa.<br />
3 Lutherin tulkintanormit<br />
Bernard Ramm esittää kirjassaan erinomaisen rekonstruktion Martti Lutherin tulkintaperiaatteista. Rammin<br />
mukaan Lutherilla on seuraavat kuusi periaatetta:<br />
I Psykologinen periaate vaatii tulkitsijaa lähestymään Raamattua aivan eri tavalla kuin maallisia tekstejä –<br />
rukoillen ja mietiskellen.<br />
II Auktoriteettiperiaate sanoo, että Raamattu on uskon ylin auktoriteetti. Tulkitsija ei saa alistua millekään<br />
inhimilliselle auktoriteetille – kaikkein vähiten katolisen kirkon johdolle ja sen opeille.<br />
III Kirjaimellinen periaate sanoo, että vaikka raamatunkohdalla voi joskus olla muitakin merkityksiä,<br />
kirjaimellisen merkityksen pitää aina olla tulkintaprosessin lähtökohta. Ja kirjaimellisesta tulkinnasta saa<br />
luopua vasta pakon edessä. Tämä periaate jakautuu Rammin mukaan kolmeen osaan:<br />
(1) Allegorian hylkäys. Katolisen kirkon allegoriset tulkinnat ovat Lutherin mukaan “roskaa, lokaa,<br />
vanhoja riepuja”.<br />
(2) Alkukielen ensisijaisuus. Alkukielinen teksti ohittaa aina käännöksen, jos ne ovat eri mieltä<br />
jostakin asiasta. Oppia ei siksi saa rakentaa käännöksen varaan.<br />
(3) Kielellisen ja historiallisen kontekstin huomiointi. Tulkinta, joka loukkaisi alkukielen<br />
kielioppisääntöjä, on erittäin todennäköisesti virheellinen. Tulkinta, joka syyllistyy anakronismiin<br />
(historiallisen järjestyksen sekoittamiseen) ei voi olla oikea.<br />
IV Riittävyyden periaate perustuu Lutherin sola scriptura -oppiin tai on jopa sen ydin. Periaate sanoo, että<br />
Raamattu riittää uskovalle. Muuta ei tarvita. Tämä Lutherin oppi edellyttää Rammin mukaan seuraavat<br />
neljä asiaa Raamatusta:<br />
(1) Raamattu on selvä kirja. Yleensä tulkinnan varaa ei ole, vaan kirjaimellinen merkitys on selvä. Ellei<br />
näin ole, konteksti yleensä karsii monimerkityksisyydet ja jättää vain yhden mahdollisen tulkinnan.<br />
(Jotkut ovat jopa väittäneet, että jokaisella raamatunkohdalla on, oikein tulkittuna, täsmälleen yksi<br />
oikea merkitys.).<br />
66
(2) Raamattu on itse itseään tulkitseva kirja. Sacra scriptura sui ipsius interpres eli pyhä kirjoitus<br />
tulkitsee itsensä, sanoi Luther. Tämä tarkoittaa sitä, että jos hämärän tekstinkohdan tulkitsemiseksi<br />
tarvitaan apua, apu on otettava kirjasta itsestään. Tämä merkitsee koherenssin periaatteen<br />
hyväksymistä.<br />
(3) Raamattu on ristiriidaton kirja. Oikein tulkittuna Raamattu ei koskaan joudu ristiriitaan itsensä<br />
kanssa. Ristiriita on merkki tulkitsijan epäonnistumisesta. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus opetti,<br />
että aikaulottuvuus on otettava huomioon Raamatun ohjeita tulkittaessa. Jos moniavioisuus oli<br />
sallittua Israelin patriarkoille, se ei välttämättä ole sitä meille.<br />
(4) Raamattu on tyhjentävä kirja. Raamatusta löytyy vastaus kaikkiin tärkeisiin kysymyksiin.<br />
V Kristologisen periaatteen mukaan koko Raamattu puhuu Jeesuksesta. Viittauksia hänen pitää löytyä<br />
Vanhasta testamentistakin.<br />
VI Laki-evankeliumi-periaate kieltää sekoittamasta lakia ja evankeliumia. Laki osoittaa ihmisen syntisyyden,<br />
evankeliumi antaa armon.<br />
Näistä periaatteista I ja II sekä aivan erityisesti V ja VI voidaan sivuuttaa yleisen tulkinta- ja<br />
<strong>argumentaatio</strong>teorian kannalta hyödyttöminä. Sääntöjen V ja VI tarkka noudattaminen tekee jopa<br />
mahdottomaksi sen ennakkoluulottoman omakohtaisen lukemisen, jota Luther muuten uskoville suositteli.<br />
Samoin periaatteen VI oletus, että “armoa” on vain Uudessa testamentissa, on varmasti kestämätön. Eikö<br />
Vanhan testamentin Jumala kuitenkin ole armollinen siinä mielessä, että hän antaa anteeksi Israelille<br />
lukemattomia kertoja sortumisen muiden jumalien palvomiseen?<br />
Periaatteet III ja IV sen sijaan ovat kiinnostavia muillekin kuin teologeille. Periaate III vastaa von Savignyn<br />
sanamuodon mukaista tulkintaa, ja sen osa III(3) jo kontekstuaalisempaa tulkintaa – olkoon sen nimi mikä<br />
tahansa.<br />
Periaate IV on tämän sääntökokoelman varsinainen helmi. Sen osat IV(2) ja IV(3) ilmaisevat jo kirkkoisien<br />
esittämän analogia fidei -opin ydinajatuksen: jos kirjassa on epäselvyyttä, se poistettakoon kirjan selvillä<br />
osilla. Tämä sääntö – koherenssiperiaate – sopii minkä tahansa tekstin tulkinnan ohjenuoraksi.<br />
Vastaavasti IV(3) ja IV(4) ilmaisevat loogikkojen hyvälle aksiomaattiselle logiikan järjestelmälle asettamat<br />
vaatimukset, joita kutsuaan ristiriidattomuus- ja täydellisyysperiaatteiksi. Matemaatikot määrittelevät<br />
niiden perusideat näin:<br />
Lausejoukko S on ristiriitainen = on olemassa lause A siten, että sekä lause A että sen negaatio ei-A<br />
seuraavat loogisesti S:stä.<br />
Lausejoukko S on täydellinen = S on ristiriidaton ja kaikille lauseille A pätee, että joko A seuraa S:stä<br />
tai ei-A seuraa S:stä.<br />
(Vrt. http://mark.math.helsinki.fi/matlog/viikko_kaksi.html [23.09.08])<br />
Täydellisyyden ja ristiriidattomuuden ihanteet ovat ihanteita mille tahansa normistolle. Tosin on<br />
realistisesti myönnettävä, että ne ovat melko kaukaisia tavoitteita. Esimerkiksi Lutherin oma<br />
tulkintasäännöstö ei itse täytä tätä ihannetta, koska kristologinen periaate V on suoranaisessa ristiriidassa<br />
anakronismit kieltävän periaatteen III(3) kanssa. Jokainen kristologinen tulkinta on näet anakronistinen<br />
tulkinta.<br />
67
(Ramm näyttää ajattelevan, että täydellisyyden ihanne ei aiheuta ongelmia, koska jos vastausta ongelmaan<br />
ei löydy, on turvauduttava periaatteistavaan eli prinsipisoivaan luentaan. Siinä yksittäisistä tapauksesta<br />
abstrahoidaan yleinen periaate – samalla tavalla kuin common law -tuomari johtaa ratio decidendin<br />
tapauksen (relevanteista) faktoista. Tällä tavoin lain aukko kurotaan umpeen.)<br />
4 Perinteisen hermeneutiikan kolmivaihemalli<br />
Norjalainen filosofi Dagfinn Föllesdal jakaa (osuudessaan teokseen Argumentasjonsteori, språk og<br />
vitenskapsfilosofi) ymmärtämisen kohteet kolmeen luokkaan: (a) ihmiset, (b) ihmisten teot ja (c) tekojen<br />
tulokset. Tekojen tuloksiin kuuluvat esimerkiksi sellaiset asiat kuin sanat, lauseet, tekstit, taideteokset,<br />
lupaamisinstituutio ja vankilalaitos. Kaikille ymmärtämisen kohteille on siten yhteistä se, että ne ovat<br />
jollakin tavoin inhimillisiä.<br />
Föllesdalin mukaan me emme käytä hermeneuttista metodia silloin, kun me ymmärrämme jotain. Monet<br />
asiat, esimerkiksi muiden ihmisten toiminta, ymmärretään yleensä ilman mitään erityistä metodia.<br />
Hermeneuttista metodia käytetään vasta silloin, kun halutaan ymmärtää jotain sellaista, mitä ei välittömästi<br />
ymmärretä. Hermeneutiikka onkin ensi sijassa tulkintametodi, ei ymmärtämismetodi, koska<br />
ymmärtämisessä ei tarvita mitään metodia. Kun ymmärrämme jonkin asian, meillä on jo “hypoteesi”, joka<br />
selittää tuon asian, mutta kun tulkitsemme, olemme vasta etsimässä sellaista “hypoteesia”.<br />
Tulkintaan kuuluu olennaisena osana myös ymmärretyn ilmaiseminen ja vielä sen ilmaiseminen niin<br />
selvästi, että muutkin voivat ymmärtää sen. Tietysti selvyys ja ymmärrettävyys ovat suhteellisia asioita siinä<br />
mielessä, että mikä on selvää yhdelle, on hämärää toiselle. Tämä johtuu siitä, että eri ihmisillä on erilaiset<br />
ennakkotiedot asiasta tai he ovat eri kulttuurien edustajia. Tästä voidaankin päätellä, ettei ole olemassa<br />
mitään “ymmärrettävyyttä sinänsä”, vaan minkä tahansa asian ymmärrettävyys riippuu täysin kulloisenkin<br />
ymmärtäjän ymmärryshorisontista.<br />
Ymmärryshorisontiksi kutsutaan hermeneutiikassa niitä käsityksiä ja asenteita, jotka meillä on tietyllä<br />
hetkellä, tietoisesti tai tiedostamatta. Hermeneutiikan keskeisiä väitteitä on, että ilman jonkinlaista<br />
ymmärryshorisonttia emme voi ymmärtää mitään ja että se, minkälainen horisontti meillä on, vaikuttaa<br />
ratkaisevasti siihen, miten asiat ymmärrämme. Esimerkiksi historioitsijan koulutuksen saanut henkilö voi<br />
ymmärtää jonkin mitättömältä kuulostavan uutisen todellisen merkityksen, kun maallikolta koko uutinen<br />
menee ohi korvien tekemättä häneen minkäänlaista vaikutusta.<br />
Kanadalainen teologi ja filosofi Bernard Lonergan, SJ, tekee asian täysin selväksi:<br />
Tyhjän pään periaate perustuu naiiviin intuitionismiin. Periaate vaatii tulkitsijaa unohtamaan omat<br />
näkemyksensä, katsomaan, mitä ulkopuolelta löytyy, ja antamaan [tekstin] kirjoittajan tulkita itseään.<br />
Mutta mitä itse asiassa ulkoa löytyy? Siellä on vain pelkkä jono merkkejä. Jos tulkinta on jotain<br />
enemmän kuin saman merkkijonon kirjaimellista toistamista, siihen liittyvät väistämättä tulkitsijan<br />
kokemukset, älykkyys ja arvostelukyky. Mitä vähemmän tulkitsijalla on kokemusta, ja siksi myös älyä<br />
ja arvostelukykyä, sitä todennäköisempää on, että hän omistaa kirjoittajalle mielipiteen, joka ei ole<br />
koskaan edes käynyt tämän mielessä. (NH 313)<br />
Jos yritämme tulkita jotain tekstiä, mitä oikein haluamme ymmärtää? Mikä on tulkinnan varsinainen<br />
kohde? Uskottavan tuntuinen vastaus on, että haluamme ymmärtää kirjoittajan aikomuksen. Tämä vastaus<br />
on kuitenkin vielä epätarkka, koska aikomus voi tarkoittaa joko (1) sitä ajatusta, jonka kirjoittaja halusi<br />
68
ilmaista, tai (2) sitä vaikutusta, jonka hän halusi ja uskoi saavansa aikaan kirjoittamalla tuon tekstin.<br />
Tekstin ajatussisältö ja tekstin vaikutus ovat kuitenkin aivan eri asioita. Vaikka tiedämme, minkä ajatuksen<br />
kirjoittaja halusi välittää lukijoilleen, emme välttämättä tiedä, miten hän halusi lukijoidensa reagoivan<br />
siihen. Ei ole esimerkiksi vaikea saada selville, minkä ajatussisällön Paavali halusi välittää kirjoittaessaan<br />
korinttilaisille, että “naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa” (1. Kor. 14:35). Sen sijaan ei ole<br />
lainkaan selvää, miten hän halusi lukijoidensa toimivan tämän ohjeen kuultuaan. Halusiko hän kieltää<br />
kaikkien naisten puhumisen vai pelkästään häiritsevästi käyttäytyvien korinttilaisnaisten puheen? Koskiko<br />
puhekielto kaikkia seurakunnan kokoontumisia vai pelkkiä jumalanpalveluksia? Koskiko se muitakin kuin<br />
kahden tuhannen vuoden takaisia korinttilaisia?<br />
Tämäntyyppisiin kysymyksiin vastaamiseksi perinteinen uskonnollinen hermeneutiikka erotti<br />
tulkintaprosessin kolme vaihetta:<br />
(i) Verstehen — ymmärtäminen,<br />
(ii) Auslegen — ilmaiseminen,<br />
(iii) Anwenden — soveltaminen.<br />
(i) Ymmärtämisessä saadaan selville, minkä ajatuksen kirjoittaja halusi ilmaista. Ymmärtäminen on siis sitä,<br />
että kirjoittajan ilmaisema ajatussisältö siirtyy tekstin välityksellä tulkitsijan mieleen.<br />
(ii) Ilmaisemisessa taas ilmaistaan ymmärtämisessä ymmärretty asia siten, että aiottu yleisö ymmärtää sen.<br />
Tulkinta ei ole käsittämättömän tekstin toistamista täsmälleen samoin sanoin eikä sen ilmaisemista toisin<br />
yhtä hämärin sanoin, vaan käsittämättömän tekstin muuntamista käsitettävään muotoon. (Tässä<br />
”ilmaisemiseksi” suomennettu saksan verbi auslegen koostuu kahdesta osasta aus ja legen = “ulos” ja<br />
“asettaa”. Näin ollen ilmaiseminen on tulkitun asian asettamista kaikkien nähtäväksi. Tästä verbistä<br />
johdettu substantiivi Auslage tarkoittaakin näyteikkunassa olevaa tavaraa.)<br />
(iii) Soveltamisessa yritetään puolestaan sovittaa tekstin sanomaa uuteen tilanteeseen, jollaista tekstin<br />
laatija ei osannut ajatellakaan. Monet ovat yrittäneet soveltaa Paavalin kirjettä korinttilaisille<br />
naispappeuskysymykseen. Soveltamista on myös saarnan kirjoittaminen päivän tekstistä tai<br />
elämänohjeiden etsiminen jostain Raamatun kirjasta.<br />
Hans-Georg Gadamerin uushermeneutiikan keskeisiä teesejä on se, että näitä kolmea perinteisten<br />
teologisen hermeneutiikan edustajien erottamaa vaihetta ei voi erottaa toisistaan.<br />
5 Perinteisen hermeneutiikan kritiikki<br />
1960-luvun alusta lähtien on Saksassa kehittynyt ns. uushermeneutiikka, jonka alkupisteenä voi pitää Hans-<br />
Georg Gadamerin pääteoksen Wahrheit und Methode ilmestymistä vuonna 1960. Samat ajatukset Gadamer<br />
oli tosin jo julkaissut artikkeleina, joista monet ovat nyt ilmestyneet suomeksikin kokoelmassa<br />
Hermeneutiikka (2004).<br />
Erot perinteisen ja uushermeneutiikan välillä liittyvät tavalla tai toisella ymmärryshorisontin käsitteeseen.<br />
Perinteinen hermeneutiikka uskoi, että me voimme tutkia myös omaa ymmärryshorisonttiamme ja<br />
vapautua siitä katselemalla oman mielemme rakenteita, sen tapahtumia ja siinä rakentuvia merkityksiä<br />
ikään kuin puolueettomasta näkökulmasta.<br />
69
Uushermeneutikot hylkäävät tämän ajatuksen. Heidän mukaansa ihminen on tuomittu elämään<br />
hermeneuttisessa kehässä. Sen ulkopuolelle ei voi astua, koska kaikki ymmärtäminen edellyttää sitä. Jos<br />
pääsisimme oman ymmärryshorisonttimme ulkopuolelle, olisimme jo omaksuneet jonkin toisen<br />
ymmärryshorisontin. Ja jos pääsisimme kokonaan eroon ymmärryshorisontistamme, olisimme samassa<br />
tilanteessa kuin vastasyntynyt eli emme ymmärtäisi mistään mitään.<br />
Siksi olemmekin kuin hämähäkki verkossaan. Se ei koskaan havainnoi verkkoaan ulkopuolisesta<br />
“objektiivisesta” näkökulmasta, vaan näkee aina vain pienen osan siitä ja senkin vain senhetkisestä<br />
näkökulmastaan. Me olemme samalla tavalla sidottuja omaan ymmärryshorisonttiimme. Voimme tutkia<br />
sitä vain sisäpuolelta ja pala kerrallaan. Emme voi koskaan saavuttaa sitä edellytyksetöntä lähtökohtaa ja<br />
sellaista varmuutta, josta monet filosofit ovat uneksineet. Hermeneutiikka on tällaista oman<br />
ymmärryshorisontin sisältäpäin tapahtuva tutkimusta.<br />
Samoihin aikoihin Gadamerin kanssa kehittelivät saksalaiset teologit Ernst Fuchs ja Gerhard Ebeling omia<br />
tulkintaoppejaan, joita ryhdyttiin myös kutsumaan nimellä “uushermeneutiikka”. Heidän vahvana<br />
taustavaikuttajanaan on oppien samankaltaisuudesta päätellen ollut Gadamer ja myös tämän opettaja<br />
Martin Heidegger. (Seuraan jatkossa Anthony C Thisletonin artkkelia “The New Hermeneutic” kirjassa New<br />
Testament Interpretation (1979), mutta käytän vapaasti myös muita lähteitä.)<br />
Fuchsin ja Ebelingin kiinnostuksen kohteena ei ole kysymys, mitä Raamatun teksti merkitsee, vaan miten se<br />
pystyy koskettamaan meitä tai osumaan meihin. (He käyttävät saksan verbiä “treffen”.) Heitä ei siis<br />
kiinnosta tekstin oletettu ikuinen ja pysyvä merkitys — jollaista ei ilmeisesti ole — vaan tekstin kyky saada<br />
aikaan vaikutuksia lukijassaan tai kuulijassaan. Näin he ovat kiinnostuneita perinteisen staattisen<br />
“merkityksen” sijasta tekstin dynaamisesta “vaikutuksesta”.<br />
Kun ryhdytään tarkastelemaan jotain tekstiä, pitää aina ottaa huomioon, kenelle se on tarkoitettu ja<br />
millaisia vaikutuksia sillä on toivottu saatavan aikaan. Esimerkiksi Jeesuksen puheet ja vertaukset oli<br />
tarkoitettu tavallisille ihmisille, jotka eivät vielä uskoneet häneen. Siksi niiden tulkinnassa ei pidä edellyttää<br />
kuulijoiden uskoa, kuten usein tehdään.<br />
On otettava huomioon, että tekstin nykyinen tulkintayhteys voi olla hyvin erilainen kuin se alkuperäinen<br />
tilanne, josta teksti kertoo tai jossa teksti laadittiin. Siksi Jeesuksen sanojen toistaminen sellaisinaan tänään<br />
välittää kuulijalle eri viestin kuin samat sanat välittivät alkuperäisille kuulijoille kaksi tuhatta vuotta sitten.<br />
Toisin sanoen: sama teksti voi eri käyttöyhteyksissä välittää eri sanoman — ja eri tekstit eri yhteyksissä<br />
saman sanoman.<br />
Mikään ei siis takaa, että alkuperäisen tekstin kirjaimellinen toistaminen sanoisi uudessa tilanteessa saman<br />
asian kuin alkuperäisessä tilanteessa. Siksi Ebeling sanookin: “Sama sana voidaan sanoa toiselle<br />
aikakaudelle vain sanomalla se eri tavalla” (NH 309) ja “*Sanan+ kääntäminen toiseen kieleen on sen<br />
ajattelemista läpi uudestaan” (NH 309-310). Kannatta huomata, että näissä lainauksissa Ebeling käyttää<br />
“sanaa” “sanoman” synonyyminä. Hän näet asettaa vastakkain “sanan” (sanoman) ja “sanat” (tekstin), mikä<br />
ei ole kovinkaan selvä tapa puhua.<br />
Schleiermacherista asti hermeneutiikan perinteessä on korostettu sitä, että objektiivista ja<br />
ennakkoasenteista vapaata tulkintaa ei ole. Jokainen tulkitsee välttämättä tekstiä omista lähtökohdistaan<br />
käsin. Vasta kirjoittajan ja tulkitsijan (puhujan ja kuulijan) yhteisymmärrys (Einverständnis) mahdollistaa<br />
tekstin ymmärtämisen. Ihminen ei voi ymmärtää esimerkiksi Jeesuksen vertauksia (1) ilman omaa<br />
70
elämänkokemustaan ja (2) ilman yhteisymmärrystä tekstin elämismaailman kanssa.<br />
Olennainen seikka ymmärtämisen kannalta on se, että teksti koskettaa meitä (trifft uns), mitä se ei voi<br />
tehdä, ellemme ole sen kanssa yhteisymmärryksessä. Puhe “koskettamisesta” ja “yhteisymmärryksestä” on<br />
ilmeisesti puhetta yhdestä ja samasta asiasta: meitä voi koskettaa vain se, mikä on jo osa<br />
yhteisymmärrykseen perustuvaa arkipäiväistä elämismaailmaamme.<br />
6 Genesiksen alku: fundamentalistis-hermeneuttinen harjoitus<br />
Aristoteles sanoo Metafysiikkansa alussa, että ihmisillä on luontainen halu tietää: ”Kaikki ihmiset<br />
tavoittelevat luonnostaan tietämistä” Tämä luontainen halu päästä selville asioista ilmenee eri kansojen<br />
myyteissä maailman synnystä eli siitä, miten ”jotain” syntyi ”ei mistään”. Yksi tunnetuimmista on Raamatun<br />
alun myytti maailman luomisesta. 1. Mooseksen kirjan kolme ensimmäistä jaetta ovat:<br />
1 Alussa Jumala loi taivaan ja maan.<br />
2 Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.<br />
3 Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. (1992)<br />
USA:ssa vaikuttanut fundamentalistinen teologi Franz Pieper kertoo alun perin 1940-luvulla julkaistussa<br />
Kristillisessä dogmatiikassaan, miten nämä rivit on ymmärrettävä:<br />
Raamatun mukaan maailma ei ole mikään Jumalasta lähtenyt virtailu, siis Jumala itse (panteismi,<br />
emanatismi) eikä myöskään jumaluuden vaikutuksesta tapahtunut ikuisen materian hahmottuminen,<br />
vaan kolmiyhteisen Jumalan tyhjästä aikaansaama luomus (1. Moos. 1:1; Room. 4:17; Hepr. 11:3).<br />
Tätä tyhjää ei ole käsitettävä aineeksi, vaan todella ”ei miksikään”, koska ennen luomista ei ollut<br />
kerrassaan mitään muuta kuin Jumala (1. Moos. 1:1; Joh. 1:1), ja koska vasta hetkestä, josta sanotaan<br />
”alussa”, kaiken muun paitsi jumalan olemassaolo alkoi (Ps. 90:2; Kol. 1:17). Näin ollen on<br />
maailmankaikkeuden luominen tyhjästä juuri Jumalalle ominainen. (Pieper, 173; runsas kreikkalainen<br />
ja latinalainen oppisanasto jätetty pois)<br />
Pieper tekee tässä täysin selväksi, että luominen tapahtui tyhjästä, ex nihilo. Kuitenkin varhaisemman<br />
amerikkalaisen fundamentalistin, Robert Youngin, vuonna 1862 julkaistun käännöksen, joka tunnetaan<br />
nimellä Young's Literal Translation (YLT), kääntämänä sama kertomus kuulostaa varsin erilaiselta:<br />
1 In the beginning of God's preparing the heavens and the earth --<br />
2 the earth had existed waste and void, and darkness [is] on the face of the deep, and the Spirit of<br />
God fluttering on the face of the waters,<br />
3 and God said, “Let light be”; and light is.<br />
Youngin käännösperiaatteena oli ehdoton alkutekstin mukaisuus. Alkutekstin verbien aikamuotojakaan ei<br />
Youngin mukaan saanut muuttaa, koska ”ihmisten traditiot tekevät tyhjäksi Jumalan sanan”. (Siksi mennyt<br />
aika ja nykyhetki sekoittuvat Youngin käännöksessä.)<br />
Juutalainen oppinut Richard Elliott Friedman on kirjassaan Commentary on the Torah (2001) samoilla<br />
linjoilla Youngin kanssa. Hän sanoo verbin aikamuotoon vedoten, että jae 2 ei tarkoita tyhjästä luomista:<br />
71
[T]ämä jae ei merkitse sitä, että [vasta luomisensa hetkestä lähtien] “maa oli muodoton ja<br />
hahmoton”. Jae tarkoittaa pikemmin, että ”maa oli ollut muodoton ja hahmoton” eli että maa oli<br />
ollut tässä muodottomassa tilassa ennen luomistaan. Aineen luominen Toorassa ei ole tyhjästä<br />
luomista (creatio ex nihilo), vaikka monet ovat niin väittäneet. (CT 6)<br />
Suomalaisessa versiossa “autioksi” ja “tyhjäksi” kääntyneet heprean sanat “tohu” ja “bohu” viittaavat siis<br />
alkuperäiseen kaaokseen eivätkä tyhjyyteen. Kun Jumala sanoi ”Tulkoon valo”, hän todella loi vain valon ja<br />
järjestyksen jo olemassa olevaan kaaokseen – eikä koko maailmankaikkeutta tyhjästä. (Ja missä mielessä<br />
sellainen maailmankaikkeus, jossa on jo olemassa Jumala, on tyhjä? Oliko se tyhjä aineesta vai tyhjä<br />
energiasta?)<br />
Ketä tässä kiistassa on uskottava? Luotiinko maailmankaikkeus tyhjästä vai kaaoksessa olleesta tohusta ja<br />
bohusta? Löytyykö edellä esitellyistä tulkintateorioista apua Raamatun erehtymättömyyteen uskovalle<br />
fundamentalistille?<br />
Lutherin tulkintaohjeet ovat luonteva valinta tässä maassa. Hänen tulkintaperiaatteensahan olivat:<br />
I Psykologinen periaate: lähesty Raamattua rukoillen ja mietiskellen.<br />
II Auktoriteettiperiaate: Raamattu on uskon ylin auktoriteetti.<br />
III Kirjaimellinen periaate: kirjaimellinen merkitys on aina tulkinnan lähtökohta.<br />
(1) Allegorian hylkäys.<br />
(2) Alkukielen ensisijaisuus.<br />
(3) Kielellisen ja historiallisen kontekstin huomiointi.<br />
IV Riittävyyden periaate: Raamattu riittää, muuta ei tarvita. Neljä edellyttämystä:<br />
(1) Raamattu on selvä kirja. Konteksti jättää vain yhden mahdollisen tulkinnan.<br />
(2) Raamattu tulkitsee itse itseään. (Koherenssin periaate.)<br />
(3) Raamattu on ristiriidaton kirja. Ristiriita on merkki tulkitsijan epäonnistumisesta.<br />
(4) Raamattu on tyhjentävä kirja. Siitä löytyy vastaus kaikkiin tärkeisiin kysymyksiin.<br />
V Kristologinen periaate: Vanha testamenttikin puhuu Jeesuksesta.<br />
VI Laki-evankeliumi-periaate: älä sekoita lakia ja evankeliumia.<br />
Yksitellen tarkasteltuna ne antavat seuraavat tulkintasuositukset:<br />
� Periaate I ei auta eteenpäin – ei ainakaan tavalla, jonka maalaisjärjellä voisi ymmärtää. Sitä paitsi<br />
rukoilu ei välttämättä takaa oikeaa tulosta.<br />
� Periaatteesta II seuraa, että tämän tekstinkohdan sisällölliseen tulkintaan ei ole syytä lähteä<br />
etsimään apua kirkollisilta auktoriteeteilta – ei edes Lutherilta (jolta tässä lainattiin vain metodi).<br />
� Periaate III sanoo selvästi, että teksti pitää ymmärtää kirjaimellisesti, ei allegorisesti. Alkukielinen<br />
versio määrää, mikä tulkinta on oikea.<br />
� Periaate IV kieltää uudestaan menemästä Kirjan ulkopuolelle.<br />
� Periaate V ei sovellu tähän kohtaan. Jos Johannes yli 1000 vuotta myöhemmin väitti Jeesuksen<br />
olleen olemassa ennen maailman luomista, ainakaan Genesis ei sitä sano.<br />
� Periaate VI ei myöskään sovellu tähän, koska kyseessä ei ole moraaliin liittyvä teksti.<br />
72
Näillä työkaluilla varustautuneena voi tulla vain yhteen johtopäätökseen: maailmaa ei luotu tyhjästä vaan<br />
kaaoksesta. Jotkut maalliset auktoriteetit ovat asiasta eri mieltä, mutta näiden tulkintasääntöjen mukaan<br />
ainoa pätevä auktoriteetti on Raamatun auktoriteetti. Ja sen kanta on tässä yksiselitteinen: maailmaa ei<br />
luotu tyhjästä.<br />
Jos työkalupakkiin otetaan toiset välineet, tulos voi tietysti olla toinen. Ja jos jostain syystä halutaan toinen<br />
tulos, on valittava toiset työkalut. Esimerkiksi säännön II voi muuttaa muotoon: Raamattu X-tradition<br />
tulkitsemana on uskon ylin auktoriteetti. Ja X:n paikalle kukin voi sijoittaa suosikkiauktoriteettinsa.<br />
Ilmeisesti Lutherin omassakin työkalupakissa oli eri välineet kuin ne, joita Ramm tulkitsi siellä olleen, koska<br />
Luther hyväksyi tulkinnan, jonka mukaan Genesis 3:15:n puhe kantapäästä ja käärmeestä ennustaa<br />
Jeesuksen tuloa. Tämä on selvästi allegorinen tulkinta. Kuitenkaan mikään tämän tekstinkohdan<br />
kirjaimellisesta tulkinnasta seuraava ”mahdottomuus” ei pakota hyväksymään tätä sen enempää kuin<br />
mitään muutakaan allegorista tulkintaa.<br />
Allegorisen tulkinnan kannattajilla on kuitenkin hihassaan ässä: ”Uudessa testamentissa kerrotaan, miten<br />
Jeesus tulkitsi Raamattua. Nuo tulkinnat ovat kiistatta allegorisia. Joten jos fundamentalisti sitoutuu<br />
Raamatun erehtymättömyyteen ja auktoriteettiin, hänen on sitouduttava myös allegoriseen tulkintaan.”<br />
7 Miten radioevankelista kumoaa Hannah Montanan argumentin?<br />
Kaikkien Disney-kanavan katsojille tuttu Hannah Montana (oikealta nimeltään Miley Cyrus) on astunut<br />
vaaralliselle alueelle ja esittänyt tulkintojaan Jeesuksen suhtautumisesta homoavioliittoihin.<br />
Radioevankelista Dave Macy esittää Hannahin argumentin näin: ”Homoliitot eivät ole vain sallittuja vaan<br />
Jeesus rakastaa kaikkia eikä erottele homoja”. (”Gay marriages are not only permissible but … Jesus loves<br />
all and does not discriminate between gay people.”)<br />
Macy tietää, miten argumentin kimppuun käydään. Se hajotetaan osiinsa, jotta sen puutteet paljastuvat:<br />
A: Jeesus rakastaa kaikkia. TOSI<br />
B: Jeesus ei syrji homoja. TOSI<br />
C: Siksi Jeesus sallii homoliitot. EPÄTOSI<br />
Macy selittää, mikä argumentissa on vikana: “Tämä on klassinen esimerkki siitä, miten kahta premissiä<br />
käytetään epäloogisen johtopäätöksen saavuttamiseen.” Hän yrittää ilmeisesti sanoa, että koko päättely on<br />
epäpätevä eli ”epälooginen”, mutta erehtyy sanomaan, että johtopäätös on epälooginen. Kun<br />
niuhottamisen tielle on näin lähdetty (kuten Macey on kiistatta tehnyt vääntäessään Hannahin argumentin<br />
syllogismin muotoon), niin noudatettakoon sen tien sääntöjä ja sanottakoon, että vain koko päättely voi<br />
olla epäpätevä, mutta sen johtopäätös ei voi olla epäpätevä eikä edes epälooginen (ellei siihen sisälly<br />
ristiriitaa, ja tässä sellaista ei ole). Unohdetaan tämä pieni kömmähdys.<br />
Macy jatkaa sanomalla: ”Todellinen kysymys on tämä: Puolustiko Jeesus koskaan synnillistä käyttäytymistä?<br />
Vastaus on EI. Jos Jeesus ei muuttanut Jumalan lakeja ja jos Jumalan lait kielsivät homoliitot, niin Jeesus ei<br />
ilmeisesti uskonut, että homoliitot pitäisi sallia.” Kun Maceyn oma argumentti analysoidaan osiinsa,<br />
palautetaan syllogismiksi ja varustetaan omalla – parhaisiin fundamentalistisiin tulkintametodeihin<br />
perustuvalla – arviolla premissien luotettavuudesta, saadaan tulokseksi:<br />
73
A: Jeesus ei koskaan puolustanut synnillistä käyttäytymistä. TOSI<br />
B: Jeesus ei muuttanut Jumalan lakia. EPÄILYTTÄVÄ<br />
C: Jumalan laki kielsi homoliitot. EPÄILYTTÄVÄ<br />
D: Siksi Jeesus kielsi homoliitot. ERITTÄIN EPÄILYTTÄVÄ.<br />
Maceyn argumentin ensimmäinen premissi – ainoa kiistatta tosi – on argumentin kannalta redundantti eli<br />
sitä ei millään tavalla käytetä johtopäätöksen johtamisessa. Se on erillinen väite, joka liittyy kyllä asiaan,<br />
mutta varsin löysästi. Varsinaisen argumentin muodostavat premissit B ja C sekä johtopäätös D.<br />
Johtopäätös seuraa näistä kahdesta premissistä, eikä premissiä A tarvita.<br />
Kokonaisuudessaan argumentti on loogisesti pätevä, mikä tarkoittaa sitä, että JOS premissit B ja C ovat<br />
tosia, NIIN johtopäätöksen D on myös oltava tosi. Looginen pätevyys on kuitenkin eri asia kuin premissien<br />
totuus, jota onkin arvioitava seuraavaksi.<br />
Premissi B on yllä merkitty ”epäilyttäviksi”, koska tosiasiassa Jeesus muutti ”Jumalan lakia” eli juutalaista<br />
lakia ja toi sen tilalle evankeliumin. Tämä on kristinopin keskeinen opinkappale. Matteuksen evankeliumissa<br />
Jeesus kyllä sanoo, ettei hän ota pois pilkkuakaan Mooseksen laista. Ja itse asiassa hän ei poistakaan siitä<br />
mitään, vaan päinvastoin lisää siihen uusia ankarampia vaatimuksia. Mutta lisäyskin on muutos. Ken<br />
epäilee, lukekoon Vuorisaarnan: Mooses salli avioeron, Jeesus ei (Matt. 5:31-32).<br />
Premissi C on niin ikään epäilyttävä. Juutalainen laki ei nimittäin kiellä homoliittoja. Mooseksen laki ei puhu<br />
homoliitoista yhtään sen enempää kuin ampuma-aseiden hallussapidosta tai postisalaisuuden<br />
ulottamisesta sähköposteihin. (Ja varsinainen kysymyshän on se, miten Jeesus suhtautui homojen<br />
parisuhteisiin. Siitä emme tiedä mitään, mutta analogiapäättelyllä hänen suhtautumisestaan<br />
prostituoituihin ja tullimiehiin voidaan päätellä, että se oli luultavasti erilaista kuin nykyisten<br />
fundamentalistien.)<br />
Jos kahdesta epäilyttävästä premissistä tehdään johtopäätös, sitä saa varmasti kutsua ”erittäin<br />
epäilyttäväksi”, sillä mitä enemmän perusteluista löytyy heikkouksia, sitä vähemmän uskottavaksi tulee<br />
myös itse perusteltava asia.<br />
Ilmeisesti Macy huomaa itsekin oman argumenttinsa huteraksi, koska maustaa kirjoituksensa Hannah<br />
Montanan henkilöön kohdistuvilla vihjauksilla, kuten ”kun tuskin ajokortin saanut kuuluisuus esittää<br />
dogmaattisia lausuntoja kristinuskosta, meidän kaikkien pitäisi hylätä Uusi testamentti ja antaa hänen<br />
kirjoittaa uudestaan Jumalan lait”. Tämä on tyhjää retoriikkaa! Argumentin esittäjän ikä ei vaikuta<br />
argumentin hyvyyteen eli koko argumentin pätevyyteen ja sen premissien totuuteen.<br />
Toisessa kohdassa Macy yrittää vastustajan vähättelyn lisäksi ja pönkittää omaa arvovaltaansa sanoessaan,<br />
että ”*Hannahin+ päättely on niin pedanttista, että se on naurettavaa kenen tahansa kristillisen apologeetin<br />
mielestä. Mutta todellinen vaara on se, että hänen ikätoverinsa … pitävät hänen deduktiotaan<br />
evankeliumin totuutena!”<br />
Macy ei kaikesta päätellen tiedä, mitä sana ”pedanttinen” tarkoittaa. ”Excessively concerned with details”<br />
on se merkitys, jonka amerikkalainen taskusanakirja antaa sille. Jos muistetaan, että Hannahin argumentti<br />
oli tämä: ”Homoliitot eivät ole vain sallittuja vaan Jeesus rakastaa kaikkia eikä syrji homoja”, pitää kysyä,<br />
missä kohtaa siinä mennään liikaa yksityiskohtiin. Sitä radioapologeettimme ei kerro.<br />
74
Macy ei myöskään huomaa, että on eri asia väittää argumenttia epäpäteväksi kuin väittää sillä tuettua<br />
näkemystä vaaralliseksi. Argumenttia ei pidä tuomita epäpäteväksi sillä perusteella, että sen puolustama<br />
asia on vaarallinen. Vaarallistakin asiaa voi puolustaa hyvillä argumenteilla. Onneksi maailma on kuitenkin<br />
sellainen, että todella vaarallisten asioiden puolesta esitetyt argumentit ovat yleensä huonoja. Esimerkiksi<br />
Adolf Hitlerin pääteos Taisteluni on tuskaista luettavaa paitsi siksi, että opin seuraukset ovat hirveitä, myös<br />
siksi, että sen puolesta esitetyt argumentit ovat heikkoja. Itse asiassa kirjassa ei ole lainkaan järkevää<br />
argumentointia vaan se on täynnä vihansekaista raivokasta karjumista.<br />
Dave Macyn argumentointiin hänen Hannah Montana -kritiikissään (ja muissakin artikkeleissaan) voi<br />
tutustua osoitteessa:<br />
http://www.canadafreepress.com/index.php/article/10511 [16.1.<strong>2010</strong>]<br />
Suurin osa yleisönosasto-, blogi- ja muusta vastaavasta argumentoinnista on samaa tasoa kuin Maceyn<br />
artikkeli. Tällaiset argumentit ovat kuitenkin mainioita harjoitusvastustajia. (Ja niistä saa mainioita<br />
tenttikysymyksiä!)<br />
75
10 Deduktio ja induktio: perusero<br />
1 Deduktion ja induktion ero<br />
Argumentaation tutkimuksen tärkeimpiä käsitteellisiä työkaluja on induktiivisen ja deduktiivisen<br />
<strong>argumentaatio</strong>n ero. Perinteisesti induktiivisen ja deduktiivisen päättelyn (ja <strong>argumentaatio</strong>n) ero on –<br />
nähty siinä, että induktio etenee yksityisestä yleiseen, kun taas deduktio etenee yleisestä yksityiseen. Tämä<br />
Aristoteleelta peräisin luonnehdinta on epätyydyttävä, koska esimerkiksi modus ponens -tyyppisessä<br />
deduktiivisessa päättelyssä<br />
Jos minulla on nälkä, syön joitain.<br />
Minulla on nälkä.<br />
----------------------------------<br />
Syön jotain.<br />
viivan alla oleva johtopäätös on aivan samalla yleisyyden tasolla kuin päättelyviivan yläpuolella olevat<br />
lähtökohdatkin. (Jos yläpremississä puhuttaisiin kaikista ihmisistä, silloin olisi oikeutettua puhua sen<br />
suuremmasta yleisyydestä. Ja jos joku väittää, että yläpremissi puhuu kaikista ajanhetkistä mutta<br />
alapremissi vain nykyhetkestä, lisättäköön sana “nyt” molempiin.)<br />
Siksi osuvampi tapa luonnehtia induktion ja deduktion eroa on turvautua niiden vahvuuteen ja sanoa, että<br />
deduktiivinen päättely on varmaa, induktiivinen todennäköistä.<br />
Se, että päättely on varmaa, tarkoittaa sitä, että siirryttäessä premisseistä johtopäätökseen varmuus ei<br />
vähene, vaan johtopäätös on aivan yhtä varma kuin lähtökohdatkin. Jos päättely sen sijaan on vain<br />
todennäköistä, ei johtopäätökseen voi luottaa yhtä paljon kuin premisseihin. Esimerkiksi induktiivisessa<br />
päättelyssä<br />
Toissapäivänä satoi vettä.<br />
Eilen satoi vettä.<br />
Tänään sataa vettä.<br />
-------------------------------<br />
Huomennakin sataa vettä.<br />
kaikki premissit (viivan yläpuolella olevat lauseet) ovat tosia ja vieläpä varmasti tosia (koska ne perustuvat<br />
omiin havaintoihini), mutta johtopäätös on epävarma (koska siitä ei ole vielä havaintoa). Siksi päättely on<br />
induktiivinen. Ja huomaa, että päättelyssä ei todellakaan siirrytä “yksityisestä yleiseen”. Huominen vesisade<br />
ei ole tippaakaan “yleisempi” kuin tämänpäiväinen tai eilinen.<br />
2 Deduktio<br />
Alla olevat kaksi deduktiivista päättelyä (DED1) ja (DED2) ovat varmoja siinä mielessä, että jos päättelijällä<br />
on oikeus hyväksyä viivan yläpuolella olevat lähtökohdat eli premissit, hänellä on oikeus hyväksyä myös<br />
viivan alapuolella oleva johtopäätös eli konkluusio:<br />
76
(DED1) Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia.<br />
Sokrates on ihminen.<br />
-------------------------------<br />
Sokrates on kuolevainen.<br />
(DED2) Jos sataa, maa on märkä.<br />
Maa ei ole märkä.<br />
------------------------<br />
Ei sada.<br />
Deduktiivisen päättelyn varmuus tarkoittaa sitä, että johtopäätös seuraa loogisella välttämättömyydellä<br />
premisseistä: jos premissit ovat todet, johtopäätöksen täytyy olla tosi. Tätä ja vain tätä tarkoitetaan, kun<br />
sanotaan, että deduktiivinen päättely on loogisesti pätevää eli sitovaa eli validia.<br />
On olennaisen tärkeää huomata, että premissien totuus on eri asia kuin päättelyn pätevyys. Loogisesti<br />
pätevässä päättelyssä voidaan näet käyttää mitä tahansa premissejä: tosia, epätosia tai epävarmoja. Siksi ei<br />
voi riittävästi korostaa seuraavan periaatteen tärkeyttä:<br />
Ainoa asia, jonka päättelyn looginen pätevyys takaa, on se, että JOS<br />
premissit ovat tosia, myös johtopäätös on tosi.<br />
Jos premissit sen sijaan ovat epätosia, koko “kone” menee sekaisin. Deduktiivista päättelyä voisi verrata<br />
mustaan laatikkoon, joka tulostaa vain totuuksia, kun siihen syötetään totuuksia. Mutta kun sille syötetään<br />
yksikin epätotuus, se menee sekaisin ja tulostaa aivan mitä tahansa periaatteen GIGO (garbage in, garbage<br />
out) mukaisesti. Toisin sanoen deduktiivinen päättely siirtää premissien totuuden johtopäätökselle<br />
sataprosenttisella varmuudella. Mutta se ei siirrä premissien epätotuutta, koska epätosistakin premisseistä<br />
voi joskus “vahingossa” seurata tosi johtopäätös, kuten käy seuraavassa päättelyssä:<br />
(DED 3) Kaikki joutsenet ovat kissoja. [E]<br />
Kaikki kissat ovat lintuja. [E]<br />
----------------------------------<br />
Kaikki joutsenet ovat lintuja. [T]<br />
Tämä deduktiivinen päättely on pätevä, vaikka sen premissit ovat epätodet. (Ja koska sen premissit ovat<br />
epätodet, se ei ole hyvä perustelu eli argumentti.)<br />
3 Induktio<br />
Induktiivinen päättely ei ole loogisesti pätevää päättelyä, mikä tarkoittaa sitä, että premissien totuus ei<br />
takaa johtopäätöksen totuutta. Esimerkiksi seuraavissa induktiivisissa päättelyissä (IND1) ja (IND2) kaikki<br />
premissit ovat tosia (tai oletetaan niin argumentin vuoksi) mutta johtopäätös on epätosi:<br />
(IND1) Eilen näkemäni joutsen oli valkoinen.<br />
Tämä joutsen on valkoinen.<br />
Tuo joutsen on valkoinen. Jne.<br />
-------------------------------------<br />
Kaikki joutsenet ovat valkoisia.<br />
77
(IND2) Eilen näkemäni joutsen oli valkoinen.<br />
Tämä joutsen on valkoinen.<br />
Tuo joutsen on valkoinen. Jne.<br />
-----------------------------------------<br />
Seuraava joutsen tulee olemaan valkoinen.<br />
Se, että induktiivinen päättely ei ole loogisesti pätevää, tarkoittaa siis sitä, että on mahdollista, että<br />
premissit ovat tosia mutta johtopäätös epätosi. Esimerkiksi päättelyn (IND1) premissit ovat (oletuksemme<br />
mukaan) tosia, mutta johtopäätös on epätosi, koska on olemassa mustia joutsenia.<br />
4 Kumoutuvuus<br />
Yksi hyvä tapa kuvata deduktion ja induktion eroa on sanoa, että induktio on kumoutuvaa mutta deduktio<br />
kumoutumatonta. Induktion kumoutuvuus tarkoittaa sitä, että uuden toden premissin lisäys voi aiheuttaa<br />
sen, että johtopäätös ei enää ole tosi. Esimerkiksi kokemuksen tähän mennessä vahvistama johtopäätös<br />
“Kaikki joutsenet ovat valkoisia” voi milloin tahansa osoittautua epätodeksi eli kumoutua. Se kumoutuu<br />
heti, kun näen yhdenkin mustan joutsenen. En voi minkään kokemuksen perusteella todistaa, että kaikki<br />
joutsenet ovat valkeita. Todistaminen on deduktiivista päättelyä, jolla ei ole sijaa induktion puolella.<br />
Yleisemminkin voidaan sanoa, että kokemukseen perustuvaa tietoa ei voi milloinkaan todistaa<br />
deduktiivisesti. En voi todistaa (sanan varsinaisessa merkityksessä) uskomustani, että jää sulaa vedeksi<br />
huoneenlämmössä. Voin vain perustella sitä induktiivisesti keräämällä lisää empiiristä tietoa jääpaloista ja<br />
niiden sulamisesta. Koska perusteluni ovat induktiivisia, ne eivät anna täyttä varmuutta johtopäätöksen<br />
totuudesta, vaikka ne tekevätkin siihen uskomisen rationaaliseksi – ja sulamattoman jääpalan etsinnän<br />
järjettömäksi. (Voin tietysti rakentaa yllä olevan (DED3)-päättelyn kaltaisen huonon argumentin<br />
sulamattoman jääpalan olemassaolon todistukseksi, mutta hyvää argumenttia – sellaista jonka premissit<br />
olisivat tosia – sen puolesta ei tiettävästi ole.)<br />
Induktiivisen päättelyn kumoutuvuus on siis sitä, että uuden toden premissin lisääminen päättelyyn voi<br />
kumota johtopäätöksen eli muuttaa sen todesta epätodeksi. Toisin sanoen induktiivisessa päättelyssä on<br />
aivan mahdollista, että uuden evidenssin hankkiminen kumoaa vanhan hypoteesin. Jos tukemisrelaatiota<br />
merkitään katkoviivanuolella, seuraava tilanne on mahdollinen:<br />
P ------> H<br />
P&Q ------> ei-H<br />
P&Q&R ------> H<br />
P&Q&R&S ------> ei-H<br />
Esimerkki tällaisesta hypoteesin jatkuvasta totuusarvon muutoksesta voisi olla seuraava kuvitteellinen<br />
tapaus:<br />
H = Jussi on kokoomuslainen<br />
P = 75 % huoneessa olevista on kokoomuslaisia, ja Jussi on huoneessa.<br />
Q = 85 % huoneen vasemmalla seinustalla istuvista ihmisistä ei ole kokoomuslaisia, ja Jussi istuu<br />
siellä.<br />
R = 95 % kokoomuksen rintamerkin kantajista on kokoomuslaisia, ja Jussilla on kokoomuksen<br />
78
intamerkki.<br />
S = Kaikki ne, jotka ovat raaputtaneet hakaristin kokoomuksen merkkiin eivät ole kokoomuslaisia, ja<br />
Jussilla on hakaristi merkissään.<br />
Esimerkki on keinotekoinen, mutta se osoittaa, mitä induktiivisen päättelyn kumoutuvuus on:<br />
todennäköinen hypoteesi muuttuu uuden tiedon perusteella epätodennäköiseksi, ja sitten taas entistäkin<br />
todennäköisemmäksi vielä uudemman tiedon valossa. Vähän realistisempi esimerkki voisi olla se, jossa<br />
Sherlock Holmesin hypoteesi hovimestarin syyllisyydestä ensin kumoutuu uuden todistusaineiston valossa<br />
ja sitten vahvistuu entisestään tuon todistusaineiston paljastuessa puutarhurin tekemäksi väärennökseksi,<br />
jonka tarkoitus oli lavastaa hovimestari syylliseksi. (Kovin montaa tuollaista keikausta tarinan juoni ei<br />
luultavasti kestä.)<br />
5 Informaation lisääntyminen – ampliatiivisuus<br />
Induktiivisessa päättelyssä johtopäätös sisältää enemmän informaatiota kuin premissit. Tästä<br />
ominaisuudesta käytetään joskus nimitystä “ampliatiivisuus”. Joutsenesimerkissä lähtöinformaationa on<br />
siihen mennessä havaittujen joutsenten väri, ja johtopäätöksen informaatiosisältönä kaikkien joutsenten<br />
väri. Karkea arvio siitä, miten paljon informaatio lisääntyi, saadaan kun kaikkien joutsenten määrä jaetaan<br />
havaittujen joutsenten määrällä. Lisäys on tässä tapauksessa valtava. Ja samalla kun informaatio lisääntyy,<br />
lisääntyy myös erehtymisen mahdollisuus.<br />
Oikeastaan olisi parempi olla puhumatta mitään informaation lisääntymisestä, koska esimerkiksi yllä<br />
olevassa induktiivisessa päättelyssä (IND2), jossa päätellään kaikkien tähän mennessä havaittujen<br />
joutsenten väristä seuraavan havaittavan joutsenen väriin, johtopäätös ei sisällä enemmän informaatiota<br />
kuin premissit. Koska premissit puhuvat kolmesta joutsenesta ja johtopäätös yhdestä, premissit sisältävät<br />
enemmän informaatiota kuin johtopäätös.<br />
Siksi pitäisikin sanoa, että induktiivinen päättely tuottaa eri informaatiota kuin premisseihin sisältyy. Siinä ja<br />
vain siinä mielessä se tuottaa uutta informaatiota. (Mutta tarkkaan ottaen ei pitäisi sanoa, että induktio<br />
tuottaa uutta tietoa, koska tieto on aina totta, jos se todella on tietoa, mutta induktiivisella päättelyllä<br />
saatu “tieto” voi, induktion kumoutuvuuden vuoksi, osoittautua epätodeksi.)<br />
Paradoksaalinen johtopäätös tästä keskustelusta on se, että mitä enemmän halutaan välttää erehtymisen<br />
mahdollisuuttakin, sitä enemmän pitäisi pyrkiä siihen, että päättelyssä informaatio ei lisääntyisi lainkaan.<br />
Supervarovainen päättelijä saattaisi pitää seuraavaa induktiivista päättelyä esikuvallisena, koska siinä<br />
erehtymisen mahdollisuus on yhtä kuin nolla:<br />
Ainoa syyskuussa 2009 havaitsemani jousen oli valkea.<br />
--------------------------------------------------------------------------<br />
Ainoa syyskuussa 2009 havaitsemani jousen oli valkea.<br />
Tämä on täysin turvallinen päättely, koska se ei anna lisää informaatiota eikä edes tuota eri informaatiota.<br />
Se on täysin turvallinen päättely, mutta turvallisuudesta on maksettu kova hinta: se on itse asiassa kaavan<br />
“P --> P” eli “Jos P niin P” mukainen deduktiivinen päättely. Kaikki muutkin deduktiiviset päättelyt ovat<br />
absoluuttisen turvallisia samasta syystä: johtopäätöksessä esitettävä informaatio sisältyy (usein kätketysti)<br />
premisseihin. Esimerkiksi yllä olevan päättelyn (DED1) Sokrateen kuolevaisuutta koskeva johtopäätös<br />
sisältyy premissiin, joka toteaa kaikkien ihmisten olevan kuolevaisia.<br />
79
Induktiivisen päättelyn ampliatiivisuus on siis sitä, että induktio on “kone” joka “tuottaa” enemmän<br />
informaatiota kuin “kuluttaa”. Se on siis eräänlainen ikiliikkuja. Ikiliikkujahan on kone, joka tuottaa<br />
enemmän energiaa kuin kuluttaa. Deduktiivista päättelyä voidaan verrata koneeseen, joka tuottaa<br />
parhaimmillaankin vain yhtä paljon energiaa kuin siihen on syötetty – ja useimmiten selvästi vähemmän.<br />
Miksi kukaan sitten haluaisi käyttää deduktiokonetta? Siksi, että induktiokone ei läheskään aina toimi,<br />
vaikka se onkin toimiessaan varsin tehokas. Sen sijaan deduktiokone toimii sataprosenttisen luotettavasti,<br />
mutta ei valitettavasti lisää käytettävissä olevan energian määrää.<br />
Tähän vertaukseen kannattaa suhtautua hyvin kriittisesti, koska se antaa ymmärtää, että deduktio on sitä<br />
parempi, mitä suuremman informaatiomäärän se palauttaa johtopäätöksessään. Jos näin olisi, kaavan “Jos<br />
P niin P” mukainen deduktiivinen päättely olisi maksimaalisen hyvää päättelyä. Hyvää se saattaa olla, mutta<br />
mitään järkevää käyttöä sille on vaikea keksiä.<br />
6 Salmonin tiivistelmä<br />
Wesley Salmon on tiivistänyt deduktion ja induktion eron seuraaviin neljään kohtaan:<br />
1. AMPLIATIIVISUUS. Deduktio ei lisää informaatiota: pätevän deduktiivisen argumentin johtopäätös<br />
sisältyy premisseihin, ainakin kätketysti. – Induktio on ampliatiivista: johtopäätöksen sisältämä<br />
informaatio ylittää premissien sisältämän informaation.<br />
2. TOTUUDEN SIIRTYMINEN. Pätevä deduktio siirtää välttämättä premissien totuuden johtopäätökselle:<br />
jos premissit ovat tosia, johtopäätöksen täytyy olla tosi. – Sen sijaan induktiivisessa argumentissa voi<br />
olla todet premissit mutta epätosi johtopäätös. Toisin sanoen induktio ei välttämättä siirrä<br />
premissien totuutta johtopäätökselle.<br />
3. KUMOUTUVUUS. Deduktio on kumoutumatonta: jos uusia tosia premissejä lisätään pätevään<br />
deduktiiviseen päättelyyn (eikä entisiin kosketa), argumentti säilyy pätevänä. – Induktio on<br />
kumoutuvaa: uudet todet premissit voivat kumota vahvankin induktiivisen argumentin.<br />
4. VAHVUUS. Deduktiivinen pätevyys on tyyppiä kaikki tai ei mitään. Pätevyydessä ei ole aste-eroja:<br />
argumentti on joko pätevä tai epäpätevä. – Induktiivisilla argumenteilla on eri voimakkuusasteita:<br />
joissakin induktioissa premissit tukevat johtopäätöstä vahvemmin kuin toisissa.<br />
(Vapaasti kirjan Salmon, M. et al.: Introduction to the Philosophy of Science, Hackett 1999, mukaan)<br />
7 Silver Blaze – aito deduktio<br />
Vaikka Sherlock Holmes kutsuukin päättelyitään “deduktioiksi”, ani harvat niistä ovat sellaisia. Seuraavassa<br />
on kuitenkin aito deduktiivinen päättely kertomuksesta “Silver Blaze”. Tämän kertomuksen keskipisteenä<br />
on “omituinen koiraan liittyvä öinen tapahtuma”, josta Holmes keskustelee seuraavassa Scotland Yardin<br />
etsivän Gregoryn kanssa:<br />
Gregory: “Is there any other point to which you would wish to draw my attention?”<br />
Holmes: “To the curious incident of the dog in the night-time.”<br />
Gregory: “The dog did nothing in the night-time.”<br />
Holmes: “That was the curious incident.”<br />
80
Holmes päättelee hevosvarkautta selvitellessään näin:<br />
1 Talossa olevat ihmiset olisivat heränneet yöllä, jos koira olisi haukkunut.<br />
2 Kaikki nukkuivat sikeästi sinä yönä, kun hevonen varastettiin.<br />
3 Siksi koira ei haukkunut.<br />
4 Koira olisi haukkunut, jos hevosen noutaja olisi ollut tuntematon.<br />
5 Siksi hevosvaras oli joku, jonka koira tunsi.<br />
Tämä päättely on deduktiivista, koska se voidaan esittää pätevän loogisen kaavan muodossa. Jos merkitään<br />
‘A’ = ‘Koira haukkuu’, ‘B’ = ‘ihmiset heräävät’, ja ‘C’ = ‘koira ei tunne varasta’, niin päättelyn looginen<br />
rakenne paljastuu seuraavaksi:<br />
1 A => B<br />
2 ei-B<br />
------------------------------------------------------<br />
3 Siis: ei-A [seuraa 1:stä ja 2:sta]<br />
4 C => A<br />
------------------------------------------------------<br />
5 Siis: ei-C [seuraa 3:sta ja 4:sta]<br />
Jos päättely halutaan analysoida vielä hieman tarkemmin, huomataan, että se sisältää rakenteellisesti kaksi<br />
samanlaista osapäättelyä, jotka ovat molemmat loogisesti pätevää muotoa modus tollens eli “((P -> Q) & ei-<br />
Q) -> ei-P” eli allekkain kirjoitettuna:<br />
P => Q<br />
P<br />
---------<br />
Q<br />
Siksi Holmesin päättelyn voisi halutessaan esittää myös seuraavassa muodossa:<br />
1 A => B<br />
2 ei-B<br />
--------------- [MT]<br />
3 ei-A<br />
4 C => A<br />
3 ei-A<br />
----------------[MT]<br />
5 ei-C<br />
Koska Holmesin päättelyssään kahdesti käyttämä modus tollens on pätevä kaava, voidaan sanoa, että<br />
hänen päättelynsä on deduktiivista. Tämä tarkoittaa sitä, että jos premissit 1, 2 ja 4 ovat tosia, myös<br />
johtopäätöksen 5 on pakko olla tosi. Muuta mahdollisuutta ei ole.<br />
Deduktion avulla ei kuitenkaan voida osoittaa päättelyssä käytettyjen premissien (1, 2 ja 4) totuutta. Se on<br />
osoitettava jollain muulla tavalla, luultavasti havaintokokemuksella. Ja havaintohan ei ole täysin luotettava<br />
tiedon lähde, koska (periaatteessa) mikä tahansa havainto voi osoittautua virhehavainnoksi, illuusioksi tai<br />
hallusinaatioksi. Siksi Holmesin johtopäätöksen ei voikaan luottaa täysin. Mutta sen Holmesin deduktio<br />
tietysti takaa, että jos premissit ovat todet, myös johtopäätöksen on oltava tosi.<br />
81
(Lisäksi on kyseenalaista, voiko havaintokokemus edes periaatteessa osoittaa ensimmäistä premissiä<br />
todeksi. Jos-lause kuvaa näet kahden tapahtuman – koiran haukkumisen ja ihmisten heräämisen – välistä<br />
kausaalista riippuvuutta, jonka olemassaolon toteaminen ei ole pelkän yksittäisen havainnon asia.<br />
Tapahtumien A ja B välisen kausaalisuhteen havaitseminen edellyttää kokemuksia useiden A-tyypin<br />
tapahtumien suhteista B-tyypin tapahtumiin, opetti jo Hume aikoinaan. Tässä esimerkissä jos-lause on<br />
kaiken hyvän lisäksi kontrafaktuaalinen eli kuvaa asiaintilaa, joka oletuksen mukaan ei vallinnut. Tällaisten<br />
lauseiden analysointi on tuottanut paljon päänvaivaa filosofeille.)<br />
Nämä Holmesin deduktiivisen päättelyyn liittyvät tarkastelut viittaavat siihen suuntaan, että vaikka kukaan<br />
ihminen ei arkielämässään voi toimia pelkän deduktion varassa, hän voi deduktiivisen päättelyn avulla<br />
johtaa premisseistään (jotka on voitu saada millä tavalla tahansa) uusia lauseita, joiden keskinäinen<br />
yhteensopivuus tai yhteensopimattomuus tulee päättelyn avulla ilmeiseksi.<br />
Toisin sanoen deduktiivisen päättelyn avulla ihminen voi järjestellä omaa (tai kritisoida jonkun toisen)<br />
uskomusjärjestelmää siten, että sen elementtien väliset “kätketyt” suhteet tulevat ilmeisiksi. Vaikka<br />
tällainen uskomusjärjestelmän uudelleenjärjestely ei lisää uskomusjärjestelmän informaatiosisältöä millään<br />
tavalla, se saattaa silti olla erittäin hyödyllistä, koska se saattaa olemassa olevan informaation parempaan<br />
järjestykseen – sellaiseen muotoon, että sitä pystyy vaivattomasti käyttämään hyväkseen myös ihmisen<br />
kaltainen epätäydellinen tiedon prosessoija.<br />
Täydellisen rationaalinen ja kaikkitietävä olento ei tarvitsisi deduktiivista päättelyä, koska hän näkisi kaikki<br />
asiat kerralla. Mutta hänen tietämistapansa pohdiskelu kuuluu teologeille. Seuraavassa luvussa<br />
tarkastelemme epätäydellisten olioiden informaation järjestelyn tapoja eli arkipäivän deduktioita.<br />
8 Hypoteettis-deduktiivinen päättely onkin induktiivista<br />
Ei ole mitenkään yksinkertaista ratkaista, onko jokin päättely (tai jopa päättelytyyppi) luonteeltaan<br />
induktiivinen vai deduktiivinen. Tästä käy esimerkiksi hypoteettis-deduktiivinen metodi, jota usein tarjotaan<br />
tieteellisen päättelyn esimerkkitapauksena. Koska metodin nimessä on sana ”deduktiivinen”, tuntuisi<br />
luontevalta ajatella, että myös itse metodi on deduktiivinen. Näin ei kuitenkaan ole.<br />
Hypoteettis-deduktiivisen metodin eli lyhyesti HD-metodin on väitetty olevan tieteen ja nimenomaan<br />
luonnontieteen ainoa oikea metodi. HD-metodin idea on hyvin yksinkertainen. Luonnontieteessä käytetään<br />
samaa deduktiivista päättelyä kuin logiikassa ja matematiikassakin. Ero on vain siinä, että luonnontieteissä<br />
lähdetään liikkeelle hypoteesista, eikä itsestään selvistä aksioomista kuten matematiikassa, ja tutkitaan<br />
ajattelun keinoin, mitä siitä seuraisi, jos hypoteesi olisi tosi. Sen jälkeen näitä seurauksia verrataan<br />
todellisuuteen — joko havainnoimalla tai suorittamalla koe. Jos todellisuus on sellainen kuin hypoteesi<br />
ennustaa, hypoteesi hyväksytään toistaiseksi. Ja jos todellisuus ei vastaa hypoteesia, hypoteesi hylätään tai<br />
sitä muutetaan. Kaavion muodossa:<br />
hypoteesi /<br />
---->---- teoria ---->---<br />
/ \<br />
[INDUKTIO] [DEDUKTIO]<br />
/ \<br />
havainnot ennuste ----->------ testi<br />
82
Sanallisesti ilmaistuna: HD-metodia käytettäessä muodostetaan havaintojen perusteella (induktiivisesti)<br />
hypoteesi tai teoria, joka selittää havaitut ilmiöt. Koska tieteellisen teorian on sovelluttava muihinkin<br />
tapauksiin kuin niihin, joista se on yleistetty, sitä täytyy koetella tai testata empiirisesti. Siksi teoriasta<br />
johdetaan (deduktiivisesti) ennuste ja katsotaan käytännössä, toteutuuko se vai ei. Hypoteesin testaaminen<br />
voi tapahtua periaatteessa kahdella tavalla: joko pelkällä havainnoinnilla (kuten astronomiassa) tai<br />
tekemällä koe (kuten kemiassa).<br />
HD-metodi ei nimestään huolimatta sulje pois induktiota tieteestä, sillä se voi aivan hyvin sallia tai jopa<br />
vaatia, että ne hypoteesit, joita lähdetään testaamaan, on saatu induktiivisella päättelyllä. Bertrand Russell<br />
tulee kirjansa Religion and Science 1. luvussa hyvin lähelle tällaista näkemystä kuvatessaan tieteen metodia.<br />
Hän antaa selvästi ymmärtää, että tieteen hypoteesit saadaan induktiivisesti kokemuksesta:<br />
Tiede ei aloita laajoista oletuksista vaan havainnoinnin ja kokeiden avulla löydetyistä tosiasioista.<br />
Sellaisten tosiasioiden joukosta päädytään yleiseen sääntöön, jonka esimerkkitapauksia — mikäli se<br />
on tosi — yksittäiset faktat ovat.<br />
HD-metodin nimessä esiintyvä sana ”deduktiivinen” on myös täysin oikeutettu, koska teoriasta<br />
testitapaukseen etenevä päättely on deduktiivista. Sen sijaan johtopäätöstä, että teoria on tosi, ei voi<br />
johtaa deduktiivisesti onnistuneesta kokeesta. Tämä käy ilmi seuraavasta tarkastelusta. Merkitään teoriaa<br />
“P”:llä ja testattavaa seurausta (testi-implikaatiota) “Q”:lla. Tällöin argumentti, joka yrittää vakuuttaa<br />
kuulijansa teorian totuudesta, on esitettävä muodossa:<br />
P => Q Jos hypoteesi on tosi, niin ennuste toteutuu.<br />
Q Ennuste toteutuu.<br />
------ ---------------------------------------------<br />
P Hypoteesi on tosi.<br />
Tämä päättely ei ole loogisesti pätevää deduktiivista päättelyä, vaan induktiivista päättelyä. (Päättely, jossa<br />
alapremissi ja johtopäätös ovat vaihtaneet paikkaa, on loogisesti pätevä päättely nimeltä modus ponens.)<br />
Koska yllä oleva päättely on induktiivinen, on täysin mahdollista, että vaikka molemmat premissit ovat<br />
tosia, johtopäätös ei silti ole tosi. On nimittäin mahdollista, että ennusteen toteutuminen Q voidaan johtaa<br />
myös kilpailevasta hypoteesista R, joka on tosi, kun taas alkuperäinen hypoteesi P onkin epätosi, vaikka<br />
kokemuksen vahvistama ennuste Q seuraa deduktiivisesti myös P:stä.<br />
Toisin sanoen on mahdollista, että kaksi teoriaa P ja R selittävät yhden ja saman ilmiön Q – eli että Q seuraa<br />
sekä P:stä että Q:sta – mutta silti vain toinen teorioista on tosi. (Ja koska tietomme on rajallista, on<br />
mahdollista, että ne molemmat ovat epätosia.)<br />
Joka tapauksessa HD-metodin tarkastelu opettaa tärkeän asian: kaikki hyvä ja hyödyllinen päättely ei<br />
välttämättä ole loogisesti pätevää. Jos empiirisessä tieteessä käytettävä päättely on HD-mallin mukaista, se<br />
on induktiivista. Ja siksi se ei ole loogisesti pätevää. Mutta se ei ole mikään puute, koska deduktiivisella<br />
päättelyllä ei voi synnyttää uutta tietoa. Deduktio on jo olemassa olevan informaation käsittelyn ja<br />
järjestämisen (systematisoinnin) väline. Deduktiivisella päättelyllä ei ole syntynyt yhtään bittiä uutta<br />
informaatiota maapallon syntymisen jälkeen – eikä ennen sitäkään. Uuden tiedon hankkimiseen tarvittava<br />
päättely on induktiivista.<br />
83
11 Deduktion arkikäyttö: systematisointi<br />
1 Arjen deduktiot<br />
Deduktiiviset päättelyt ovat ajatusoperaatioita (informaation prosessoinnin operaatioita), joiden ainoa<br />
tarkoitus on säilyttää ja siirtää premissien (mahdollinen) varmuus johtopäätökselle. Deduktion käyttö takaa<br />
sen, että johtopäätös on yhtä varma kuin premissit. Mitään muuta se ei takaa. Ennen kaikkea deduktion<br />
käyttö ei pysty takaamaan informaation lisääntymistä. Tähän uhkayritykseen ryhdytään vain induktiivisessa<br />
päättelyssä. “Safety first” on deduktiivisen argumentoinnin konservatiivinen johtosääntö.<br />
Peter F Strawson, 1900-luvun puolivälin englantilaisen tavallisen kielen filosofian johtohahmo, on kirjassaan<br />
Introdutction to Logical Theory (1952) esittänyt kaksi yllättävää mutta valaisevaa esimerkkiä deduktion<br />
käytöstä arkielämässä:<br />
Teemme deduktiivisia päättelyjä harrastaessamme puhdasta matematiikkaa ja joskus<br />
argumentoidessamme filosofisesti. Teemme sellaisia päättelyitä myös vähemmän korkealentoisissa<br />
yhteyksissä: tehdessämme arkipäivän laskutoimituksia; kääntäessämme yhden lauseen toiseksi;<br />
tehdessämme tiivistelmän; yrittäessämme osoittaa vastustajamme joutuneen ristiriitaan<br />
<strong>argumentaatio</strong>ssaan. (ILT 233)<br />
Kääntäminen on deduktiivista ajatustoimintaa siinä mielessä, että hyvä käännös ei saa sisältää mitään, mitä<br />
alkutekstissä ei ole. Hyvässä käännöksessä lähtötekstin sisältämä informaatio siirtyy sataprosenttisesti<br />
kohdetekstiin – siitä mitään poistamatta, siihen mitään lisäämättä. (Tämä ei tietysti pidä paikkaansa, koska<br />
käännöksen hyvyyttä ei mitata pelkällä informaation siirtymisen kriteerillä.)<br />
Tiivistelmässä lähtötekstin koko informaatio ei sen sijaan siirry tiivistelmään. Koska tiivistelmän koko idea<br />
on siinä, että se on tiiviimpi kuin alkuteksti, tiivistelmään siirtyy vain lähtötekstin olennainen informaatio.<br />
Tiivistelmä on siis deduktiivista päättelyä siinä mielessä, että hyvä tiivistelmä ei saa sisältää mitään, mitä ei<br />
olisi jo sanottu lähtötekstissä, vaikka se ei voikaan sisältää kaikkea lähtötekstin informaatiota.<br />
Systematisointi. Haluaisin lisätä Strawsonin listaan kolmannen esimerkin: lainopillista tutkimusta tekevän<br />
oikeustieteilijän. Perinteisen käsityksen mukaan lainopin tehtävä on voimassaolevan oikeuden jonkin osan<br />
selvittäminen ja systematisointi. Näistä kahdesta “systematisointi” on hyvin lähellä deduktiivista päättelyä.<br />
Systematisointi on nimittäin hajanaisen ja redundantin (“itseään kiusallisesti toistavan”) informaation<br />
pakkaamista selviin ja helposti käsiteltäviin paketteihin. Systematisointi on siten hyvin lähellä tiivistelmän<br />
tekoa. (Teologit ja filosofitkin tekevät usein vastaavaa systematisointityötä.)<br />
Hyvä esimerkki oikeuden alueen ulkopuolisesta systematisoinnista on Eukleideen suorittama geometrian<br />
aksiomatisointi. Jo ennen häntä kaikki geometrinen tieto (oikeastaan tietotaito) oli olemassa, mutta se oli<br />
olemassa vain hajanaisina tiedon murusina. Sitten tuli Eukleides ja yhdisti kaiken tämän nippelitiedon<br />
yhdeksi valtavaksi deduktiiviseksi järjestelmäksi – aksiomaattiseksi järjestelmäksi, jossa jokainen tiedon<br />
muru oli tarkasti omalla paikallaan ja jonka kriteerien avulla voitiin selvästi ja yksiselitteisesti ratkaista,<br />
kuuluiko jokin uusi teoreemakandidaatti osaksi tätä järjestelmää vai ei. (H.L.A. Hartin terminologiaa<br />
käyttäen voisi siksi sanoa, että Eukleideen geometria sisälsi tunnistussäännön, rule of recognition.)<br />
84
Vastaavalla tavalla lainopillista tutkimusta tekevä oikeustieteilijä kaivaa esille hajanaisista oikeuslähteistä<br />
tutkimansa oikeuden aluetta ohjaavat periaatteet ja järjestää ne johdonmukaiseksi järjestelmäksi.<br />
“Johdonmukaisuus” ei tässä tapauksessa tarkoita tietenkään samaa kuin “aksiomaattisuus”, koska<br />
Aristoteleen viisaan ohjeen mukaan järkevä ihminen tavoittelee jokaisella tiedon alueella vain sellaista<br />
tarkkuuden astetta, jonka hänen tutkimusaiheensa luonne sallii.<br />
Myös tulkitsemista voidaan pitää deduktiivisen päättelyn arkisena muotona, jos kerran kääntäminen,<br />
tiivistäminen ja systematisointi kelpuutetaan sellaisiksi. Kuten Wittgenstein (suurin piirtein) sanoi, tulkinta<br />
on merkkijonon korvaamista toisella. Tähän voisi lisätä, että jos korvaava merkkijono sisältää sen<br />
informaation, joka löytyy korvatusta merkkijonosta, tulkinta on hyvä.<br />
2 Deduktion oikeuttamisen ongelma<br />
Ennen kuin pääsemme käsiksi systematisoinnin käsitteeseen, on tehtävä pieni ekskursio logiikan filosofiaan.<br />
Yksi sen syvimmistä ongelmista on, miten voimme oikeuttaa deduktiivisen päättelyn. Strawsonin mielestä<br />
kysymys deduktion luotettavuudesta on outo (ILT 249). Yksittäisestä deduktiivisesta päättelystä voidaan<br />
kyllä kysyä, miksi siihen voidaan luottaa. Ja vastaus on se, että deduktiiviseen päättelyyn voidaan luottaa,<br />
jos se on tapahtunut pätevän deduktiivisen logiikan kaavan mukaan. Mutta jos kysytään deduktion<br />
luotettavuutta yleensä, mitään järkevää vastausta ei Strawsonin mukaan löydy.<br />
Amerikkalainen Nelson Goodman on asiasta eri mieltä. Hän esittää kirjassaan Fact, Fiction, and Forecast<br />
(1954) juuri tämän oudon kysymyksen. Perinteinen vastaus kysymykseen deduktion oikeuttamisesta on se,<br />
ettemme kerta kaikkiaan pysty todistamaan logiikan lakien pätevyyttä, koska kaikissa todistuksissa<br />
jouduttaisiin käyttämään juuri sitä logiikkaa (deduktiivista päättelyä), jonka pätevyyttä ollaan todistamassa.<br />
Ei olekaan mikään ihme, että Platonista ja Aristoteleesta alkaen on ajateltu, että logiikan ja matematiikan<br />
perustavimmat periaatteet ovat itsestään selviä, siis tosia ja varmoja mutta todistumattomia. Sellaisten<br />
periaatteiden olettaminen on katsottu välttämättömäksi, koska ilman niitä logiikka ja matematiikka eivät<br />
pääsisi alkuun.<br />
Goodman kyseenalaistaa tämän perinteen. Hänen mielestään voidaan vallan hyvin kysyä, miksi luotamme<br />
deduktioon. Tämä on aivan samantyyppinen kysymys kuin se, joka aiheuttaa salonkikelpoisen induktion<br />
ongelman, nimittäin kysymys, mitä syytä meillä on luottaa induktiivisiin päättelyihin yleensä. Jos induktion<br />
ongelma on hyvä filosofinen ongelma, miksei deduktion perustelun ongelma voisi olla sitä?<br />
Goodmanin ratkaisu deduktion oikeuttamisen ongelmaan on joka tapauksessa seuraava. Deduktion<br />
oikeuttaminen tapahtuu kaksisuuntaisesti: (i) Yksittäiset deduktiiviset päättelyt oikeutetaan osoittamalla<br />
niiden olevan deduktiivisen päättelyn sääntöjen mukaisia. (ii) Mutta toisaalta deduktiivisen päättelyn<br />
säännöt oikeutetaan osoittamalla, että ne ovat yhteensopivia päteviksi hyväksyttyjen yksittäisten<br />
deduktiivisten päättelyiden kanssa.<br />
Goodman myöntää, että tämä ratkaisu näyttää sortuvan kehäpäättelyyn. Se ei kuitenkaan sorru, koska<br />
kyseessä ei ole noidankehä vaan hyvälaatuinen hermeneuttinen kehä:<br />
Sanoin, [1] että deduktiiviset päättelyt oikeutetaan osoittamalla niiden olevan pätevien yleisten<br />
sääntöjen mukaisia ja [2] että yleisten sääntöjen pätevyys oikeutetaan osoittamalla niiden olevan<br />
sopusoinnussa yksittäisten pätevien päättelyiden kanssa. Tämä on kehä, mutta hyvälaatuinen kehä.<br />
Sen ydinajatus on, että niin säännöt kuin päättelytkin oikeutetaan saattamalla ne sopusointuun<br />
85
toistensa kanssa. Sääntöä korjataan, jos se tuottaa päättelyjä, joita emme voi hyväksyä. Päättely<br />
hylätään, jos se rikkoo sääntöä, jota emme halua korjata. Oikeuttamisprosessi on herkkää sääntöjen<br />
ja hyväksyttyjen päättelyjen välistä tasapainottelua; ja kun ne molemmat saadaan tasapainoon<br />
keskenään, on molemmat saatu oikeutettua ainoalla tarvittavalla tavalla. (FFF 63-4)<br />
Goodman ei todellakaan pode minkäänlaista “kehäkammoa”, vaan esittää kehässä kiertävän oikeuttamisen<br />
täysin oikeutettuna (ja ainoana mahdollisena) oikeuttamisen muotona. Ja kun Goodman oli uskaltanut<br />
esittää sen ensimmäisenä, monet seurasivat perässä. Yksi kuuluisimmista seuraajista on John Rawls, joka<br />
vuorostaan sai lukemattomia perässähiihtäjiä etiikan, yhteiskunta- ja oikeusfilosofian puolelta.<br />
3 Rawlsin reflektiivisen tasapainon metodi<br />
Ollaanpa Goodmanin ratkaisusta mitä mieltä tahansa, se on osoittautunut suosituksi oikeuttamisen<br />
metodiksi alueilla, joissa ollaan haluttomia olettamaan absoluuttisia lähtökohtia. Tunnetuin Goodmanin<br />
ideoiden sovellutuksista filosofian alueella on John Rawlsin yritys rakentaa metodia etiikkaan ja<br />
yhteiskuntafilosofiaan.<br />
Rawlsin kirja Oikeudenmukaisuusteoria (1971) on alansa moderni klassikko. Mutta jo 50-luvun<br />
tuotannossaan hän oli esittänyt, että kun puhutaan arvojen ja normien subjektiivisuudesta ja<br />
objektiivisuudesta, tärkein kysymys ei ole: “Onko objektiivisia arvoja olemassa vai ei?” vaan: “Onko<br />
olemassa järkevä metodi, jonka avulla moraaliset periaatteet voidaan oikeuttaa?”. Hän yrittää vastata<br />
tähän kysymykseen hahmotella sellaisen menetelmän. Rawlsin ratkaisu on lyhyesti sanottuna se, että hyvin<br />
perusteltu (oikeutettu) moraaliväite on [1] pätevien moraalituomarien esittämien [2] pätevien<br />
moraaliarvostelmien [3] systematisaatio. Hän antaa tälle lyhyelle luonnehdinnalle myös tarkemman<br />
selityksen (joka ilmeisesti kopioitu jostakin amerikkalaisesta prosessioikeuden oppikirjasta):<br />
(1) Pätevä moraalituomari on (i) normaalijärkinen, (ii) asiantunteva ja (iii) rationaalinen henkilö, joka<br />
(iv) ymmärtää ihmisten tavalliset intressit.<br />
(2) Pätevä moraaliarvostelma on sellainen, (i) jolla ei ole seurauksia tuomarille itselleen, (ii) joka ei<br />
aiheuta tuomarille vaaraa, (iii) joka on annettu todellisessa konfliktitilanteessa, (iv) jota edeltää<br />
tutkimus, (v) jonka esittäjä uskoo itse siihen, (vii) joka on pysyvä ja (vii) joka on intuitiivinen eli ei<br />
teoriasta johdettu.<br />
(3) Pätevien moraalituomarien pätevien moraaliarvostelmien systematisointi tapahtuu siten, että<br />
yritetään löytää joukko yleisiä periaatteita joita soveltamalla tavallinen järkevä ihminen pääsisi eiintuitiivisesti<br />
(eli pelkkiä sääntöjä mekaanisesti soveltamalla) samaan tulokseen kuin pätevien<br />
tuomarien joukko intuitiivisesti (ilman teorian apua, esiteoreettisesti).<br />
Toisin sanoen Rawls pyrkii konstruoimaan säännöstön, jota mekaanisesti soveltamalla kuka tahansa järkevä<br />
ihminen päätyy vaivattomasti samaan lopputulokseen, johon arvovaltainen moraalituomaristo päätyy<br />
perusteellisen keskustelun ja harkinnan jälkeen.<br />
Rawlsin metodin tavoitteena on reflektiivisen tasapainon (reflective equilibrium) saavuttaminen. Se on tila,<br />
joka saavutetaan kulkemalla “hermeneuttisessa kehässä” yleisistä periaatteista yksittäisiä tapauksia<br />
koskeviin intuitioihin ja sitten taas takaisin yleisiin periaatteisiin, kunnes tasapaino näiden välillä on<br />
saavutettu. Idea on siis täsmälleen sama kuin Goodmanilla.<br />
Menetelmä on käytännössä varsin yksinkertainen. Oletetaan, että meillä on jokin moraalinen ongelma,<br />
86
esimerkiksi tappamiseen suhtautuminen. Lähtökohdaksi otetaan useita erilaisia tositapauksia ja mietitään –<br />
ilman mitään yleisiä teorioita ja normeja – miten niihin pitäisi suhtautua. Näin saadaan joukko “intuitioita”<br />
eli yksittäisiä moraalisia kannanottoja tai moraaliarvostelmia. Sitten nämä intuitiot yritetään koota yhteen<br />
yleisen periaatteen alle. Tässä vaiheessa käy ehkä niin, että ehdotettu periaate (vaikkapa “Tappaminen on<br />
aina väärin”) kattaa 95 % tapauksista mutta ei loppuja 5 %:a. Tällöin on kaksi mahdollisuutta: joko<br />
periaatetta itseään muutetaan niin, että se kattaa kaikki tapaukset (“Tappaminen muuten kuin<br />
hätävarjeluksi tilanteissa, joissa muuta mahdollisuutta ei ole, on aina väärin”), tai sitten todetaan, että<br />
noihin 5 %:in liittyvät intuitiot ovat epäluotettavia (koska ne ovat esimerkiksi seurausta epäkriittisestä<br />
oman yhteisön arvojen omaksumisesta) ja kaipaavat itse tarkistusta.<br />
Rawls ei usko moraalisten intuitioiden erehtymättömyyteen. Jotakin yksittäistä intuitiota voidaan joutua<br />
korjaamaan – mutta ei koskaan kaikkia samalla kertaa. Muutaman kierroksen jälkeen yleiset periaatteet ja<br />
yksittäiset intuitiot ovat tasapainossa. Näin saavutettu tila “on tasapaino, koska lopultakin periaatteemme<br />
ja [intuitiomme] sopivat yhteen; ja se on reflektiivinen, koska me tiedämme, mihin periaatteisiin<br />
arvostelmamme tukeutuvat ja tiedämme niiden johtamisessa käytetyt premissit” (TJ 20).<br />
Reflektiivisen tasapainon menetelmä ei anna nopeita ja helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Se ei ole<br />
mikään päätöksentekoautomaatti. Se on idealisoitu kuvaus sitä, miten järkevä ja vastuuntuntoinen ihminen<br />
tekee ratkaistessaan moraalista dilemmaa. Hän lähtee liikkeelle erityistapauksista, koska niissä<br />
esiteoreettiset intuitiot ovat selvimmät ja vahvimmat. Seuraavaksi hän yrittää muodostaa yleisiä<br />
periaatteita intuitioidensa pohjalta. Tämä vaihe on välttämätön, koska ilman yleisiä periaatteita hän ei voi<br />
perustella omaa ratkaisuaan muille – eikä itselleenkään. Ja lopuksi hän voi vielä testata saavuttamiaan<br />
periaatteita uusilla esimerkkitapauksilla nähdäkseen, ettei niiden sopusointu hänen intuitioidensa kanssa<br />
johtunut vain sattumasta.<br />
4 Dworkinin konstruktivismi<br />
Viime vuosikymmenten johtavan oikeusfilosofin Ronald Dworkinin tulkinnan mukaan Rawlsin metodin<br />
tarkoituksena on löytää “a structure of principles that support [...] immediate convictions” (Taking Rights<br />
Seriously (1977),155). Toisin sanoen, käytettäessä Rawlsin metodia löydetään ne yleiset periaatteet<br />
(principles), jotka sopivat parhaalla mahdollisella tavalla yhteen välittömien esiteoreettisten vakaumusten<br />
(immediate convictions) eli intuitioiden kanssa.<br />
Oikeuden “kiperät tapaukset” ovat niitä, joissa eri ihmisten esiteoreettiset vakaumukset ovat<br />
parhaimmillaankin vain osittain yhteensopivia eli joissa vallitsee “fragmentaarinen konsensus”. Lakimiehen<br />
tehtävänä on konstruoida yleisesti hyväksyttävä ratkaisu tämän fragmentaarisen konsensuksen pohjalta. Ja<br />
sen hän tekee hieman samalla tavalla kuin arkeologi konstruoi alkuperäisen ruukun läjästä sirpaleita<br />
lisäämällä savea niihin kohtiin, joista palasia puuttuu. (Tämä ei ole Dworkinin oma vertaus.) Saven sijasta<br />
tuomari tukee fragmentaarista konsensusta yleisillä periaatteilla, jotka tekevät ymmärrettäviksi, miksi juuri<br />
nuo fragmentit ovat niitä, jotka ihmiset hyväksyvät.<br />
Tästä kuvauksesta on jo varmasti käynyt selväksi, että Dworkinin lähestymistapa on kaikkea muuta kuin<br />
absolutistinen. Hän ei usko, että on olemassa ehdottomia ja muuttumattomia arvoja, jotka tuomari<br />
sananmukaisesti löytää. Dworkinin mielestä tuomari ei löydä oikeita ratkaisuja, vaan konstruoi ne.<br />
Ikuisessa “löytäjien” ja “keksijöiden” kiistassa siitä, keksitäänkö vai löydetäänkö moraalin ja oikeuden<br />
87
periaatteet, Dworkin ei ole kummankaan puolella. Hänen konstruktivisminsa on keskitien oppi. Sen mukaan<br />
oikeutta ei löydetä eikä keksitä, vaan se rakennetaan. Rakentaminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin<br />
creatio ex nihilo, tyhjästä luominen, koska rakentaminen edellyttää ainakin materiaalit ja perustan. Samoin<br />
edellyttää konstruktivismikin.<br />
Dworkinin mukaan kiperää tapausta pohtiva common law -tuomari menettelee konstruktivistisesti: hän<br />
tutkii kiinnostavia (siis vaikeita) ennakkotapauksia, valitsee niistä relevantit ja pohtii niiden ratkaisemisessa<br />
käytettyjä periaatteita. Hänen mielestään ennakkotapaukset eivät ole “näkyjä moraalisesta tosiolevaisesta”<br />
vaan pikemminkin “tarkentavia suunnitelmia periaatteesta, joka hänen pitää rakentaa” (specifications for a<br />
principle that he must construct) (TRS 161).<br />
Luonnonoikeusteoreetikko, tyypillinen absolutisti, toimii Dworkinin mukaan uskon varassa: hän luottaa<br />
siihen, että on olemassa jokin objektiivinen arvotodellisuus, joka oikeuttaa hänen intuitionsa, vaikka hän<br />
itse ei onnistuisi oikeuttamaan niitä. Siksi hän toimii kritisoimattomien intuitioidensa varassa.<br />
Konstruktivisti puolestaan ajattelee, että kritisoimattomien intuitioiden varassa ei pitäisi toimia, ja siksi hän<br />
vaatiikin (itseltään ja muilta) että intuitiot on integroitava – muokattava yhtenäiseksi kokonaisuudeksi<br />
periaatteiden kanssa. Tästä muuten tulee Dworkinin käsityksen toinen nimitys “oikeus integriteettinä” (law<br />
as integrity).<br />
Konstruktivistin ei suinkaan tarvitse olla skeptinen relativisti. Hän voi uskoa absoluuttisiin arvoihin, mutta<br />
hän ei saa uskoa, että hän itse on niiden luotettavin tulkki. Konstruktivismi sopii absolutismia paremmin<br />
pluralistiseen yhteiskuntaan, jossa vallitsee moraalisten, poliittisten ja oikeudellisten käsitysten<br />
moninaisuus – vaikka kaikkein perustavimmista asioista (mm. hengen ja omaisuuden turvan<br />
välttämättömyydestä) ollaankin yhtä mieltä.<br />
Dworkinin ajatusten pohjalta voisi esittää poliittisen ja oikeudellisen päätöksenteon pohjaksi maksiimia:<br />
rakenna laajin mahdollinen koherentti vakaumusten ja periaatteiden järjestelmä ratkaisujesi tueksi.<br />
5 Aarnion käsitys systematisoinnista<br />
Oikeustieteilijät puhuvat usein “lainopista” ja amatöörin kysyessä, mitä se oikein on, he tyypillisesti<br />
sanovat, että se on voimassa olevan oikeuden tulkintaa ja systematisointia. Kun heiltä sitten kysyy, mitä se<br />
systematisointi on, vastaukset eivät enää tipu kuin apteekin hyllyltä. Onneksi Aulis Aarnio on vastannut<br />
tähän kysymykseen koko ammattikunnan puolesta melkoisen tyhjentävästi kirjassaan Mitä lainoppi on?<br />
vuodelta 1978. Siinä hän määrittelee normijärjestelmän systematisoinnin alustavasti näin:<br />
Systematisointi [on] toimitu[s], jossa lähtökohtainen järjestelmä [korvataan] samat<br />
ratkaisut tuottavalla mutta yleiskatsauksellisemmalla systeemillä. (MLO 79; kurs. lis.)<br />
Tämä tulee hyvin lähelle Rawlsin systematisoinnin ideaa. Rawlshan systematisoi tavallisten ihmisten<br />
moraalisten kannanottojen joukon (eli “pätevien moraalituomareiden pätevät moraaliarvostelmat”)<br />
osoittamalla, että ne voidaan johtaa hänen kahdesta oikeudenmukaisuuden periaatteestaan: (i) kaikille<br />
annetaan yhtä paljon ja mahdollisimman paljon vapautta / oikeuksia ja (ii) “erioikeuksia” annetaan vain<br />
silloin, kun yhteiskunnan huonoimmassa asemassa olevat ihmiset hyötyvät niistä.<br />
Miksi systematisointiin sitten pitäisi ryhtyä? Aarnio esittää kaksi perustetta. (1) Jos alkuperäinen<br />
88
normijoukko on kovin hajanainen ja siksi hämärä, systematisointi tekee siitä selvän ja ymmärrettävän. Näin<br />
Aarnio itse sanoo: “[J]os perussysteemi on kasuistinen tai sen yleiskatsauksellisuus muusta syystä on<br />
epätyydyttävä, on perusteltua korvata tämä systeemi toisella, sen kanssa identtisellä systeemillä.” (MLO 99;<br />
kurs. lis.) (Kasuistinen = yksityistapauksiin perustuva tai keskittyvä.)<br />
(2) Laajan ja siksi hämärän alkuperäisen normikokoelman sijaan tuleva systematisaatio on kätevä työkalu.<br />
Sen avulla on helppo ratkaista eteen tulevia uusia käytännön ongelmia. Tietysti ongelmat voitaisiin ratkaista<br />
vetoamalla vanhaankin normistoon, mutta uusi systematisaatio yksinkertaisempi ja yleiskatsauksellisempi.<br />
Aarnio vertaa systematisaatiota kirjakokoelman sisältöä kuvaavaan luetteloon:<br />
Usein on jäänyt ... avoimeksi, mitä systematisointi perimmältään on. Joskus sitä on<br />
verrattu kirjakokoelman järjestämiseen. ... Jokaisen kirjakokoelman käyttäjällä on oltava jokin avain,<br />
jonka avulla hän tavoittaa etsimänsä teoksen hyllystä. ... [O]ikeussäännösten systematisointi auttaa<br />
oikeusjärjestykseen tutustuvaa löytämään etsimänsä säännökset ja hahmottamaan kokonaiskuvan<br />
oikeudellisista järjestelyistä. (MLO 74)<br />
Oikeussääntöjen joukon ja kirjakokoelman ratkaiseva ero on kuitenkin siinä, että kirjakokoelman luettelo ei<br />
itse ole kirjakokoelma, kun taas normijoukon systematisaatio on itsekin normijoukko. Molemmissa edellä<br />
lainatuissa systematisoinnin määritelmissään Aarnio korostaa sitä, että systematisoitavan sääntöjoukon ja<br />
sen systematisoinnin on oltava “identtiset” eli (selvemmin sanottuna) “samat ratkaisut tuottavat”.<br />
Tyypillisesti systematisoinnissa käytetään käsitteitä, joita systematisoitavassa normistossa (useimmiten<br />
lakitekstissä) ei käytetä. “Lain terminologia ei suoranaisesti tunne [näitä apukäsitteitä], mutta ne auttavat<br />
tarvittavan yleiskatsauksellisuuden saavuttamisessa.” (MLO 80)<br />
Aarnio on itse käyttänyt apukäsitettä “perillisen oikeusasema” systematisoidessaan Perintökaaren<br />
säädöksiä. Apukäsite ei esiinny laissa, mutta auttaa muodostamaan selvän yleiskuvan lain normien<br />
sisällöstä. Tämä yleiskuva voidaan esittää seuraavan käsitepuun avulla:<br />
PERILLISEN OIKEUSASEMA<br />
/ \<br />
HALLINTOVALTUUTUS JAKOASEMA<br />
/ \ / \<br />
OIKEUS OSAL- VALTA LUOVUTTAA VALTA VAA- OIKEUS SAADA<br />
LISTUA YH- PESÄ VIRALLIS- TIA PERIN- OSUUS PESÄSTÄ<br />
TEISHALLINTOON SELVITYKSEEN NÖNJAKOA<br />
[18] [23]<br />
PERINTÖKAAREN YKSITTÄISET SÄÄNNÖKSET (PK LUVUT 1-4, 6-8, 18-24) (MLO 81)<br />
Sanallisesti ilmaistuna: Perintökaaren lukujen 1-4, 6-8 ja 18-24 olennainen sisältö käsittelee niitä oikeuksia,<br />
joita perijällä on. Ne voidaan jakaa kahteen ryhmään hallintovaltuutukseen (eli kuolinpesän hallintoon<br />
liittyviin oikeuksin) ja jakoasemaan (eli pesän jakamiseen liittyviin oikeuksiin).<br />
“Hallintovaltuutus” on yleisnimi niille oikeuksille, joita perijällä on. Ne voidaan jakaa kahteen ryhmään: (i)<br />
oikeuteen osallistua pesän hallintoon yhdessä muiden perijöiden kanssa ja (ii) oikeuteen / valtaan luovuttaa<br />
pesä virallisselvitykseen.<br />
“Jakoasema” on taas yhteisnimitys pesän jakamiseen liittyville oikeuksille, joita on kaksi: (i) oikeus vaatia<br />
pesänjakoa ja (ii) oikeus saada osansa pesästä.<br />
Ja kannattaa huomata, että käytetyt termit eivät tässä ole olennaisia. Yhtä hyvin Aarnio olisi voinut käyttää<br />
89
asian ytimen maallikolle paremmin paljastavia termejä “hallinto-oikeudet” ja “jako-oikeudet”. Olennaista<br />
on se, että lain perijälle suomat oikeudet voidaan luokitella tällä tavalla kahteen tai neljään ryhmään –<br />
vaikkei laki itse tee niin. Tällä tavoin luokiteltuina noista oikeuksista muodostuu selvä kokonaiskuva.<br />
Aivan samalla tavalla edellä yritettiin luvun 8 lopussa systematisoida Espanjan Código Civilin<br />
toistakymmentä sopimustentulkintasääntöä palauttamalla ne neljään perustavaan tulkintasääntöön (S1)-<br />
(S4).<br />
Vastaavanlaisia systematisointeja tekevät työkseen kielioppien laatijat. Esimerkiksi suomen kielen kieliopit<br />
ovat eri mieltä siitä, onko suomessa “akkusatiiviksi” kutsuttua sijamuotoa. E. N. Setälän klassinen (mutta<br />
plagiaatiksi paljastunut) kielioppi ei tätä sijamuotoa tunnustanut. Myöhemmät tunnustavat. Niiden<br />
argumentti sen olemassaolon puolesta on se, että persoonapronomineilla on erityinen t-loppuinen<br />
akkusatiivimuoto “minut”, “sinut” jne., jonka selittämiseksi tarvitaan erillinen akkusatiivisijamuoto.<br />
Fundamentalistinen setäläläinen voi taas sanoa, että muodot “minut”, “sinut” jne. ovat poikkeuksia. Niiden<br />
pitäisi olla “minun”, “sinun” jne., mutta koska nämä muodot on varattu omistusta ilmaisevalle genetiiville,<br />
kieli on turvautunut monikon nominatiivin käyttöön verbin suoran objektin ilmaisemisessa. Siksi sanomme:<br />
“Näen sinut”, vaikka voisimme yhtä hyvin sanoa “Näen sinun”.<br />
Taistelu ei ole ohi. Se opettaa, että yksi ja sama asia voidaan systematisoida monella ja keskenään yhteen<br />
sopimattomalla tavalla. Siitä huolimatta systematisaatio ei ole mielivaltainen. Kuten Aarnio muistuttaa:<br />
Olennaista on panna merkille, että kaikki [systematisaation] käsitteet viime kädessä palautuvat<br />
joihinkin perintölainsäädännön normeihin. ... Luotu systeemi ei siis ole mielivaltainen ja voimassa<br />
olevalle oikeusjärjestykselle väkivaltaa tekevä yritys jäsentää oikeussäännöksiä. Se on kokoelma<br />
käsitteitä, joilla on täsmällinen vastineensa laillisessa järjestyksessä syntyneissä normeissa. (MLO 80-<br />
81)<br />
6 Johtopäätös<br />
Tässä luvussa on käsitelty sellaisia päättelyn ja argumentoinnin muotoja, jotka eivät taatusti tule<br />
ensimmäisinä mieleen, kun puhutaan deduktiivisesta päättelystä tai argumentoinnista. Kuitenkin jos<br />
seurataan Strawsonin ideaa ja sanotaan, että kaikki päättely ja argumentointi joka ei lisää informaation<br />
määrää vaan järjestää ja systematisoi jo olemassa olevaa tietoa, on deduktiivista, niin deduktiivista<br />
argumentointia on yllättävän paljon. Deduktiivisuuden kriteerinä ei tällaisessa argumentoinnissa tietenkään<br />
ole palautuvuus loogisesti pätevään kaavaan, vaan sen täytyy olla informaation lisäävyys eli ampliatiivisuus.<br />
Tai selvemmin sanottuna deduktiivisen <strong>argumentaatio</strong>n kriteerinä on tämän ominaisuuden puuttuminen<br />
deduktiolta.<br />
Jos tämä Strawsonin ajatus arjen deduktioista hyväksytään, voidaan sana, että teoreettisen deduktiivisen<br />
<strong>argumentaatio</strong>n ihanne on levinnyt laajalle matematiikan ja logiikan ulkopuolelle. Kaikki pyrkimys<br />
johdonmukaiseen ajatteluun on tässä vesitetyssä mielessä deduktiivista, vaikka sitä ei voi palauttaa<br />
loogisesti pätevien kaavojen muotoon. Vika ei ole arkipäättelyssä – eikä logiikassa.<br />
90
12 Induktiivinen argumentointi<br />
1 “Induktion” käsitteen epämääräisyys<br />
Deduktiivisen päättelyn ja argumentoinnin teoria on selvä ja hyvässä järjestyksessä verrattuna induktiivisen<br />
päättelyn teoriaan. Yksi syy on se, että deduktiota on ehditty tutkia noin kaksi tuhatta vuotta kauemmin<br />
kuin induktiivisen päättelyn teoriaa. Deduktiivisen argumentoinnin suursaavutukset, Aristoteleen logiikka ja<br />
Eukleideen geometria, ovat reilusti 2000 vuotta vanhoja, kun taas vakavasti otettava induktion teorian<br />
kehittäminen alkoi vasta 1730-luvulla skotlantilaisen empiristin David Humen päässä.<br />
Toki Aristoteleellakin oli induktion käsite, kreikaksi epagogê. mutta tällä sanalla hän tarkoitti induktiivisen<br />
päättelyn lisäksi myös yleisen muodon, morfê, saamista esiin yksittäisistä esimerkkitapauksista. Siksi hän<br />
kutsui “induktioksi” myös sitä prosessia, jossa yksittäisen tomaatin havainnosta muodostetaan vaikkapa<br />
punaisuuden ja pyöreyden ideat. Tästä prosessista ei nykyisin käytetä termiä “induktio”, vaan sitä<br />
kutsustaan sattuvasti “abstraktioksi” (ab(s) = pois & tractio < trahere = vetää). On helppo ymmärtää, että<br />
jos jo terminologisella tasolla induktio ja abstraktio menevät sekaisin, mitään selvää induktion käsitettä ei<br />
pääse syntymään.<br />
Lisävaikeus on vielä se, että eri kirjoittajat käyttävät sanaa “induktio” hieman eri merkityksissä. Joillekin se<br />
on yleisnimi, joka kattaa kaiken ei-deduktiivisen päättelyn ja argumentoinnin. Toiset käyttävät sitä<br />
yksittäisistä havainnoista yleistämisen tai ennustamisen prosessin nimenä, jolloin induktiiviinen<br />
<strong>argumentaatio</strong> on vain yksi ei-deduktiivisen argumentoinnin muoto mm. abduktiivisen ja dialektisen<br />
<strong>argumentaatio</strong>n rinnalla.<br />
Induktion käsitteen epätarkkuus johtuu siis siitä, että molempia alla esitettyjä käsitteellisiä puita käytetään<br />
rinnakkain ja joskus sekaisinkin.<br />
ARGUMENTIT ARGUMENTIT<br />
/ \ / \<br />
/ \ / \<br />
deduktiiviset induktiiviset deduktiiviset ei-deduktiiviset<br />
/ | \<br />
/ | \<br />
induk- abduk- dialek-<br />
tiiviset tiiviset tiset<br />
Tälle asialle ei voi mitään. Tässä luvussa sana ”induktiivinen” ymmärretään oikeanpuoleisen kuvion<br />
mukaisesti. Ja seuraavassa luvussa käsitellään abduktiivista päättelyä.<br />
2 Hume ja induktion ongelma<br />
Induktion käsite on selkeytynyt filosofeille huomattavasti myöhemmin kuin deduktion käsite. Induktion<br />
ongelmiin päästiin kunnolla käsiksi vasta 1700-luvulla David Humen myötä. Vasta häneltä löytyy selkeä<br />
näkemys induktion luonteesta. Silti hänkään ei käytä sanaa “induktio” vaan puhuu useimmiten<br />
“todennäköisestä päättelystä”. Silti hän puhuu itse asiasta.<br />
91
Bertrand Russell ilmaisee induktion ongelmallisuuden selvästi. Kalkkuna sai joka aamu ruokaa kello 9. Se sai<br />
sitä samaan aikaan kaikissa olosuhteissa: kesällä ja talvella, kauniilla ja rumalla säällä. Induktiivisen<br />
päättelyn mestarina kalkkuna teki johtopäätöksen: “Saan joka päivä ruokaa klo 9 aamulla”.<br />
Jouluaattoaamuna klo 9 kalkkunan kaula kuitenkin katkaistiin ja siitä valmistettiin jouluateria. Kertomuksen<br />
opetus on, ettei induktioon voi luottaa, olkoon ilmiö toistunut miten monta kertaa tahansa, sillä on<br />
loogisesti mahdollista, että tulevaisuus on erilainen kuin menneisyys. Itse asiassa tulevaisuus voi olla<br />
millainen tahansa – kunhan se ei ole loogisesti ristiriitainen.<br />
Russellin kalkkunan kohtaaman ongelman ydin on se, että koska kaikki kokemuksemme koskee<br />
menneisyyttä, sitä ei voi ilman muuta soveltaa tulevaisuuteen.<br />
Elliot Sober antaa kirjassaan The Core Question of Philosophy (sanasto-osa) mainion määritelmän<br />
induktiolle:<br />
Induktio on ei-deduktiivinen argumentti, jossa otoksessa olevien yksilöiden ominaisuuksista<br />
päätellään otoksen ulkopuolella olevien yksilöiden ominaisuuksia.<br />
Sitä soveltamalla voimme sanoa, että Russellin kalkkunan tapauksessa otos muodostui kaikista kalkkunan<br />
siihen mennessä kokemista aamuista, joista kalkkuna teki rohkean yleistyksensä myös jouluaattoaamuun ja<br />
kaikkia sitä seuraaviin aamuihin. Yleistys osoittautui vääräksi. Induktion ongelmallisuus on siinä, että vaikka<br />
meidän on kalkkunan tavoin pakko käyttää arkielämässä induktiota, emme voi koskaan todistaa sen avulla<br />
saatua tietoa emmekä siksi voi luottaa siihen täysin.<br />
Samanlainen oli myös Humen “ratkaisu” induktion ongelmaan. Se voidaan ilmaista aforismina: vaikkei sitä<br />
voi todistaa, ilman sitä ei voi elää. Sir Karl Popper esittää nämä induktion ongelman kaksi puolta –<br />
todistamattomuuden ja korvaamattomuuden – selkeästi:<br />
Humen kaksi induktion ongelmaa ovat:<br />
(1) Looginen ongelma: Voidaanko rationaalisesti puolustaa päättelyä, jolla siirrytään toistuvasti<br />
havaituista ilmiöistä ilmiöihin, joista kenelläkään ei ole mitään tietoa? Humen vastaus oli kategorinen<br />
“ei’“. Sitä ei voida puolustaa, olkoon kyseinen ilmiö havaittu miten monta kertaa tahansa. Ja hän<br />
lisäsi, ettei tässä suhteessa ole mitään eroa, kysymmekö sen sijaan, voimmeko uskoa jotain eihavaituista<br />
ilmiöistä jollakin todennäköisyydellä. Havaitut ilmiöt eivät oikeuta meitä päättelemään tai<br />
argumentoimaan edes millään todennäköisyydellä mitään sellaisista ilmiöistä, joista meillä ei ole<br />
kokemusta.<br />
(2) Psykologinen ongelma: Miten voi olla mahdollista, että kaikki järkevät ihmiset odottavat ja<br />
uskovat, että tulevaisuuden ilmiöt ovat samanlaisia kuin ne ilmiöt, joista heillä on kokemusta? Toisin<br />
sanoen, miksi meillä on odotuksia ja miksi meillä on niin suuri usko ja luottamus niiden<br />
toteutumiseen? Humen vastaus psykologiseen kysymykseen oli: Uskomme perustuu “tapaan”,<br />
irrationaaliseen mutta vastustamattomaan assosiaatiolakien voimaan. Toistuvat ilmiöt ehdollistavat<br />
meidät odottamaan niitä tulevaisuudessakin. Humen mukaan voisimme tuskin elää ilman tätä<br />
ehdollistamismekanismia. (Föllesdal 63-4; hyvin vapaa käännös)<br />
Humen ongelmaan ei ole tähän mennessä löytynyt ratkaisua. Ihmiset joutuvat edelleenkin turvautumaan<br />
induktiiviseen päättelyyn, vaikka eivät voi todistaa, että induktio on luottamuksen arvoinen. Mutta onko<br />
edes järkevää yrittää todistaa induktiota? Tähän kysymykseen vastaamiseksi on tehtävä pieni retki Humen<br />
tietoteoriaan.<br />
92
3 Tosiasiatieto ja käsitetieto<br />
Hume erottaa kahdentyyppistä tietoa: käsitteellistä tietoa ja tosiasioita koskevaa tietoa. Näistä edellinen<br />
liittyy deduktiiviseen päättelyyn ja jälkimmäinen induktiiviseen päättelyyn. Niiden välillä on selviä eroja.<br />
(1) Käsitteellinen tieto on ideoita ja niiden suhteita koskevaa tietoa. Esimerkiksi väitteet “2 + 3 = 5” ja<br />
“Poikamiehet ovat naimattomia” ilmaisevat ideoiden (käsitteiden) välisiä suhteita. Ne on kyllä opittu<br />
kokemuksesta niin kuin kaikki tieto (Hume ei näet usko synnynnäiseen tietoon), mutta sen jälkeen kun ne<br />
on opittu, niiden todentamiseksi ei ole tarpeen tehdä kokeita tai havaintoja. Jokainen, joka ymmärtää<br />
näissä väitteissä esiintyvät sanat, ymmärtää välittömästi myös, että väitteet ovat välttämättä tosia eli että<br />
väitteet eivät voisi olla epätosia missään kuviteltavissa olevissa olosuhteissa.<br />
(2) Tietomme tosiasioista on toisenlaista. Sellaiset empiiriset väitteet kuin “Vesi on raskaimmillaan + 4asteisena”<br />
tai “Tarja Halonen on Suomen presidentti” ilmaisevat tosiasioita koskevaa tietoa, siis empiiristä<br />
tietoa. Tiedon kohteena olevat tosiasiat ovat satunnaisia eli kontingentteja, mikä tarkoittaa sitä, että myös<br />
niiden vastakohdat – veden maksimaalinen raskaus 0-asteisena tai Sauli Niinistön presidenttiys – ovat<br />
täysin käsitettävissä olevia asiaintiloja. Niihin ei sisälly mitään sellaista ristiriitaa, joka sisältyy väitteisiin “2 +<br />
4 = 5” tai “Jotkut poikamiehet ovat naimisissa”.<br />
Tosiasiatiedon ja käsitetiedon tärkein ero on Humen mukaan siinä, että tosiasioita ei voida todistaa<br />
samalla, vaan tosiasian totuus saadaan selville kokemuksella. Sen sijaan käsitteellinen tieto todistetaan<br />
osoittamalla, että tiedetyn asian vastakohta on mahdoton. Hume ilmaisee tämän perustavan ajatuksen<br />
näin:<br />
[O]n ilmeisen järjetöntä yrittää todistaa tosiasiaa tai näyttää sitä todeksi [deduktiivisesti]. Jokin asia<br />
voidaan todistaa vain osoittamalla, että sen vastakohdasta seuraa ristiriita. Mikään, mikä voidaan<br />
selvästi käsittää, ei sisällä ristiriitaa. Minkä tahansa, minkä käsitämme olemassa olevaksi, voimme<br />
käsittää myös olemassa olemattomaksi. (Dialogues Concerning Natural Religion, ix, 55; kurs. lis.)<br />
Todistuksia on siis vain matematiikassa ja logiikassa, mutta siellä ei käsitelläkään tosiasioita vaan käsitteitä<br />
ja niiden välisiä suhteita. Tosiasioita koskeva tieto on puolestaan saatu havainnon ja sen pohjalta tehtyjen<br />
induktiivisten päättelyiden kautta. Mitään muuta tietä tosiasiatietoon ei ole.<br />
Näin ollen vasemmanpuoleisessa sarakkeessa olevat asiat kuuluvat yhteen, ja samoin oikeanpuoleisessa:<br />
Tosiasiat Käsitteet / ideat<br />
Kokemus Todistus<br />
Induktiivinen arg. Deduktiivinen argumentointi<br />
Humea edeltäneet filosofit olivat menneet sotkemaan näissä kahdessa sarakkeessa olevia asioita<br />
keskenään. Yksi tyypillinen virhe oli väittää, että me voimme todistaa empiirisiä tosiasioita koskevan tiedon<br />
tai että meillä voi olla tosiasiatietoa, joka ei perustu kokemukseen. Ja juuri tähän rationalistifilosofit<br />
sortuivat väittäessään, että meillä voi olla tietoa maailmankaikkeuden perimmäisestä rakenteesta ilman<br />
kokemusta, pelkän deduktiivisen ajattelun keinoin.<br />
93
4 Induktiivinen syiden löytämisen metodi<br />
Brian Skyrms on kirjassaan Choice and Chance esittänyt hyvin yksinkertaisen induktiivisen metodin, jonka<br />
avulla päästään selville asioiden syistä. Skyrmsin metodilla on historiassa ollut nimekkäitä edeltäjiä.<br />
Ajatuksen mahdollisten syiden taulukoinnista ja oikeiden löytämisestä vääriä karsimalla esitti jo Francis<br />
Bacon 1600-luvulla. Idean otti uudestaan esiin John Stuart Mill pari sataa vuotta myöhemmin. Alla<br />
esiteltävät Skyrmisin säännöt ovat yksinkertaistettuja versioita Millin induktiivisen logiikan yhtäpitävyyden<br />
ja eron metodeista, joiden avulla hän etsitään “lainomaisia suhteita” eli luonnonlakeja ilmiöiden välillä.<br />
Kirjassaan A System of Logic Mill ilmaisee näiden kahden metodinsa perusideat seuraavasti:<br />
Yhtäpitävyyden metodi perustuu ajatukseen, että eliminoitavissa olevat asiat eivät ole lainomaisessa<br />
suhteessa tutkittavaan ilmiöön. Eron metodi perustuu ajatukseen, että eliminoitumattomat asiat<br />
ovat lainomaisessa suhteessa tutkittavaan ilmiöön. (SL, bk iii, ch 8; kurs. lis.)<br />
Skyrms soveltaa näitä ideoita metodissaan. Oletetaan, että olemme kiinnostuneita ilmiön G syistä ja<br />
olemme siksi valinneet kuusi mahdollista syyehdokasta A - F samaan taulukkoon ilmiön G kanssa. Olemme<br />
tehneet viisi havaintoa viidestä eri tilanteesta, ja huomanneet, että ilmiö G esiintyi kolmessa tapauksessa.<br />
Taulukossa plussalla merkitään syyehdokkaan ja seurauksen esiintymistä ja miinuksella niiden poissaoloa.<br />
Saamme havaintojemme perusteella esimerkiksi seuraavan taulukon:<br />
syyehdokkaat: seuraus:<br />
A B C D E F G<br />
tapaukset:<br />
1 + + + + + + +<br />
2 - + + + - - -<br />
3 + - - + - + +<br />
4 + + - + - - -<br />
5 - + - - + + +<br />
Kysymys kuuluu nyt: Mikä tekijöistä A - F on ilmiön G syy? Skyrms antaa kaksi sääntöä, jotka helpottavat<br />
tähän kysymykseen vastaamista: riittävän ehdon sääntö (RES) ja välttämättömän ehdon sääntö (VES):<br />
RES: Eliminoi syyehdokas, joka on poissa kun G on läsnä.<br />
VES: Eliminoi syyehdokas, joka on läsnä kun G on poissa.<br />
Kun näitä sääntöjä yritetään soveltaa, huomataan, etteivät ne sovellu kaikkiin tapauksiin:<br />
�� Kumpikaan sääntö ei sovellu tapaukseen 1, jossa kaikki ilmiöt (niin syyehdokkaat kuin seurauskin)<br />
ovat läsnä.<br />
�����RES ei sovellu tapauksiin 2 ja 4, koska niissä selitettävä ilmiö G on poissa. VES puolestaan soveltuu<br />
näihin.<br />
�����VES ei taas sovellu tapauksiin 3 ja 5, koska niissä selitettävä ilmiö G on läsnä, mutta RES vastaavasti<br />
soveltuu niihin.<br />
Kun sääntöjä sitten sovelletaan näihin tuloksiin, saadaan seuraavat tulokset:<br />
�� VES eliminoi 2:sta ehdokkaat B, C, D ja E ja 4:sta ehdokkaat A, B ja D.<br />
�����RES eliminoi 3:sta ehdokkaat B, C ja E ja 5:sta ehdokkaat A, C ja D.<br />
Näin ollen ainoa jäljelle jäävä syyehdokas on F: se on tämän testin mukaan G:n esiintymisen riittävä ja<br />
94
välttämätön ehto. Toisin sanoen: F on G:n syy.<br />
RES ja VES voidaan yleistää ja yhdistää muotoon:<br />
RVES: Eliminoi kaikki syyehdokkaat, joilla on taulukossa eri etumerkki kuin seurauksella G.<br />
Pelkästään tätä sääntöä soveltamalla löydetään minkä tahansa annetun tapahtuman syy. Voiko tieteellinen<br />
tutkimus olla näin yksinkertaista?<br />
5 Kriittinen kommentti induktiosäännöistä<br />
Skyrmsin säännöillä etsitään tutkittavana olevan ilmiön syy tai syyt. Säännöt pystyvät kuitenkin vain<br />
eliminoimaan vääriä ehdokkaita; niiden avulla ei voida löytää oikeita ehdokkaita. Tämä tarkoittaa<br />
valitettavasti sitä, että niillä ei voida ikinä osoittaa sitovasti, että jokin ilmiö todella on jonkin toisen ilmiön<br />
syy. Parhaimmillaankin niillä voidaan vain osoittaa, ettei jokin ilmiö voi olla jonkin toisen syy. Tämän ei<br />
kuitenkaan pitäisi olla mitenkään yllättävä johtopäätös, koska edellä on sanottu, että kumoutuvuus on yksi<br />
induktiivisen päättelyn tunnusmerkki.<br />
Lisäksi induktiosääntöjen käyttökelpoisuutta vähentää se, että on varsin epärealistista olettaa, että<br />
tunnemme etukäteen kaikki mahdolliset syyehdokkaat, joista sitten vain karsimme epäilyttävät pois. Jos<br />
esimerkiksi huomaamme, että kasvit kasvavat hyvin kesällä mutta huonosti talvella, päättelemme Millin ja<br />
Skyrmsin sääntöjen mukaisesti, että lämpö aiheuttaa kasvun. Lisäkokeet kuitenkin osoittavat, ettei lämpö<br />
sinänsä ole kasvun syy, koska kasvit eivät menesty pimeässä ja kuumassa pannuhuoneessa eivätkä<br />
kuumassa ja valoisassa Saharassakaan. On siis selvää, että kasvit tarvitsevat kasvaakseen niin lämpöä, valoa<br />
kuin vettäkin. Mutta nekään eivät riitä. Jos kasveille annetaan vain näitä kolmea, eikä lainkaan hiilidioksidia<br />
ja kivennäisaineita, ne kuolevat.<br />
Ongelma onkin juuri se, voimmeko koskaan tietää, että olemme löytäneet oikean syyn (tai kaikki oikeat<br />
syyt). Sitä induktiosäännöt eivät pysty kertomaan. Eivätkä ne pysty rajaamaan järkeviä syyehdokkaita<br />
järjettömien joukosta. Siihen vaaditaan Aristoteleen ylistämää “silmää” ja “kokemusta”, ei minkään<br />
induktiosäännön mekaanista soveltamista. Vaikka tieteessä väärien hypoteesien eliminointi on tärkeä asia,<br />
tehdään siellä muutakin – erityisesti keksitään hyviä hypoteeseja. (Tästä lisää abduktiivisen <strong>argumentaatio</strong>n<br />
yhteydessä.)<br />
6 Wambaugh’n ration löytämisen metodi<br />
Oikeus on keino ohjata ihmisten käyttäytymistä yleisten normien avulla. Jotta ihmiset voisivat noudattaa<br />
oikeusnormeja, heidän on tiedettävä niiden sisältö, ainakin pääpiirteissään. On olemassa kaksi tapaa<br />
saattaa normit ihmisten tietoisuuteen: kirjoitetut lait (statutes) ja ennakkotapaukset eli prejudikaatit<br />
(precedents).<br />
Hartin esimerkki valaisee lain ja ennakkotapauksen käytön eroa. Oletetaan, että isä haluaa opettaa<br />
pojalleen, miten kirkossa pitää käyttäytyä. Kun he menevät sisälle kirkkoon, isä voi joko esittää yleisen<br />
säännön: “Kaikkien miesten ja poikien on otettava hattu päästä astuessaan sisälle kirkkoon” tai antaa<br />
esimerkin säännön vaatimasta käyttäytymisestä sanomalla: “Tee niin kuin minä teen”, ja ottamalla samalla<br />
hatun päästään. Tällä tavoin yksi ja sama normi voidaan välittää kahdella eri tavalla.<br />
95
Kirjoitetut lait ovat kansanedustuslaitoksen säätämiä yleisiä normeja. Niiden sanamuotoa on harkittu<br />
tarkoin, koska lakitekstin on oltava selvää ja yksiselitteistä. Lakiteksti ilmaisee normin abstraktein ja yleisin<br />
termein.<br />
Ennakkotapausten käyttö ei sen sijaan perustu yleisiin ja abstrakteihin sääntöformulaatioihin vaan<br />
esimerkkeihin. Ennakkotapaus sisältää normin, mutta usein vain implisiittisesti. Tätä normia kutsutaan<br />
nimellä ratio decidendi ja usein lyhyesti ratio. Koska se sisältyy implisiittisenä ratkaisuun, sitä ei yleensä<br />
ilmaista samalla huolellisuudella ja tarkkuudella kuin lakia.<br />
Englanninkielisessä maailmassa oikeus ei alun perin perustunut kirjoitettuihin lakeihin, kuten Manner-<br />
Euroopassa, vaan yksittäisiin oikeustapauksiin. Karkeasti sanottuna: siinä missä saksalainen tai suomalainen<br />
tuomari vetoaa ratkaisunsa tueksi lakikirjaan, siinä englantilainen tuomari vetoaa johonkin analogiseen<br />
ennakkotapaukseen, josta hän löytää ja muokkaa sen yleisen periaatteen, jonka avulla myös käsillä oleva<br />
tapaus on ratkaistava eli ratio decidendin (kirjaimellisesti “päätöksen perusteen”).<br />
Englanninkielisessä maailmassa juristikoulutuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena on opettaa tuleville<br />
lakimiehille ration löytämisen taito. Iowan valtionyliopiston oikeustieteen professorin Eugene Wambaugh’n<br />
kirjassa The Study of Cases (1892) esitetään yleispätevä ration löytämisen metodi. Kirjan sisältämä 40sivuisen<br />
metodologisen johdannon kuuluu edelleenkin parhaisiin common law -metodia käsitteleviin<br />
teksteihin. Sen alussa Wambaugh teroittaa kirjan lukijalle – tulevalle lakimiehelle – että oikeustapauksen<br />
tutkijan on muistettava neljä asiaa:<br />
1. Oikeusistuimen on ratkaistava käsillä oleva oikeusjuttu eikä mitään muuta juttua.<br />
2. Oikeuden on ratkaistava se jonkin yleisen periaatteen (ratio decidendin) mukaisesti.<br />
3. Tapauksen ratio decidendi ei välttämättä löydy tuomarin käyttämästä kielestä.<br />
4. Ratio decidendin täytyy kuitenkin olla periaate, joka oli tuomarin mielessä hänen ratkaistessaan<br />
juttua. (§ 20, vapaa käännös)<br />
Wambaugh’lle ratio decidendi on abstrakti periaate – joka on puettava konkreettisiksi sanoiksi, jos se<br />
halutaan ilmaista, mikä taas on välttämättä tehtävä, mikäli sitä halutaan käyttää ratkaisun perustelussa.<br />
Wambaugh’n ratio on (i) abstrakti periaate, joka (ii) oli tuomarin mielessä tämän ratkaistessa juttua ja joka<br />
(iii) on ratkaisun riittävä ja välttämätön ehto. Wambaugh ei sano ääneen kohtaa (iii), mutta se on hänen<br />
metodinsa edellytys. (Ja se myös liittää hänen ajatuksensa Millin induktivistiseen tieteenfilosofiaan.)<br />
Wambaugh’n metodin perusidea löytyy jo hänen ration luonnehdinnastaan:<br />
[T]apauksen ratio decidendin on oltava yleinen sääntö, jota ilman tapaus olisi pitänyt ratkaista toisin.<br />
(6)<br />
Tämä luonnehdinta oikeastaan jo paljastaa ratio decidendin löytämismetodin yksinkertaisen perusidean: se<br />
mitä ei voida eliminoida ratkaisusta, kuuluu ratioon; se mikä voidaan eliminoida, ei kuulu ratioon vaan<br />
obiter dictaan eli (kirjaimellisesti käännettynä) ”ohimennen sanottuun”. Eliminointiyritys tapahtuu<br />
“reversion” avulla eli muuttamalla jokin kirjoitetun ratkaisun osa “vastakohdakseen” ja kysymällä sitten,<br />
säilyykö päätös muutoksen jälkeenkin samana. Ellei säily, muutettu kohta kuuluu ratio decidendiin. Jos<br />
säilyy, se ei kuulu. Yksinkertaisin tapa tehdä reversio on tietysti lisätä sana “ei” sopivaan kohtaan.<br />
Wambaugh’n reversiotesti perustuu ajatukseen, että ratio decidendi on ratkaisun riittävä ja välttämätön<br />
96
ehto – ohittamaton piste ratkaisuun johtavalla perustelupolulla. Jos tämä tulkinta on oikea, kuten uskon,<br />
Wambaugh’n metodi on suora sovellus John Stuart Millin induktiologiikan yhtäpitävyyden ja eron<br />
metodeista, joiden avulla etsitään “lainomaisia suhteita” (luonnonlakeja) ilmiöiden välillä.<br />
Vaikka Mill etsii omalla metodillaan kausaalisuhteita, kun taas Wambaugh etsii perustelusuhteita, heidän<br />
metodiensa samankaltaisuus on selvä. Millin metodi tiivistyi kahteen sääntöön:<br />
(1) Eliminoitavissa olevat asiat eivät ole tutkittavan ilmiön syitä.<br />
(2) Eliminoitumattomat asiat ovat tutkittavan ilmiön syitä. (SL, iii, 8.)<br />
Wambaugh’n reversiotesti perustuu kahteen ajatukseen, joiden sukulaisuus edellisiin on ilmeinen:<br />
(1) Eliminoitavissa olevat asiat eivät kuulu ratioon.<br />
(2) Eliminoitumattomat asiat kuuluvat ratioon.<br />
7 Wambaugh’n metodin käyttö<br />
Olennaista oliolle tai asialle X on se, mitä ei voida poistaa X:stä ilman että X itse tuhoutuu. Tämä on se<br />
vanha aristoteelinen ajatus, jonka Spinoza ilmaisee hyvin olemuksen määritelmässään: “Jonkin olion<br />
olemukseen sanon kuuluvan sen, minkä annettuna ollessa oliokin on välttämättä annettu ja jonka<br />
kumoutuessa olio välttämättä kumoutuu” (Ethica II Def 2, Vesa Oittisen käännös).<br />
Vastaavasti tuomarin ratkaisun ratio decidendiin kuuluvat kaikki ne elementit, joiden annettuna ollessa<br />
ratkaisukin on välttämättä annettu ja joiden poistuessa myös ratkaisu välttämättä muuttuu toiseksi.<br />
Wambaugh’n metodi voidaan esittää seuraavanlaisen kaavion avulla:<br />
Tapauksen faktat eli<br />
mahdolliset ration “osat”: Ratkaisu:<br />
A B C D S<br />
Ennakkotapaus:<br />
T1 + + + + +<br />
Sen T2 - + + + +<br />
variantit: T3 + - + + -<br />
T4 + + - + +<br />
T5 + + + - -<br />
Tässä kuvassa T1 = todella tapahtunut ennakkotapaus, ja tapaukset T2 - T5 ovat sen mielikuvituksen avulla<br />
tehtyjä muunnelmia. Tehtävänä on siis saada selville, mitkä tapauksen T1 neljästä faktasta (jotka on<br />
mainittu tuomarin kirjoittamassa ratkaisussa) kuuluvat tapauksen ratioon ja mitkä eivät. Oletuksena on<br />
tietysti, että tuomari ei ole sitä selvästi sanonut. Testi tapahtuu tekemällä muutoksia (poistoja,<br />
“reversioita”) alkuperäiseen tapaukseen. Tapauksissa T2 - T5 on kussakin tehty yksi poisto. Jotkut näistä<br />
poistoista muuttivat ratkaisun, toiset eivät. Ne poistot, jotka muuttivat ratkaisun, kuuluvat tietysti<br />
alkuperäisen tapauksen T1:n ratioon, muut eivät.<br />
Käytännössä Wambaugh’n testi toimii siis aivan samalla tavalla kuin edellä esitelty Skyrmsin syiden etsinnän<br />
malli. Wambaugh’lle tämä ei olisi ollut mikään yllätys. Hän tiedosti asian täydellisesti:<br />
97
[Tapausten yhdistämisen ja vertailemisen] metodi on ilmeisen samanlainen kuin muissa tieteissä<br />
käytettävät induktiometodit. [Valitettavasti oikeustieteen tutkija] ei voi tehdä kokeita; mutta hän voi<br />
havainnoida niitä tuhansien kokeiden tuloksia, joita on kirjattu tuomioistuinten ratkaisuihin. (29)<br />
8 Kritiikkiä<br />
Millin ja Skyrmsin induktiometodin keskeinen ongelma on se, että sen avulla voidaan vain eliminoida vääriä<br />
ehdokkaita valmiilta syyehdokkaiden listalta. Metodi itse ei pysty koskaan ehdottamaan uutta jäsentä<br />
ehdokkaiden listalle.<br />
Millin induktiosäännöt eivät pysty edes rajaamaan järkeviä syyehdokkaita järjettömien joukosta. Siihen<br />
vaaditaan “silmää” ja “kokemusta”, ei minkään induktiosäännön mekaanista soveltamista. Ilman kokemusta<br />
kaikki on ihmeellistä ja käsittämätöntä, koska ilman kokemusta ihminen ei voi tietää, mikä on mahdollista<br />
tai todennäköistä.<br />
Kun Jumala loi Adamin täysissä ruumiin ja sielun voimissa mutta ilman mitään kokemusperäistä tietoa,<br />
Adam oli tällaisessa tiedollisen viattomuuden tilassa. Hänelle hypoteesi, että hedelmät polttavat ja tulet<br />
ravitsevat, oli aivan yhtä järkevä ja todennäköinen kuin hypoteesi, että hedelmät ravitsevat ja tulet<br />
polttavat. Vasta kokemus opetti hänelle, kumpia kannatti syödä nälkäänsä ja kumpien ääressä lämmitellä<br />
paratiisin yön kylmyydessä. (Esimerkki on Humelta, epäolennaisin muutoksin.)<br />
Täytyy kuitenkin myöntää, että Wambaugh’n ratio decidendin etsimiseen tarkoitettu versio toimii<br />
paremmin kuin Skyrmsin syiden etsimiseen tarkoitettu versio. Näin siksi, että Wambaugh’n metodilla<br />
etsitään ratio decidendiä rajatusta materiaalista – yhdestä annetusta oikeustapauksesta. Mahdollisia<br />
ratioita ei luultavasti ole yhtä paljon kuin mahdollisia syitä kasvin kukoistamiselle tai menehtymiselle, sillä<br />
kaikkien mahdollisten ratio-ehdokkaiden on löydyttävä tuomarin kirjoittamasta ratkaisusta, kun taas<br />
vastaavaa kasvin menestymisen mahdollisten syiden listaa ei kukaan ole kirjoittanut.<br />
Wambaugh’n metodia voi kuitenkin kritisoida siitä, että vaikka se toimii hienosti kokeneen juristin käsissä,<br />
joka ei sitä oikeastaan enää tarvitse, se ei ole mikään sellainen idioottivarma ration löytämisen väline,<br />
jollaisena sen keksijä sitä aloitteleville oikeustieteen opiskelijoille markkinoi: “[B]y [my method] even the<br />
beginner can determine whether a given proposition of law is involved in a given case.” (5) Ellei opiskelija<br />
osaa sanoa, mitkä kirjoitetun ratkaisun osat ovat eliminoitavissa ja mitkä eivät, hän ei löydä ratiota. Jos hän<br />
osaa sanoa sen, hän tietää jo ration eikä tarvitse Wambaugh’n testiä.<br />
Tehdään ajatuskoe. Ensimmäisen vuoden oikeustieteen opiskelijalle annetaan käteen kaksi paperia,<br />
Peerlessin tapauksen ratkaisu ja kuvaus Wambaugh’n metodista. Häntä pyydetään etsimään tapauksen<br />
ratio tuolla metodilla. Hänet suljetaan huoneeseen ja päästetään ulos vasta kun hän on työntänyt oikean<br />
ratkaisun oven alta. Tappioprosentti voisi tässä harjoituksessa olla korkeampi kuin Muukalaislegioonan<br />
taisteluharjoituksissa, joissa ammutaan kovilla.<br />
9 Induktion lähtökohtien oikeuttamisen ongelma<br />
Induktion oikeuttamisen ongelma nousee esiin heti, kun kysytään, miksi jokin yksittäinen induktiivinen<br />
päättely on luotettava. Luonteva vastaus on nimittäin se, että yksittäinen induktiivinen päätelmä on<br />
luotettava, koska se on tehty “induktiologiikan” sääntöjen mukaan. Vastaus perustuu ajatukseen, että<br />
98
samalla tavalla kuin deduktiivisen logiikan säännöt takaavat logiikan ja matematiikan lauseiden järkevän<br />
hyväksyttävyyden, samoin induktiivisen logiikan periaatteet ilmaisevat kokemuslauseiden hyväksymisen<br />
järkevyyden ehdot. Toisin sanoen: induktion säännöt kertovat, missä tapauksissa jokin empiirinen lause on<br />
järkevää hyväksyä. (Näin väittää Strawson, ILT 249).<br />
Tästä vastauksesta on vain yksi askel perinteiseen induktion ongelmaan: Miksi hyväksyisimme<br />
induktiologiikan säännöt? Miten voisimme oikeuttaa ne? Vastausyritykset voivat ilmeisesti olla vain<br />
kahdentyyppisiä: induktiivisia ja deduktiivisia.<br />
Induktiivinen oikeutus. Induktion periaatteisiin on järkevää luottaa, koska ne ovat toimineet hyvin<br />
aikaisemminkin.<br />
Deduktiivinen oikeutus. Induktion säännöt todistetaan johtamalla ne pätevistä deduktiivisen<br />
logiikan kaavoista.<br />
Kumpikaan todistusyritys ei onnistu.<br />
Induktiivinen “todistus” on pahasti kehämäinen yrittäessään todistaa induktiota induktiivisesti. Jos<br />
induktion periaatteet todistetaan induktiivisesti, liikutaan kehässä, koska todistusta vaativa asia todistetaan<br />
itsensä avulla. Todistus on yhtä hyvä kuin uskovaisen yritys todistaa Raamatun todenmukaisuus Raamatun<br />
itsensä avulla. Hän järkeilee, että koska kirjan alkupuolen ennustukset toteutuvat kirjan jälkipuolella, kirjan<br />
täytyy olla tosi. Samalla perusteella meidän pitäisi uskoa todeksi mikä tahansa romaani, jonka alkuluvussa<br />
sankari vannoo kostoa ja onnistuu lopussa kostossaan.<br />
Deduktiivisen “todistuksen” idea on aivan yhtä toivoton. Oletetaan, että onnistumme (i) muotoilemaan<br />
joukon induktiivisen logiikan periaatteita ja (ii) todistamaan ne deduktiivisen logiikan keinoin. Jos<br />
onnistumme tässä, olemme palauttaneet induktiivisen logiikan periaatteet deduktiivisen logiikan<br />
periaatteisiin. Näin induktiosta on tullut deduktiota, eikä sillä enää pystyttäisi hankkimaan uutta tietoa,<br />
koska deduktiivinen päättely on luonteeltaan “ei-ampliatiivista” eli sen johtopäätös ei lisää bittiäkään<br />
premissien sisältämään informaatioon.<br />
Jos induktion voi oikeuttaa vain joko kehämäisesti itsensä avulla tai palauttamalla sen deduktioon, sitä ei<br />
voi oikeuttaa millään tyydyttävällä tavalla.<br />
Käytännössä induktion käytölle ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa. Deduktio toimii hyvin omalla kapealla<br />
alueellaan mutta deduktiolla ei voi todistaa tosiasioita (esimerkiksi sitä, että jokin olio on olemassa, tai sitä,<br />
että se kelpaa ravinnoksi, tai sitä, että kahden tapahtuman välillä on kausaalisuhde). Deduktiolla voidaan<br />
todistaa ainoastaan käsitteiden suhteita, kuten Hume asian ilmaisi. Koska emme tule toimeen ilman<br />
tosiasioita (erityisesti olemassaoloa ja kausaliteettia) koskevaa tietoa, meidän on nieltävä ylpeytemme ja<br />
tyydyttävä käyttämään induktiota, vaikka emme pystykään todistamaan sitä. Induktiivinen päättely kuuluu<br />
ihmisen olemassaoloon yhtä erottamattomana osana kuin syöminen: jos oppii olemaan ilman sitä, ei kohta<br />
enää ole olemassa.<br />
99
13 Abduktiivinen argumentointi<br />
1 “Päättely parhaaseen selitykseen”<br />
Abduktiivista <strong>argumentaatio</strong>ta ei aina tunnusteta itsenäiseksi argumentoinnin muodoksi vaan sitä pidetään<br />
induktiivisen päättelyn erityisenä muotona. Itse asiassa se on juuri se ei-deduktiivisen päättelyn muoto,<br />
jolla “hypätään” havaituista tosiasioista ne selittävään hypoteesiin tai teoriaan. Siksi sitä on kutsuttu myös<br />
“päättelyksi parhaaseen selitykseen”.<br />
Abduktiota on käytetty erityisesti annettaessa vastauksia tietoteoreettisten skeptikkojen epäilyihin.<br />
Skeptikko voi esimerkiksi väittää, että sinä et ole todellinen ihminen vaan vadissa olevat aivot, joita hullu<br />
tiedemies ruokkii ravintoliuoksella ja ärsykkeillä siten, että sinulla – vatiaivoilla siis – on täsmälleen samat<br />
kokemukset kuin sillä ihmisellä, joka sinä tietämättömyydessäsi kuvittelet olevasi. Skeptikko kertoo tarinan<br />
niin hyvin ja yksityiskohtaisesti, ettei sitä voi kumota. Paitsi ehkä seuraavalla abduktiivisella tarkastelulla.<br />
Minulla on kaksi hypoteesia:<br />
H 1 : Olen vadissa olevat aivot.<br />
H 2 : Olen tavallinen ihminen.<br />
Kysymys kuuluu nyt, kumpi hypoteesi selittää paremmin arkipäiväiset havaintoni O 1 ... O n ?<br />
Kriitikon mielestä H 2 on paljon taloudellisempi hypoteesi kuin H 1 . Miksi turvautua kummallisuuteen, kun<br />
asian voi selittää yksinkertaisemminkin? Kriitikon argumentissa lähtökohtana ovat arkipäivän<br />
havaintokokemukset O 1 ... O n , joista tämä päättelee abduktiivisesti hypoteesiin H 2 , joka on hänen<br />
mielestään kilpailevista hypoteeseista selvästi uskottavampi. Skeptikko ei tietenkään usko kriitikkoa, vaan<br />
väittää, että havainnoista O 1 ... O n pitäisi tietysti päätyä H 1 :een.<br />
Erimielisyyksitään huolimatta molemmat käyttävät päättelyä parhaimpaan selitykseen eli abduktiota. He<br />
ovat eri mieltä vain siitä, kumpi selitys on paras. Jatkossa esitetään Elliott Soberin ehdotus kiistan<br />
ratkaisemiseksi. Sitä ennen hieman realistisempia esimerkkejä abduktiivisen päättelyn käytöstä.<br />
2 Holmesin abduktio<br />
Vaikka Sherlock Holmes kutsuukin päättelyjään “deduktioiksi”, useimmat niistä ovat abduktioita. Tarinassa<br />
“A Study in Scarlet” kerrotaan, miten Holmes tapasi tohtori Watsonin ensimmäistä kertaa ja paljasti tämän<br />
ammatin abduktiivisesti:<br />
Tiesin, että tulette Afganistanista. ... Päättelyni oli seuraava: “Tässä on lääkärin näköinen mies, jolla<br />
on kuitenkin sotilaallinen olemus. Selvästikin armeijan lääkäri. Hän on juuri tullut tropiikista, koska<br />
hänen kasvonsa ovat tummat, eikä se ole hänen luonnollinen värinsä, koska hänen ranteensa ovat<br />
vaaleat. Hänen riutuneista kasvoistaan näkee selvästi, että hän on kokenut kovia ja sairastellut.<br />
Hänen vasen kätensä on loukkaantunut; hän pitää sitä jäykässä ja epäluonnollisessa asennossa.<br />
100
Missä päin tropiikkia englantilainen sotilaslääkäri olisi voinut kokea niin kovia ja haavoittua?<br />
Selvästikin Afganistanissa.” Koko ajatusketju ei kestänyt sekuntiakaan. Huomautin sitten, että te<br />
tulette Afganistanista, ja te hämmästyitte. (Reason at Work, 14-5)<br />
Sherlockin päättely ei voi olla deduktiivista, koska sitä ei ilmeisesti voida pukea loogisesti pätevän kaavan<br />
muotoon. Lisäksi mikä tahansa päättelyn monista premisseistä voi osoittautua epätodeksi. Johtopäätös “Te<br />
tulette Afganistanista” on vain yksi mahdollinen selitys, joka sopii yhteen kaiken hänen hallussaan olleen<br />
todistusaineiston kanssa. Toinen samat havainnot selittävä hypoteesi olisi se, että Watson on<br />
lähetyssaarnaaja, joka oli ruskettunut käännyttäessään pakanoita Bantumaassa, katkaissut kätensä<br />
tapellessaan Kapkaupungissa ja saanut paluumatkalla laivassa lavantaudin. Holmesin tekemä johtopäätös<br />
on siksi korkeintaan todennäköinen hänen hallussaan olleen informaation valossa. Toisin sanoen, vaikka<br />
premissit (Holmesin havainnot Watsonista) ovat tosia, hänen johtopäätöksensä olisi silti voinut olla epätosi.<br />
3 Mendelin abduktio<br />
Elliott Sober on ansiokkaasti yrittänyt selittää abduktion luonnetta oppikirjassaan Core Questions in<br />
Philosophy. Hän käyttää siinä Mendelin perinnöllisyysopillisia tutkimuksia esimerkkinä abduktion käytöstä<br />
tieteessä. (Aivan samaa tapausta Rom Harré käyttää esimerkkinä induktiosta kirjassaan Philosophies of<br />
Science, joten mitenkään ilmeinen induktion ja abduktion ero ei ole.)<br />
Apotti Gregor Mendel (1822-1884) oli modernin biologian ja genetiikan edelläkävijöitä. Hän teki työtään<br />
eristyneessä luostarin puutarhassa Böömissä joskus 1800-luvun puolivälissä, eikä hänen työnsä herättänyt<br />
aluksi minkäänlaista huomiota. Sen merkitys paljastui vasta hänen kuolemansa jälkeen.<br />
Mendel oli pannut merkille, miten erilaisia herneitä eri hernekasvit tuottivat: toiset olivat vihreitä ja toiset<br />
keltaisia; toiset ryppyisiä ja toiset sileitä. Hän päätti selvittää, mikä määrää herneiden värin ja muodon.<br />
Niinpä hän teki havaintoja siitä, millaisia herneitä syntyi, kun risteytettiin keltaisia ja vihreitä sekä sileitä ja<br />
ryppyisiä herneitä. Hänen tuloksistaan kävi ilmi, että vihreän ja keltaisen hernekasvin risteytyksessä<br />
syntyneistä kasveista kolme neljäsosaa tuotti vihreitä ja yksi neljäsosa keltaisia herneitä. Sama suhde oli<br />
sileiden ja ryppyisten herneiden tapauksessa. Hän ilmaisi tuloksensa Mendelin lakina, joka kertoo, että<br />
hallitsevat ja väistyvät (dominantit ja resessiiviset) ominaisuudet periytyvät jälkipolville suhteessa 3 : 1.<br />
Miten Mendel sitten päätyi lakiinsa? Hän teki kokeita. Hän risteytti ensimmäisessä kokeessa sileitä ja<br />
ryppyisiä herneitä tuottavat kasvit, ja huomasi että niiden jälkeläisissä sileitä ja ryppyisiä tuottavien<br />
herneitä kasvien suhde oli 2.96 : 1. Toisessa kokeessa hän risteytti vihreitä ja keltaisia herneitä tuottavat<br />
kasvit. Suhde oli nyt 2.82 : 1. Tulokset olivat siis varsin lähellä sitä, mitä teoria ennusti.<br />
Vaikka Mendel tutki vain herneitä, hän yleisti lakinsa koskemaan kaikkia perinnöllisiä ominaisuuksia.<br />
Mendelin lain mukaan dominantit (hallitsevat) ja resessiiviset (väistyvät) ominaisuudet jakautuvat aina<br />
jälkipolvissa suhteessa 3:1. Jos esimerkiksi toinen vanhemmista on sinisilmäinen ja toinen ruskeasilmäinen,<br />
he saavat kolme kertaa enemmän ruskeasilmäisiä kuin sinisilmäisiä lapsia, koska ruskeasilmäisyys on<br />
dominantti ominaisuus. Jos he tekevät 12 lasta, Mendelin lain mukaan heistä 3 on sinisilmäistä ja 9<br />
ruskeasilmäistä.<br />
Mendelin päättely on Soberin mukaan hyvä esimerkki abduktiosta, koska Mendel ei koskaan nähnyt<br />
ensimmäistäkään geeniä. Kuitenkin hän käytti termiä “geeni” teoreettisena terminä, joka oli osa hänen<br />
teoriaansa siitä, miten eliöiden ominaisuudet periytyvät niiden jälkeläisille. Mendel havaitsi hernekasvien<br />
101
ominaisuuksien yllättävän 1 : 3 -jakautuman. Se sai hänet kysymään: Miksi juuri tässä suhteessa? Mikseivät<br />
ominaisuudet jakautuneet vähemmän oudossa suhteessa 1 : 1 tai edes suhteessa 1 : 2 tai 1 : 4?<br />
Selittääkseen tämän Mendel joutui keksimään kertomuksen siitä, miten perillinen saa molemmilta<br />
vanhemmiltaan puolet geeneistään ja miten nuo geenit määräsivät yksilön havaittavat ominaisuudet.<br />
Keksityllä kertomuksella oli yksi tärkeä ominaisuus: Jos se olisi tosi, niin se selittäisi Mendelin havaitsemat<br />
suhteet ominaisuuksien periytymisessä.<br />
Jos Mendel olisi pitäytynyt induktiivisessa päättelyssä, häntä ei muistettaisi enää genetiikan isänä. Hän olisi<br />
tehnyt vain sellaisia päätelmiä kuin “Koska tämän luostarin puutarhassa tänä vuonna ryppyisten ja sileiden<br />
herneiden suhde on 1 : 3, niin todennäköisesti Uudessa Seelannissakin ensi vuonna herneiden ryppyisyys ja<br />
sileys periytyvät samassa suhteessa.”<br />
4 Yllätysperiaate<br />
Nyt onkin syytä kysyä, osoittavatko kaikki onnistuneet ennustukset, että niiden takana oleva teoria on tosi.<br />
Soberin vastaus on kieltävä. Hänen mukaansa teoriaa ei voi pitää totena pelkästään siitä syystä, että se<br />
tuottaa tosiksi osoittautuneita ennustuksia. Jokin toinen teoria voisi nimittäin toimia vielä paremmin.<br />
Teoriaa ei Soberin mukaan voi pitää edes todennäköisenä pelkästään siksi, että se tuottaa tosia<br />
ennustuksia, sillä jokin toinen teoria voisi toimia vieläkin paremmin eli tuottaa tosia ennustuksia tässä<br />
tapauksessa ja sen lisäksi monissa muissa tapauksissa, joissa mikään sen kilpailijoista ei toimi.<br />
Esimerkki selittää, miksi Soberin yllättävä väite on uskottava. Oletetaan, että selitettävä ilmiö on se, että<br />
henkilö X kantaa itse ostoksensa autoonsa. Tämän havainnon selittää hypoteesi H 1 “X on voimanoston<br />
tämän vuoden maailmanmestari”. Jos hypoteesi H 1 on tosi, niin voidaan ennustaa, että X pystyy kantamaan<br />
ostoksensa autoonsa. Ja toden totta, hän tekee sen! Onko tämä “teoria” nyt saanut vahvaa empiiristä tukea<br />
havainnosta? Ei ole, koska melkein kuka tahansa pystyy samaan. Ja voimanoston maailmanmestareita on<br />
vain yksi.<br />
Tällaisten triviaalien teoriaa “vahvistavien” havaintojen eliminoijaksi Sober esittää yllätysperiaatettaan.<br />
Yllätysperiaate vertaa (vähintään) kahta hypoteesia H 1 ja H 2 ja kysyy, onko toteutunut ennustus eli havainto<br />
O yllättävä vai ei näiden hypoteesien valossa. Soberin periaate kuuluu (vapaasti esitettynä) näin:<br />
Havainto O tukee vahvasti hypoteesia H 1 verrattuna hypoteesiin H 2 täsmälleen silloin, kun<br />
molemmat seuraavat ehdot täyttyvät:<br />
(1) Jos H 1 olisi tosi, ei olisi yllättävää, jos O olisi tosi.<br />
(2) Jos H 2 olisi tosi, olisi yllättävää, jos O olisi tosi.<br />
Kysymys ei ole siitä, ovatko itse hypoteesit H 1 ja H 2 yllättäviä, vaan siitä, onko havainto O yllättävä<br />
suhteessa hypoteeseihin H 1 ja H 2 . (CQP 30-31)<br />
Voimanostajan tapauksessa kilpailevat hypoteesit ovat: H 1 : “X on voimanoston maailmanmestari” ja H 2 : “X<br />
on tavallinen riski kaveri”. Ja havainto O on “X kantaa itse ostoksensa autoon”. Hypoteesin H 1 uskottavuus<br />
kaatuu ehtoon (2), sillä ei ole mitenkään yllättävää, jos tavallinen riski kaveri jaksaa kantaa ostoksensa<br />
autoon.<br />
102
5 Yllätysperiaatteen subjektiivisuus<br />
On hieman outoa, että Sober ei mitenkään korosta sitä, että yllätysperiaate on puhtaasti subjektiivinen<br />
periaate. Sitä se kuitenkin on. Ja siitä seuraa se ilmeinen vaikeus, että eri ihmisten mielestä eri asiat ovat<br />
yllättäviä. Se, mikä yllättää kreationistin, ei välttämättä yllätä darvinistia – ja kääntäen.<br />
Jos yllättävyyden käsite pitäisi määitellä tarkemmin, ehdottaisin seuraavaa muotoilua. Yllättävyys on sitä,<br />
että tapahtuma jonka etukäteinen todennäköisyys on selvästi alle 50 %, toteutuu kaikesta huolimatta,<br />
“against all odds”. Kun tämä idea sijoitetaan Soberin alkuperäiseen kaavaan ja kun siihen merkitään reilusti<br />
käytettyjen todennäköisyyksien subjektiivisuus, saadaan seuraava tulos:<br />
Henkilön A mielestä havainto O tukee vahvasti hypoteesia H 1 verrattuna hypoteesiin H 2 , jos ja vain<br />
jos seuraavat ehdot on täytetty:<br />
(1) Jos H 1 on tosi, niin P a (O) >> 0.5.<br />
(2) Jos H 2 on tosi, niin P a (O) > 0.5.<br />
(2) P a (O | H 2 ) > 0.5. >> P a (O | H 2 )<br />
Siksi Soberin yllätysperiaate sanoo vain tämän:<br />
Henkilön A mielestä havainto O tukee vahvasti hypoteesia H 1 verrattuna hypoteesiin H 2 , jos ja vain<br />
jos seuraava ehto on täytetty:<br />
P a (O | H 1 ) >> 0.5. >> P a (O | H 2 )<br />
Selkokielisesti yllätyseriaate sanoo, että henkilön A mielestä havainto O tukee vahvasti hänen omaa<br />
hypoteesiaan H 1 verrattuna kilpailevaan hypoteesiin H 2 täsmälleen silloin kun havainto O on<br />
epätodennäköinen kilpailevan hypoteesin H 2 valossa, mutta todennäköinen itse hypoteesin H 1 valossa.<br />
Tämä tuntuu kieltämättä vähän köyhältä ja hyvin subjektiiviselta idealta, kun ottaa huomioon, että<br />
yllätysperiaatteen pitäisi toimia tieteellisen <strong>argumentaatio</strong>n hyväksyttävyyden kriteerinä.<br />
Subjektiivisuussyytteen voi tietysti (yrittää) kumota vetoamalla siihen, että se mikä näyttää todennäköiseltä<br />
ei riipu yksilöstä vaan siitä yhteisöstä, jonka jäsen hän on. Tieteellisen tiedon todellinen subjekti on<br />
tiedeyhteisö, kuuluu tämän koulukunnan dogmi, jota en lähde haastamaan tässä.<br />
6 “Ainoan sallitun pelin” virhe<br />
Hyvän abduktiivisen argumentin on Soberin mukaan läpäistävä yllätysperiaatteen testi. Mutta se ei vielä<br />
riitä. Olennaista yllätysperiaatteessa on kahden eri hypoteesin vertaaminen. Joskus on kuitenkin vaikeaa<br />
103
keksiä kilpailevaa hypoteesia täysin järjettömältä kuulostavalle hypoteesille. Tällöin järjettömän hypoteesin<br />
esittäjä voi sanoa: “Sinun on hyväksyttävä minun hypoteesini, koska et keksi parempaa.”<br />
Vuosia sitten eräässä kreationistien lehdessä kirjoitettiin Etelä-Amerikassa asuvasta kummallisesta<br />
kovakuoriaisesta. Se tuottaa ruumiissaan räjähtävää kaasua, jonka se voi vaaran uhatessa räjäyttää<br />
takaruumiissaan olevassa kammiossa, jolloin räjähdyksen voima heittää sen useita metrejä eteenpäin<br />
pelastaen sen vaarasta. Tämä nerokas mekanismi ei lehden mukaan mitenkään voi olla sokean<br />
luonnonvalinnan tulosta.<br />
Ensinnäkin on aivan mahdotonta, että kovakuoriaiseen olisi ensin syntynyt kaasun räjähdyskammio ja vasta<br />
sitten kaasunmuodostusrauhaset. Räjähdyskammio olisi ollut turhaa painolastia, joka olisi heikentänyt<br />
kovakuoriaisen henkiinjäämismahdollisuuksia. Siis vaikka kammio olisikin syntynyt geneettisen sattuman<br />
kautta, se olisi välttämättä aiheuttanut kovakuoriaisen kuoleman ennen kuin sille olisi toisen yhtä<br />
käsittämättömän sattuman kautta syntynyt kaasurauhaset.<br />
Toiseksi on aivan yhtä mahdotonta, että kovakuoriaiselle olisi ensin muodostunut räjähtävää kaasua<br />
muodostava rauhanen ja vasta sen jälkeen räjähdyskammio. Vaikka räjähtävää kaasua muodostavat<br />
rauhaset eivät olisikaan olleet vaaraksi kovakuoriaiselle itselleen, niistä ei olisi ollut mitään hyötyä. Vasta<br />
sen jälkeen, kun räjähdyskammio on muodostunut, kaasurauhasista on hyötyä. Mutta koska kammio voi<br />
darvinistisen teorian mukaan muodostua vain hitaasti, kammion kehityksen alkuvaiheessa<br />
kaasuräjähdykset tapahtuisivat kehittymättömässä ja heikkoseinäisessä kammiossa. Koska kovakuoriainen<br />
repeytyisi niiden voimasta, sille olisi vakavaa haittaa kammion muodostumisesta.<br />
Siksi kovakuoriaisen nerokas kaasumoottori ei voi olla luonnonvalinnan tulosta, vaan sen täytyy olla<br />
Jumalan suunnittelun tulosta. Joten Jumala on olemassa.<br />
Argumentti ei vakuuttanut minua silloin eikä se tee sitä nytkään. En mitenkään keksi parempaa selitystä<br />
kuin kreationistit, koska myönnän avoimesti tässä erityistapauksessa darvinistiseen selitykseen sisältyvät<br />
vaikeudet. Kuitenkaan en katso, että minun episteeminen velvollisuuteni olisi hyväksyä tämä argumentti.<br />
Olenko väärässä?<br />
Sober on onneksi puolellani. Hän sanoo, ettei minulla ole velvollisuutta hyväksyä kreationistien selitystä,<br />
vaikka en pystyisikään keksimään parempaa selitystä. Kreationistien argumentin mahdollinen teho<br />
perustuu virheeseen, jota Sober kutsuu nimellä “The Only Game in Town Fallacy” ja jonka voisi suomentaa<br />
ainoan sallitun pelin virheeksi. Jos abduktiota luonnehditaan sanomalla, että “abduktio on päättelyä, jossa<br />
jokin ilmiö selitetään käyttämällä jotakin teoriaa, joka on hyväksyttävä, koska parempaa vaihtoehtoista<br />
teoriaa ei ole tarjolla”, avataan ovet tälle virheelle.<br />
Sober ei yllättäen ota harkintaan mahdollisuutta, että aina, kun joku esittää jonkin hypoteesin, hän samalla<br />
esittää sen kilpailijan, nimittäin sen negaation. Kun hän sanoo: “Sinun on hyväksyttävä minun hypoteesini,<br />
koska et keksi parempaa.”, hän melkeinpä kerjää vastausta: “Hypoteesini on, että olet väärässä.”<br />
Sober tunnustaa lopuksi, ettei hän ole halukas tarkentamaan abduktion ideaa tämän tarkemmin. Hän<br />
myöntää, että tunnemme induktion vähemmän hyvin kuin deduktion ja abduktion vielä huonommin kuin<br />
induktion.<br />
104
7 <strong>Oikeudellinen</strong> abduktio?<br />
Abduktiivisen <strong>argumentaatio</strong>n soveltamisesta oikeuteen on kirjoitettu hyvin vähän. Perinteisistä tai<br />
uudemmistakaan oikeudellisista metodioppaista saa turhaan etsiä sanaa “abduktio” tai “abduktiivinen”.<br />
Asiassa ei kuitenkaan ole mitään kovin yllättävää, koska abduktiosta puhuminen on suhteellisen uusi asia<br />
tieteenfilosofiankin puolella ja koska sielläkään siitä ei ole saatu kunnon otetta.<br />
Jos abduktio kuitenkin ymmärretään vakiintuneeseen tapaan päättelyksi “faktoista” ne selittävään “lakiin”<br />
tai “periaatteeseen”, tuntuisi selvältä, että se oikeudellinen päättely, jolla juristi päätyy tapauksen faktoihin<br />
soveltuvaan normiin (tai normeihin) on luonteeltaan abduktiivista. Mikään tapauksen faktoissa itsessään ei<br />
nimittäin kerro, mitä normia niihin on sovellettava.<br />
Otetaan uudestaan esille edellä deduktion esimerkkinä käsitelty perunanmyyntiesimerkki. Kun tapauksen<br />
faktat kerrotaan maallikolle, hän päätyy (vähintään) 80 %:n todennäköisyydellä oikeaan ratkaisuun:<br />
Ostajalla ei ole mitään oikeutta muuttaa myyjän tarjouksessa asetettuja ehtoja; hän voi vain ottaa tai<br />
jättää. Ehtojen muuttaminen on sama asia kuin vastatarjouksen tekeminen, eikä myyjällä (alkuperäisen<br />
tarjouksen tekijällä) ole mitään velvollisuutta hyväksyä sitä, ei edes vastata siihen kieltävästi. Vaitiolo<br />
tulkitaan kieltäytymiseksi.<br />
Maallikko päätyy siis hyvin todennäköisesti oikeaan ratkaisuun, mutta on äärimmäisen epätodennäköistä,<br />
että hän osaisi viitata ratkaisunsa perusteluksi oikeaan lakipykälään (oikeustapauksista puhumattakaan),<br />
vaikka hänelle annettaisiin lakikirja käteen. Tällaista päättelyä tapauksen faktoista ne “ratkaisevaan” lakiin<br />
voi aivan hyvin kutsua abduktiiviseksi. (Mikä voisi olla Soberin yllätysperiaatteen juridinen versio?)<br />
8 Jälkiviisautta<br />
Elliot Soberin ansiot abduktioteoreetikkona vähenivät, kun paljastui, että hänen keskeiset ideansa,<br />
erityisesti yllätysperiaate, on lainattu suoraan Peircen kirjoituksista. Seuraava todistusaineisto on peräisin<br />
Scott L. Prattin kirjasta Logic: Inquiry, Argument, and Order (Wiley <strong>2010</strong>).<br />
Peirce määrittelee *abduktion+ prosessin näin: ”Abduktio on selittävän hypoteesin muodostamisen<br />
prosessi” (5.171). Prosessi on olennaisen tärkeä, koska se ”on ainoa looginen operaatio, joka tuo<br />
mitään uusia ideoita” (5.171). Joskus tätä prosessia voisi paremmin kutsua arvaamiseksi (guesswork)<br />
(7.219). (LIAO 43)<br />
Formaalisemmin, tutkimus alkaa, kun tapahtuu ”jokin yllättävä ilmiö, jokin kokemus, joka … on …<br />
jonkin tavan tai odotuksen vastainen” (6.469). … Peirce kuvaa *tällaisessa tilanteessa tapahtuvaa]<br />
päättelyä näin:<br />
Yllättävä tosiasia [P] havaitaan;<br />
Mutta jos [S] olisi tosi, [P] ei olisi yllättävä;<br />
Siksi on syytä ajatella, että [S] on tosi. (1.189) (LIAO 45)<br />
105
14 Holistinen argumentointi<br />
1 Tiedon lähtökohtien ongelmallisuus<br />
Edellä on ollut jo monta kertaa puhetta siitä, että lähtökohtien perusteleminen on vaikeaa, koska nuo<br />
perustelutkin pitäisi perustella ja koska näin uhkaa syntyä joko päättymätön perusteluketju, kehäperustelu<br />
tai dogmaattinen perustelujen pysäyttäminen johonkin ”selviöön”. Tässä luvussa yritetään osoittaa, että<br />
tälle ongelmalle on ehkä olemassa ratkaisu: tiedon kehämäisyyden tunnustaminen.<br />
Aristoteles huomasi aksiomaattisen systeemin ideaan sisältyvän vaikeuden: jos jonkin asia tietäminen on<br />
sen johtamista jostain yleisemmästä lähtökohdasta, silloin kaikkein yleisimpiä lähtökohtia ei voi tietää,<br />
koska ne oletuksen mukaan ovat “tosia, ensimmäisiä ja välittömiä sekä johtopäätökseen nähden paremmin<br />
tunnettuja” (TA I 2; 71b20). Lyhyesti: kaiken tietämisen perustaa ei voi tietää.<br />
Aristoteleen mukaan ongelmaan on tarjottu kahdenlaisia ratkaisuja. Ensimmäiset ovat väittäneet<br />
skeptiseen sävyyn, ettei mitään tietoa ole, koska myös tiedon lähtökohdat pitäisi voida tietää ja todistaa.<br />
Tästä seuraa, että “jos ensimmäisiä premissejä ei voi tietää, ei voi [myöskään] tietää sitä, mikä niistä seuraa,<br />
[paitsi] sen oletuksen perusteella, että premissit pitävät paikkansa.” (TA I 3; 72b9) Kaikki tietomme lepää<br />
siis pelkän hypoteesin varassa, eikä ole siksi sitä tieteellistä tietoa, jota tavoittelemme.<br />
Toiset ovat taas holistisesti sitä mieltä, että vaikka kaikki todellinen tieto onkin voitava perustella ja<br />
todistaa, tässä perustelussa ja todistamisessa ei tarvitse turvautua aina uusiin ja todistamattomiin asioihin,<br />
vaan “todistus voi syntyä kehällisesti ja niin, että todistuksen osat todistetaan toisillaan” (TA I 3; 72b18).<br />
Aristoteleen mielestä niin skeptikot kuin holistitkin ovat väärässä. Oikea näkemys on hänen mielestään se,<br />
“että kaiken tiedon ei tarvitse olla todistettua ja että välittömiä premissejä koskeva tieto on<br />
todistamatonta” (TA I 3; 72b24). Toisin sanoen tieteellinen tieto on kyllä johdettava loogisesti ylimmistä<br />
periaatteista, mutta nämä tieteellisen tiedon (epistemê’n) lähtökohdat tiedetään toisenlaisen tiedon,<br />
intuitiivisen järjen (nous) avulla. Hänen mukaansa “mikään muu tietämisen laji ei ole tieteellistä tietoa<br />
varmempi paitsi intuitiivinen järki. Lähtökohdat ovat paremmin tunnettuja kuin todistukset, ja tieteellinen<br />
tieto sisältää aina selityksen.” (TA II 19; 100b6-10)<br />
2 Fundamentismi ja holismi<br />
Myös uuden ajan tietoteoriassa lähdettiin siitä fundamentistisesta käsityksestä, että tiedolla pitää olla jokin<br />
perusta (fundamentum). Kaikkien fundamentistien isä René Descartes oli vakuuttunut siitä, että hänen<br />
täytyy hylätä aiemmat epäkriittiset mielipiteensä ja aloittaa rakentaa tiedon rakennelmaa ”uudestaan<br />
perustasta lähtien”, jotta voisi saada aikaan “mitään lujia ja pysyviä rakenteita tieteessä” (I Mietiskely).<br />
Kaikki Descartesin seuraajat hyväksyivät tämän mallin. Kaikki ryhtyivät etsimään lujaa perustaa tiedolle ja<br />
tieteelle, vaikka olivatkin täysin eri mieltä siitä mikä tuo perusta voisi olla. Empiristeille se oli kokemus,<br />
rationalisteille järki. Tällaista käsitystä tiedon rakenteesta kutsutaan fundamentismiksi. Termi tulee latinan<br />
sanasta fundamentum, perusta. (Oppia näkee nimitettävän myös fundamentalismiksi, perusteteoriaksi ja<br />
jopa foundationalismiksi /faundeishönälismi/.)<br />
106
Fundamentistinen malli kyseenalaistettiin vasta viime vuosisadalla. Kriitikkojen mielestä talonrakennusmalli<br />
on väärä. Se perustuu nimittäin ajatukseen, että inhimillinen tieto on rakennelma, jonka perustana on yksi<br />
tai useampia aksioomia, joista muut oppilauseet on loogisesti johdettu. Malli asettaa kaiken inhimillisen<br />
tiedon esikuvaksi matemaattisen ja loogisen tiedon – deduktiivisen päättelyn.<br />
Mallin hyväksymisestä seuraa, että jos väitämme tietävämme jonkin asian, meidän pitäisi voida perustella<br />
se johtamalla se jostakin “aksioomasta” eli itsestään selvästä ja epäilemättömän varmasta lähtökohdasta.<br />
Ongelmana on vain, onko tällaisia lähtökohtia lainkaan olemassa, ja jos on, miten ne voidaan löytää ja<br />
perustella. Kriitikkojen mukaan fundamentistin on valittava yksi kolmesta yhtä epämiellyttävästä<br />
vaihtoehdosta:<br />
(1) Lähtökohdat jäävät vaille perustusta. Niillä kyllä perustellaan muita lauseita mutta niitä itseään<br />
ei voi perustella.<br />
(2) Perustelu jatkuu äärettömiin. Jos lause P perustellaan lauseella Q, ja Q lauseella R, ja R lauseella<br />
S, jne., perusteluketju jatkuu iankaikkisesti.<br />
(3) Jos perusteluketju ei jatku äärettömiin, perustelussa käytetään lopulta lausetta, josta on<br />
lähdetty liikkeelle, eli liikutaan kehässä.<br />
Kriitikon mukaan fundamentistin vaihtoehdot ovat siis perustelun (1) puuttuminen, (2) päättymättömyys ja<br />
(3) kehämäisyys. Jokainen vaihtoehdoista on vastenmielinen fundamentistille, mutta on vaikea nähdä,<br />
miten hän pystyisi välttämään ne. (Aristoteles näki ongelman rakenteen, ja antiikin skeptikko Agrippa esitti<br />
sen täsmälleen yllä esitetyssä muodossa.)<br />
Fundamentisti vastaisi tähän tietysti, että mikään näistä kolmesta vaihtoehdosta ei vastaa hänen<br />
käsitystään, joka on se, että (i) tiedon lähtökohdat on itsestään selviä, evidenttejä, ja että (ii) kaikki muut<br />
tiedetyt asiat saavat evidenssinsä näiltä lähtökohdilta. Se, että lähtökohtia ei todisteta, ei<br />
fundamentistimme mukaan merkitse sitä, että ne jäävät vaille perustusta. Lähtökohdat ovat itsestään selviä<br />
eli itsensä oikeuttavia. Tähän kriitikko voisi vastata puolestaan, että ehkä matematiikassa ja logiikassa on<br />
tällaisia evidenttejä lähtökohtia, mutta empiirisen tiedon alueella niitä ei ole. Siellä kaikki tieto on<br />
periaatteessa kumoutuvaa.<br />
Kriitikon mielestä matematiikan ja logiikan malli ei sovi kuvaamaan ihmisen tavallista tietoa ja sen<br />
perustelua, koska mitään itsestään selvää arkitiedon perustaa ei ole olemassa. Tietoa tai edes tiedettä ei<br />
pidä verrata rakennukseen, jona jokainen osa lepää yhden ja saman perustan päällä. Sitä pitää pikemminkin<br />
verrata verkkoon, jossa jokainen solmu on enemmän tai vähemmän suorassa suhteessa jokaiseen toiseen.<br />
Ihmisen uskomukset muodostavat juuri tällaisen verkon, jossa kaikki solmut liittyvät toisiinsa mutta jossa<br />
mitään yksittäistä solmua ei voi pitää muita perustavampana.<br />
Tästä seuraa, että ihmisen uskomusten verkko pysyy koossa tai hajoaa yhtenä kokonaisuutena. Verkon<br />
vahvuus ei perustu siihen, että koko verkko lepäisi yhden fundamentistisen perussolmun varassa, vaan<br />
siihen, että kaikki solmut ovat yhteydessä toisiinsa. Hyvä esimerkki tällaisesta verkostosta on yksikielinen<br />
sanakirja, joka selittää kaikkien kielen sanojen merkityksen muiden saman kielen sanojen avulla. Se ei pääse<br />
ikinä tuon kielen sanojen verkon ulkopuolelle (paitsi ehkä kuvien avulla). Pelkkä ajatuskin, että on olemassa<br />
yksi perussana, josta kaikki muut on johdettu tai jonka supertiiviiseen merkitykseen kaikkien muiden<br />
sanojen perustuu, on järjetön. Sanat ovat tasa-arvoisia. Ja sama pätee myös uskomusten verkosta.<br />
Tällaista uskomusjärjestelmän tai merkitysjärjestelmän kokonaisvaltaisuutta korostavaa käsitystä kutsutaan<br />
107
holismiksi (kreikan sanasta holos = kokonainen, ehjä). Holistien mukaan fundamentistien tietoteoreettinen<br />
perusmetafora, talonrakennus, pitäisi korvata toisella:<br />
Olemme kuin merenkulkijoita, joiden pitää rakentaa laivansa uudestaan aavalla merellä, ilman että<br />
he voisivat mennä telakalle ja koota sen uudestaan parhaista rakenneosistaan. (Neurath)<br />
3 Holismi tieteessä<br />
Muutama vuosi sitten kuollut amerikkalainen filosofi Willard Van Orman Quine on ehkä tunnetuin<br />
tieteenteoreettisen holismin edustaja. Hän on omien sanojensa mukaan saanut holistiset ideansa<br />
ranskalaiselta Pierre Duhemiltä, joka väitti 1900-luvun alussa omien tieteenhistoriallisten tutkimustensa<br />
perusteella, että oppikirjojen tarjoama yksinkertainen kuva tieteestä ei ole todenmukainen. Tämän<br />
simppelin kuvan mukaan tieteilijällä on ensin hypoteesi, josta hän johtaa empiirisen seurauksen, jota hän<br />
lopuksi testaa kokeella. Jos koetulos on hypoteesin mukainen, hypoteesi hyväksytään. Ja jos tulos on<br />
hypoteesin vastainen, hypoteesi hylätään.<br />
Tämä malli on liian yksinkertainen siksi, että testattava seuraus ei koskaan seuraa vain hypoteesista. Se<br />
seuraa hypoteesin lisäksi suuresta joukosta muita teoreettisia väitteitä, joita ei sillä kertaa epäillä vaan jotka<br />
otetaan varmoina lähtökohtina. Oletetaan nyt, että vastoin odotuksia hypoteesin ennustama ilmiö X ei<br />
tapahdu kokeessa. Oppikirjamallin mukaan hypoteesi on hylättävä, koska se ennustama ilmiö X ei<br />
tapahtunut. Duhem on asiasta eri mieltä:<br />
Jos ennustettu ilmiö X ei tapahdu, virhe ei ole vain [hypoteesissa] vaan koko siinä teoreettisessa<br />
rakennelmassa, jota fyysikko on käyttänyt. Ainoa asia, jonka koe osoittaa, on että kaikkien niiden<br />
lauseiden joukossa, joita on käytetty ilmiön X ennustamissa ja sen toteamisessa ettei X:ää<br />
tapahtunut, on ainakin yksi virhe. Mutta missä virhe piilee, sitä se ei kerro.<br />
Virhe voi siis olla muuallakin kuin testattavassa hypoteesissa, esimerkiksi jossakin laajassa<br />
taustateoriassa, joka on kokeen järjestelyssä hiljaisesti hyväksytty ja joka on tähän mennessä<br />
toiminut käytännössä mutta joka ei tässä aivan uudentyyppisessä tapauksessa toimikaan.<br />
Duhem tiivistää näkemyksensä seuraavasti:<br />
[F]yysikko ei voi koskaan asettaa kokeen kontrolliin yksittäistä hypoteesia, vaan aina joukon<br />
hypoteeseja. Silloin kun koe on ristiriidassa hänen ennustustensa kanssa, se opettaa hänelle, että<br />
vähintään yksi tämän joukon hypoteeseista ei ole hyväksyttävä ja sitä on siksi muutettava, mutta se<br />
ei osoita mitä hypoteesia on muutettava. (Médina 453)<br />
Tätä näkemystä kutsutaan usein ”Duhemin-Quinen teesiksi”.<br />
4 Uskomusten verkko<br />
Quinen mukaan tiede on paras ja luotettavin hallussamme oleva tiedonhankintaväline. Silti tiede ei ole<br />
erehtymätön, koska mikä tahansa tieteellinen totuus voi osoittautua tulevan kokemuksen perusteella<br />
epätotuudeksi. Silloin se täytyy korvata uudella tiedolla. Quine vertaa tietoa ja tiedettä verkkoon, jossa<br />
kaikki uskomukset ovat suoraan tai epäsuorasti yhteydessä kaikkiin muihin uskomuksiin ja jossa koko<br />
verkko lepää viime kädessä kokemuksen varassa. Voisi hyvin sanoa, että tietomme on hämähäkinverkko,<br />
108
joka on kiinnitetty maailmaan kokemuksen eli havaintolauseiden kautta. Näin Quine itse sanoo:<br />
Meidän niin kutsutun tietomme tai uskomustemme kokonaisuus – kaikkein satunnaisimmista<br />
maantieteen tai historian kysymyksistä atomifysiikan syvällisimpiin lakeihin tai jopa puhtaan<br />
matematiikan ja logiikan lakeihin – on ihmisen tekemä kudelma, joka koskettaa kokemusta vain<br />
reunoillaan. (Raatikainen: Ajattelu, kieli, merkitys, 150)<br />
Kun uusi kokemus on peruuttamattomasti ristiriidassa aikaisemman tiedon kanssa, on pakko tehdä<br />
muutoksia koko verkossa:<br />
Konflikti kokemuksen kanssa reuna-alueilla käynnistää uudelleenjärjestelyjä kentän sisäosissa.<br />
Joidenkin väitelauseidemme totuusarvot on muutettava. Väitelauseiden välisten loogisten<br />
yhteyksien vuoksi joidenkin väitelauseiden uudelleenarvottaminen johtaa toisten<br />
uudelleenarvottamiseen ... (AKM 150)<br />
Quinen mielestä logiikan laitkin kuuluvat osina tähän verkkoon: “logiikan lait ... ovat yksinkertaisesti nekin<br />
järjestelmän väitelauseita” (AKM 150-1). Tämä tarkoittaa sitä, että jos kokemus niin vaatii, meidän on<br />
oltava valmiit muuttamaan myös logiikan lakeja. Tämä on varsin raju väite, koska tuntuu mahdottomalta<br />
kuvitella tilanne, jossa logiikan lait eivät enää pätisi. Jos kävisikin niin, että jonakin aamuna herättyämme<br />
huomaisimme, etteivät logiikan lait enää pätisi – mitä se sitten käytännössä tarkoittaakin – olisiko meillä<br />
enää mahdollisuutta muuttaa logiikan lakeja niin, että ne vastaisivat muuttunutta todellisuutta? Mutta<br />
minkä logiikan mukaan nämä muutokset tehtäisiin, jos kerran vanha logiikka ei enää päde ja uutta ei vielä<br />
ole?<br />
Joka tapauksessa Quine tekee selväksi, että kaikki meidän tietomme ja uskomuksemme kuuluvat samaan<br />
verkkoon, eikä ole olemassa mitään superperiaatteita – sellaisia kuin logiikan lakien on perinteisesti uskottu<br />
olevan – jotka olisivat ikään kuin tiedon verkon yläpuolella ja pätisivät kaikissa mahdollisissa erilaisissa<br />
tietoverkoissa ja uskomusjärjestelmissä. (Tämän käsityksen vuoksi hän kieltäytyy tunnustamasta<br />
analyyttisten ja synteettisten väitteiden absoluuttista eroa.)<br />
Quinen väitettä ei pidä tulkita siten, että kaikki uskomuksemme ovat samanarvoisia. Jos ne olisivat tasaarvoisia,<br />
esimerkiksi omituinen uskomukseni “Olen nyt Roomassa” ja yleinen uskomukseni “Fyysinen<br />
kappale ei voi olla samaan aikaan kahdessa eri paikassa” olisivat samanarvoisia. Tämä on mahdotonta. Sen<br />
todistamiseksi oletetaan, että ankaran obligaatioväittelyn jälkeen uskomusjärjestelmääni kuuluvat<br />
seuraavat uskomukset:<br />
(1) Olen nyt <strong>Joensuu</strong>ssa.<br />
(2) Olen nyt Roomassa.<br />
(3) Fyysinen kappale ei voi olla samaan aikaan kahdessa paikassa.<br />
Nyt huomaan että uskomukseni (1) ja (2) ovat ristiriidassa perustavan uskomuksen (3) kanssa. Kun minun<br />
nyt on pakko luopua joko perustavasta uskomuksesta (3) tai jommastakummasta vähemmän perustavasta<br />
uskomuksesta (1) tai (2), luovun mieluummin uskomuksesta (2) kuin uskomuksesta (3). (Voisin kyllä<br />
luopumalla (3):sta uskoa samanaikaisesti sekä (1):n että (2):n, mutta luopumisesta maksettava hinta olisi<br />
turhan suuri.)<br />
Tämä uskomusten eriarvoisuus käy ilmi jo siitä, että Quine puhuu kentän keskustasta ja kentän reunoista.<br />
Logiikan periaatteet kuuluvat kentän keskustaan, kun taas yksittäiset havaintouskomukset sijaitsevat<br />
109
kentän reunamilla. Logiikan periaatteiden uudistaminen aiheuttaisi muutoksia koko kentässä, mutta jokin<br />
yksittäinen havaintouskomus (esimerkiksi se, että edessäni on vaaleanvihreä rotta) voidaan tarkistaa ilman<br />
että muita uskomuksia tarvitsisi muuttaa paljoakaan.<br />
Uudet kokemukset pakottavat joskus muuttamaan vanhoja käsityksiä. Mutta ei ole olemassa mitään yhtä<br />
ainoaa oikeaa tapaa muuttaa uskomusjärjestelmää. Muutos voidaan tehdä monella eri tavalla:<br />
[K]okemus ei alkuunkaan riitä määräämään kentän ominaisuuksia joten on paljon valinnanvaraa<br />
mitä tulee siihen, mitkä väitelauseet on arvioitava uudelleen jonkin yksittäisen häiritsevän<br />
kokemuksen valossa. Mikään erityinen kokemus ei liity mihinkään erityiseen väitelauseeseen<br />
kentän sisäosissa paitsi epäsuorasti, koko kenttää koskevien tasapainoehtojen kautta. (AKM 151)<br />
Tämän katkelman ensimmäisen lauseen olisi voinut suomentaa myös seuraavasti: “Kenttä on niin<br />
kokemuksen alideterminoima (underdetermined), että on paljon valinnanvaraa ...” Alideterminaatiolla<br />
Quine tarkoittaa sitä, että monet erilaiset teoriat (“tulkinnat”) ovat yhteensopivia kaikkien<br />
havaintolauseiden kanssa. Esimerkiksi jos havaintolauseet koskevat planeettojen liikkeitä, tähtitieteilijä voi<br />
konstruoida monenlaisia teorioita, jotka kaikki ovat yhteensopivia havaintolauseiden kanssa mutta yhteen<br />
sopimattomia keskenään. Perinteinen ptolemaiolainen maakeskeinen systeemi voi periaatteessa selittää<br />
havainnot planeettojen liikkeistä aivan yhtä tarkasti kuin moderni kopernikaaninen aurinkokeskeinen<br />
systeemi.<br />
5 Merkitysten verkko<br />
Quine siirtää alideterminaation käsitteen myös merkitysteoriaan. Hän ei hyväksy perinteisen Fregen<br />
semantiikan olettamien merkitysten olemassaoloa, vaan on samaa mieltä Wittgensteinin kanssa siitä, että<br />
sanan merkitys on sen käyttö. Käyttötavan “yläpuolella” ei ole mitään – ei platonisia ideoita, ei<br />
auktoritatiivisia sanakirjoja eikä muutakaan, mikä määräisi tarkasti sanan “oikean” merkityksen.<br />
Perinteinen merkitysteoria on Quinen mukaan epäselvä, koska sen merkityksen käsite on toivottoman<br />
sekava. Hänen oma lähtökohtansa on selkeän behavioristinen: koska emme voi havaita merkityksiä, vaan<br />
pelkkää käyttäytymistä tai reagointia ärsykkeisiin, myös merkitysteorian pitää puhua havaittavissa olevasta<br />
käyttäytymisestä, ei oletetuista havainnon ja kokemuksen ulkopuolella olevista merkityksistä. Quinen omin<br />
sanoin “Kieli on sosiaalinen taito. … Siksi kielellisiä merkityksiä voidaan vertailla vain sen perusteella,<br />
millaisia taipumuksia ihmisillä on vastata sosiaalisesti havaittavissa oleviin ärsykkeisiin.” (Word and Object,<br />
ix) Quine suhtautuu hyvin kriittisesti platonilais-fregeläisiin merkitysteorioihin, joiden mukaan sanan<br />
merkitys on ideaalinen olio ajan ja avaruuden ulkopuolella. Hänestä tällaisten merkitysten olettaminen on<br />
sekä turhaa että vahingollista.<br />
Quinen kritiikin kohteina ovat kokonaisten lauseiden merkitykset, joita on tapana kutsua propositioiksi.<br />
Hänen kritisoimansa perinteisen käsityksen mukaan esimerkiksi suomen lause “Minulla on nälkä” ja<br />
englannin lause “I am hungry” merkitsevät samaa siksi, että ne ilmaisevat saman proposition. Quine ei<br />
kiistä sitä, että nämä lauseet merkitsevät samaa eli ovat “synonyymiset”, kuten hän asian ilmaisee. Hän<br />
kiistää vain niiden synonyymisyydelle annetun selityksen – sen, että ne ilmaisevat saman proposition.<br />
Quine siis hyväksyy sen, että lauseilla on merkitys (meaning) tai että ne ovat merkityksellisiä (meaningful).<br />
Mutta hän ei voi hyväksyä perinteistä selitystä samamerkityksisyydelle eli “synonymialle”, nimittäin<br />
ajatusta, että lauseilla A ja B on sama merkitys, koska ne ilmaisevat saman proposition. Tätä hän ei hyväksy,<br />
110
koska mikään lause ei ilmaise milloinkaan mitään propositiota. Ja syy on yksinkertaisesti se, että<br />
propositioita ei ole olemassa.<br />
Siksi väitteestä “Lauseella X on merkitys” ei voi päätellä väitettä “On olemassa Y siten, että Y on X:n<br />
merkitys”. Toisin sanoen: vaikka on olemassa merkityksellisiä lauseita, ei ole olemassa noista lauseista<br />
irrallaan olevia merkityksiä.<br />
Lauseen merkityksen ilmaiseminen ja välittäminen toiselle ei tapahdu siten, että osoitetaan sielun tai<br />
ruumiin sormella sitä propositiota, joka on sen merkitys, vaan siten, että tuotetaan toinen, alkuperäisen<br />
lauseen kanssa samaa merkitsevä lause, joko samalla tai jollakin toisella kielellä. Jos yritän välittää jonkin<br />
ajatuksen toiselle ihmiselle, en suinkaan poimi Platonin taivaasta sitä vastaavaa ikuista propositiota ja<br />
kohdista keskustelukaverini huomiota siihen, vaan yksinkertaisesti tuotan puhe-elimilläni lauseen, hälyä<br />
ilmaan. Jos kaveri ei heti oivalla viestiäni, tuotan toisentyyppisen hälymuodostelman – saman lauseen<br />
selvemmin artikuloituna, yksinkertaistetun version alkuperäisestä lauseesta tai vaikka alkuperäisen lauseen<br />
vastineen toisella kielellä – ja toivon, että viesti menisi perille. En voi koskaan olla täysin varma, että se<br />
meni perille, mutta hänen ilmeistään, eleistään, toimistaan ja ennen kaikkea hänen tuottamistaan uusista<br />
hälyistä päättelen, että niin on käynyt.<br />
On mahdotonta ratkaista objektiivisesti, milloin kaksi lausetta ilmaisevat yhden proposition ja milloin taas<br />
kaksi eri propositiota. Kuinka monta eri propositiota esimrkiksi seuraavat lauseet ilmaisevat: “Minulla on<br />
nälkä”, “Minä olen nälkäinen”, “Minua nälättää”, “Minua hiukoo”, “Minua huikoo”, “Haluaisin syödä<br />
jotain”, “Anna jo sitä ruokaa, mäntti!”, “Tunnen mahalaukun suhteellisesta tyhjyydestä kertovaa<br />
syömishalua sekä siihen liittyvä kipua ja heikkoutta”?<br />
Ei edes ääneen lausuttujen tai paperille kirjoitettujen lauseiden synonyymisyydestä voi päästä täydelliseen<br />
varmuuteen. Synonyymisyys on aina epämääräinen enemmän-tai-vähemmän-asia eikä selvä ja tarkka jokotai-asia.<br />
Näin ollen propositioiden olettamiselle ei Quinen mukaan ole olemassa mitään empiiristä<br />
perustetta.<br />
Loppujen lopuksi perinteisten filosofien kiistat propositioiden identtisyydestä palautuvat käytännössä<br />
kiistoiksi lauseiden synonyymisyydestä. Kun esimerkiksi kinataan siitä, onko propositio, että kaikki värillinen<br />
on ulottuvaa, sama vai eri kuin propositio, että kaikki värilliset oliot ovat ulottuvia olioita, tässäkin<br />
kinastelussa on pakko käyttää lauseita. Näin ollen kiista koskeekin lauseiden synonyymisyyttä eikä suinkaan<br />
propositioiden identtisyyttä, vaikka filosofit niin luulevat.<br />
Näin ollen voidaan sanoa, että tietoteoreettisen fundamentismin hylkääminen ja semanttisen<br />
fundamentismin hylkääminen kulkevat käsi kädessä. Ellei ikuiseen fundamenttiin ole syytä uskoa yhdellä<br />
alueella, sen olettaminen toisellakin alueella on turhaa. Fundamentismin hylkäämisestä ei tietysti seuraa<br />
mikään täydellinen ja rannaton relativismi, jonka vallitessa sanat voisivat merkitä mitä tahansa. Sanoilla on<br />
edelleen ne merkitykset, joita sanakirja sanoo niillä olevan – ja lisäksi muutamia muita, jotka eivät ole vielä<br />
sedimentoituneet sinne. Mutta sanakirjat eivät kuvaakaan platonisen taivaan ikuista apriorista rakennetta<br />
vaan ihmisten historiallisesti (ja hitaasti) muuttuvaa kielenkäyttöä.<br />
111
6 Kontekstuaalisuus<br />
Kontekstuaalisuus on läheisesti koherentismiin ja holismiin liittyvä asia. Gottlob Frege ilmaisi<br />
kontekstuaalisuuden periaatteen yhden version sanoessaan: ”Nur im Zusammenhang eines Satzes<br />
bedeuten die Wörter etwas” eli sanoilla on merkitys vain lauseyhteydessä.<br />
Frege tietysti liioittelee. Jos otamme umpimähkään jonkin sanan vaikkapa tämän aamun sanomalehden<br />
jostakin otsikosta, on hyvin todennäköistä, että ymmärrämme sen merkityksen ja pystymme ehkä<br />
kertomaan, mikä englannin sana on sen kanssa synonyyminen (Quinen tarkoittamassa mielessä).<br />
Esimerkiksi 27.1.<strong>2010</strong> Helsingin Sanomien eräässä otsikossa oli sana ”keskitysleiri”. Tiedämme varsin (ja<br />
valitettavan) hyvin, mitä se tarkoittaa, vaikka emme tiedä sen kontekstia eli esiintymisyhteyttä, joka sattui<br />
olemaan ”Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta 65 vuotta”. (Vaikka ymmärrämme sanan, voimme silti<br />
olla eri mieltä sen ilmaiseman käsitteen alasta, esimerkiksi siitä, olivatko suomalaisten Itä-Karjalaan 1940luvun<br />
alussa pystyttämät leirit keskitysleirejä vai joitakin muita leirejä.)<br />
Jos Frege (jonka poliittiset mielipiteet olivat sivumennen sanoen lähellä kansallissosialismia) olisi oikeassa,<br />
emme voisi ymmärtää sanan ”keskitysleiri” merkitystä ennen kuin näemme sen jonkin lauseen, esimerkiksi<br />
”Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta [on tänään 27.1.<strong>2010</strong> kulunut] 65 vuotta”. Lisäksi jos Fregen<br />
väite olisi kirjaimellisesti tosi, olisi mahdotonta selittää sitä, että on olemassa yksikielisiä sanakirjoja, jotka<br />
selittävät jonkin kielen kaikkien sanojen merkitykset. Ja sen ne tekevät ei-kontekstuaalisesti eli (yleensä)<br />
muuten kuin esimerkkilauseiden avulla. Frege siis liioitteli.<br />
Ehkä Frege tarkoitti väitteellään sitä, että sanoilla on tarkka merkitys vain lauseyhteydessä. Sanakirja kertoo<br />
sanojen merkitykset eli kertoo, miten sanoja käytetään. Mutta yhdellä sanalla voi olla monia eri<br />
käyttötapoja. Esimerkiksi sana ”kuusi” voi viitata luvun lisäksi havupuuhun (ja jopa sinulle kuuluvaan maan<br />
kiertolaiseen). Käytännössä sanojen monimerkityksisyyttä ei edes huomata, koska – kuten teologit sanovat<br />
– ”konteksti tarkentaa merkityksen”. Kaavion muodossa:<br />
VIISI<br />
|<br />
MÄNTY – KUUSI – KATAJA<br />
|<br />
SEITSEMÄN<br />
Tätä voisi kutsua ”konteksti tarkentaa merkityksen” eli KTM-periaatteeksi. Teologisen tulkintaopin<br />
käsittelyn yhteydessä huomasimmme, että jotkut fundamentalistiset raamatuntulkitsijat väittävät, että<br />
KTM:n vuoksi jokaisella raamatunlauseella on täsmälleen yksi oikea tulkinta. Konteksti nimittäin karsii<br />
heidän mukaansa sanakirjan tarjoamista tulkintamahdollisuuksista pois kaikki muut paitsi yhden.<br />
Kontekstuaalisuuden ideaa voisi yrittää kehittää edelleen jakamalla tulkinnan kohteena olevan kielellisen<br />
ilmaisun (sanan, fraasin tai lauseen) kontekstit karkeasti kahtia: tekstinsisäiseen ja -ulkoiseen.<br />
Tekstinsisäinen konteksti voidaan jakaa lauseyhteyteen ja tekstiyhteyteen. Lauseyhteys on se, mitä<br />
lauseesta jää, kun tutkittava ilmaus on poistettu siitä. Verbin ”paistaa” konteksti lauseessa ”aurinko<br />
paistaa” on siten ”aurinko _ _ _”. KTM-periaate tarkoittaa tässä sitä, että verbin ”paistaa” merkitys riippuu<br />
siitä, mitä muita sanoja sen ympärillä on. Suomi-englanti-sanakirjan mukaan verbillä ”paistaa” on neljä<br />
vastinetta englannissa: ”shine”, ”bake”, ”roast” ja ”fry”. Näistä vain ensimmäinen sopii ongelmitta yhteen<br />
”auringon” kanssa.<br />
112
Tekstiyhteydeksi voisi puolestaan kutsua mitä tahansa lauseyhteyttä laajempaa tekstinsisäistä yhteyttä. Jos<br />
irrallista sanaa ei ymmärretä, avuksi tulee siis ensin lauseyhteys ja sen jälkeen laajempi tekstiyhteys.<br />
Lähtökohta kaikessa tulkinnassa on aina se, että ilmaus ymmärretään sen normaalissa ja luonnollisessa<br />
merkityksessään – ”sanakirjamerkityksessä”. Jos jostain syystä tämä ei onnistu, sanan merkitystä yritetään<br />
selvittää ensin lauseen sisällä (esimerkiksi katsomalla, onko monimerkityksisen sanan ”kuningas” lähellä<br />
hallitsijoita vai pelikortteja tai -nappuloita tarkoittavia sanoja), sitten kappaleen, luvun ja lopulta koko<br />
tekstin yhteydessä.<br />
Tämä koko tähän mennessä kuvattu merkityksen etsimisen prosessi kuuluu von Savignyn luokittelussa joko<br />
sanamuodon mukaisen tulkinnan tai systemaattisen tulkinnan piiriin. Näille on yhteistä se, että niissä ei<br />
mennä ”tekstin ulkopuolelle”.<br />
Ero sanamuodon mukaisen ja systemaattisen tulkinnan välillä on epätarkka, mutta sen verran voisi sanoa,<br />
että kun tulkittavaa tekstiä (tai sen osaa) aletaan verrata sen merkityksen selvittämiseksi muihin teksteihin,<br />
on jo astuttu sanamuodon mukaisen tulkinnan ulkopuolelle, muiden tekstien kontekstiin – ja<br />
systemaattiseen tulkintaan.<br />
Kun tulkittavan tekstin ymmärtämiseksi vaaditaan ”tekstikontekstin” ulkopuolelle menemistä, ollaan<br />
tekemisissä ”ulkokontekstin” eli joko geneettisen tai teleologisen tulkinnan kanssa. Niiden keskinäisestä<br />
erosta on hankala muodostaa selvää kuvaa, koska ”teleologinen” lain objektiivinen tarkoitus ja<br />
”geneettinen” lainsäätäjän subjektiivinen tarkoitus lankeavat usein yhteen. (Samoin geneettisen ja<br />
teleologisen kaanonin suhde kahteen tekstikontekstiin kuuluvaan kaanoniin on hämärä, koska lainsäätäjän<br />
intentioon varmasti kuuluu se, että hän käyttää sanoja niiden kirjaimellisessa merkityksessä.)<br />
Geneettisessä tulkinnassa etsitään tulkinta-apua tekstin syntyhistoriasta. Tällöin lähinnä selvitetään<br />
lainsäätäjän alkuperäistä tarkoitusta. Tämä tulkinta vastaa siksi täysin sopimusten subjektiivista tulkintaa.<br />
Teleologisessa tulkinnassa etsitään tulkinta-apua tekstin objektiivisesta tarkoituksesta. Tämä tarkoitus ei<br />
ole kenenkään yksilön tai ryhmän intentio, vaan se on ratio legis eli syy, miksi sellainen laki ylipäänsä oli tai<br />
on järkevää säätää. (Tämä tulkinta vastaa puolestaan täysin sopimusten objektiivista tulkintaa.)<br />
Nämä von Savignyn neljän kaanonin selitykset osoittavat selvästi, että tässä liikutaan melkoisen epäselvässä<br />
ympäristössä. Kahdesta metodiopillisesta kirjasta ei varmasti saa samaa selitystä näille kaanoneille. Siksi<br />
tässäkin on vedetty omaa linjaa, jonka voi tiivistää seuraavaan kaavioon:<br />
KONTEKSTI<br />
/ \<br />
TEKSTI- ULKO-<br />
KONTEKSTI KONTEKSTI<br />
/ \ / \<br />
SANAM. SYST. HIST. TELEOL.<br />
(SUBJ.) (OBJ.)<br />
Kaavion alarivin kaikki neljä kaanonia tai tulkintaa voidaan siis nähdä yleisen kontekstiperiaatteen<br />
sovelluksina. Ehkä sanamuodon mukaista tulkintaa on vaikea hyväksyä kontekstuaalisen tulkinnan<br />
muodoksi. Jos kuitenkin sanan kirjaimellisen merkityksen etsinnässä saa ottaa huomioon sanan<br />
lauseyhteyden, joka KTM-periaatteen mukaan selvittää merkityksen, sanamuodon mukainen tulkinta on<br />
kontekstuaalisen tulkinnan rajatapaus. (Eikä asialla ole suurta merkitystä, koska voihan kontekstuaalisen<br />
113
tulkinnan muotojen jatkumon lähtökohta olla ei-kontekstuaalinen. Onhan nollastakin vaikea sanoa, onko se<br />
kokonaisluku.)<br />
Ajatus eri tulkintakaanonien välisen yhteyden osoittamisen tarpeellisuudesta löytyy tuntemattoman E.<br />
Lundin espanjankielisestä kirjoituksesta ”Hermenéutica”, jonka olemassaolosta saa varmuuden osoitteesta<br />
www.amazon.com.<br />
15 Fregen argumentti<br />
1 Miten analyysi etenee?<br />
Analysoin seuraavassa esimerkin vuoksi ensimmäisen sivun Fregen tutkielmasta ”Über Sinn und<br />
Bedeutung”. Tehtävä ei ole helppo, ja Frege-tutkijat kiistelevät vielä tänäkin päivänä asiasta. Eivätkä<br />
turhaan, sillä Fregen artikkeli on ensimmäisen sivun hämäryydestä huolimatta yksi eniten viime vuosisadan<br />
analyyttiseen filosofiaan vaikuttaneita kirjoituksia.<br />
Amalyysi etenee kolmessa vaiheessa. (1) Yhtenä pötkönä oleva teksti jaetaan toisessa alaluvussa<br />
kappaleisiin, joista jokaisella on kokonaisargumentissa oma tehtävänsä, joka yritetään ilmaista alaotsikolla.<br />
Kaikki muu paitsi alaotsikot ovat Fregen omaa tekstiä. (2) Seuraavassa vaiheessa Fregen melko kulmikas<br />
teksti yritetään alaluvussa kolme muuntaa vähän sujuvammaksi suomeksi. (3) Lopulta alaluvussa neljä<br />
Fregen ideat esitetään vielä vapaammin, referaatin muodossa. Ja lopuksi pohditaan vielä lyhyesti, miksei<br />
ajatus Fregen argumentin esittämisestä Toulmin-mallina tunnu houkuttavalta.<br />
Aluksi tulee kuitenkin alkuteksti Tuomo Ahon suomennoksena. Sen ymmärtämistä helpottaa tämän<br />
monisteen toisessa luvussa esitetyn ”Merkitys ja tarkoite” -alaluvun lukeminen.<br />
GOTTLOB FREGE: [MERKITYKSESTÄ JA TARKOITTEESTA]*<br />
Suomentanut Tuomo Aho<br />
Yhtäläisyyteen [identiteettiin, Gleichheit] liittyy harkintaa vaativia kysymyksiä, joihin ei ole<br />
aivan helppoa vastata. Onko se suhde? Onko se suhde objektien välillä - vai objektin nimien tai<br />
merkkien välillä? Käsitekirjoituksessani [Begriffsschrift, 1887] oletin jälkimmäistä. Sen puolesta<br />
näyttävät puhuvan seuraavat syyt: a = a ja a = b ovat selvästi lauseita, joilla on eri tietoarvo: a<br />
= a pätee a priori ja on Kantin mukaan luettava analyyttiseksi, kun taas lauseet muotoa a = b<br />
sisältävät usein hyvin arvokkaita lisiä tietoomme eivätkä ole aina a priori perusteltavissa.<br />
Keksintö, ettei joka aamu nouse uusi aurinko vaan aina sama, on ollut astronomian<br />
kauaskantoisimpia. Nykyisinkään ei pikkuplaneetan tai komeetan uudelleen tunnistaminen ole<br />
aina itsestään selvää. Jos nyt tahtoisimme nähdä yhtäläisyyden suhteena niiden olioiden välillä,<br />
joita nimet ”a” ja ”b” tarkoittavat, niin näyttäisi siltä, ettei a = b voisi olla muuta kuin a = a, jos<br />
nimittäin a = b on totta. Niin ilmaistaisiin olion suhde itseensä, vieläpä suhde, jossa jokainen<br />
olio on itseensä, muttei mikään olio mihinkään muuhun. Lauseessa a = b olisi puhe vain<br />
merkeistä ja nimistä ”a” ja ”b”, ja ilmeisesti tahdottaisiin sanoa, että nuo merkit tarkoittavat<br />
samaa; väitettäisiin, että ne ovat suhteessa toisiinsa. Mutta tämä suhde niillä olisi vain sikäli<br />
kuin ne ovat jonkin nimiä tai merkkejä - sen kautta että kumpikin merkki liittyy samaan<br />
114
merkittyyn. Tämä taas on mielivaltaista. Ketään ei voi kieltää ottamasta mitä hyvänsä [ilmiötä]<br />
tai objektia mielivaltaisesti jonkin merkiksi. Siten lause a = b ei enää koskisi itse asiaa vaan<br />
pelkästään meidän merkintätapaamme: emme ilmaisisi siinä mitään varsinaista tietoa. Mutta<br />
juuri sitä me monesti tahdomme. Jos merkki ”a” eroaa merkistä ”b” vain objektina (tässä<br />
muodoltaan) eikä merkkinä eli merkitsemistavan suhteen [kirjaimellisesti: ”sen tavan suhteen,<br />
jolla se tarkoittaa jotakin / viittaa johonkin”], niin lauseilla a = a ja a = b olisi olennaisesti sama<br />
tietoarvo, jos a = b on totta. Eroavuutta voi syntyä vain siten, että eri merkit vastaavat eri<br />
tapoja, joilla merkitty on annettu. Olkoot a, b ja c ne suorat, jotka yhdistävät kolmion kärjet<br />
vastakkaisten sivujen keskipisteisiin. Silloin a:n ja b:n leikkauspiste on sama kuin b:n ja c:n.<br />
Meillä on siis eri merkinnät samalle pisteelle, ja nämä nimet (”a:n ja b:n leikkauspiste”, ”b:n ja<br />
c:n leikkauspiste”) osoittavat samalla, miten se on annettu, ja näin lauseeseen sisältyy<br />
todellinen tieto.<br />
Nyt on luontevaa ajatella, että merkkiin (nimeen, sanayhdistelmään, kirjoitusmerkkiin) liittyy<br />
sekä merkitty, jota voidaan kutsua merkin [tarkoitteeksi], että se, mitä nimittäisin merkin<br />
[merkitykseksi]. Tähän sisältyy tapa, jolla merkitys on annettu. Näin ollen esimerkissämme<br />
ilmausten ”a:n ja b:n leikkauspiste” ja ”b:n ja c:n leikkauspiste” [tarkoite] tosin olisi sama,<br />
mutta [merkitys] ei. ”Iltatähdellä” ja ”Aamutähdellä” olisi sama [tarkoite], mutta ei sama<br />
[merkitys].<br />
* Julkaistu teoksessa Panu Raatikainen (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys, Gaudeamus 1997. Aho suomentaa Fregen<br />
tekniset eri tavalla kuin tässä monisteessa on tehty, joten otsikko on muutettu, samoin kuin avaintermien Sinn ja<br />
Bedeutung suomenkieliset vastineet koko tekstissä.<br />
2 Editointi: kappalejako ja alaotsikot<br />
Ensiksi kannattaa jakaa teksti mielekkäisiin osiin, itsenäisiin ”argumentatiivisiin siirtoihin”. Näin syntyy<br />
tekstiin kappalejako, ellei siinä sellaista ollut. Lisäksi jokaisen kappaleen alkuun kannattaa kirjoittaa<br />
tiivistelmä sen sisällöstä, jonkinlainen väliotsikko. Näin syntyy seuraava teksti:<br />
[Onko identiteetti olioiden vai niiden nimien suhde?]<br />
Yhtäläisyyteen [Gleichheit] liittyy harkintaa vaativia kysymyksiä, joihin ei ole aivan helppoa<br />
vastata. Onko se suhde? Onko se suhde objektien välillä - vai objektin nimien tai merkkien<br />
välillä?<br />
[1. hypoteesi: identiteetti on nimien suhde ja sen perustelut]<br />
Käsitekirjoituksessani oletin jälkimmäistä. Sen puolesta näyttävät puhuvan seuraavat syyt: a =<br />
a ja a = b ovat selvästi lauseita, joilla on eri tietoarvo: a = a pätee a priori ja on Kantin mukaan<br />
luettava analyyttiseksi, kun taas lauseet muotoa a = b sisältävät usein hyvin arvokkaita lisiä<br />
tietoomme eivätkä ole aina apriori perusteltavissa. Keksintö, ettei joka aamu nouse uusi<br />
aurinko vaan aina sama, on ollut astronomian kauaskantoisimpia. Nykyisinkään ei<br />
pikkuplaneetan tai komeetan uudelleen tunnistaminen ole aina itsestään selvää.<br />
[2. hypoteesi: identiteetti on olioiden suhde]<br />
Jos nyt tahtoisimme nähdä yhtäläisyyden suhteena niiden olioiden välillä, joita nimet ”a” ja ”b”<br />
115
tarkoittavat, niin näyttäisi siltä, ettei a = b voisi olla muuta kuin a = a, jos nimittäin a = b on<br />
totta. Niin ilmaistaisiin olion suhde itseensä, vieläpä suhde, jossa jokainen olio on itseensä,<br />
muttei mikään olio mihinkään muuhun.<br />
[Seuraus 2. hypoteesista]<br />
Lauseessa a = b olisi puhe vain merkeistä ja nimistä ”a” ja ”b”, ja ilmeisesti tahdottaisiin sanoa,<br />
että nuo merkit tarkoittavat samaa; väitettäisiin, että ne ovat suhteessa toisiinsa. Mutta tämä<br />
suhde niillä olisi vain sikäli kuin ne ovat jonkin nimiä tai merkkejä - sen kautta että kumpikin<br />
merkki liittyy samaan merkittyyn.<br />
[Tätä seurausta ei voi hyväksyä seuraavasta syystä]<br />
Tämä taas on mielivaltaista. Ketään ei voi kieltää ottamasta mitä hyvänsä [ilmiötä] tai objektia<br />
mielivaltaisesti jonkin merkiksi. Siten lause a = b ei enää koskisi itse asiaa vaan pelkästään<br />
meidän merkintätapaamme: emme ilmaisisi siinä mitään varsinaista tietoa. Mutta juuri sitä me<br />
monesti tahdomme.<br />
[Yleistys tästä syystä: annettuna olemisen tapaa ei saa unohtaa!]<br />
Jos merkki ”a” eroaa merkistä ”b” vain objektina (tässä muodoltaan) eikä merkkinä eli<br />
merkitsemistavan suhteen, niin lauseilla a = a ja a = b olisi olennaisesti sama tietoarvo, jos a =<br />
b on totta.<br />
[Johtopäätös]<br />
Eroavuutta voi syntyä vain siten, että eri merkit vastaavat eri tapoja, joilla merkitty on annettu.<br />
[Esimerkki tästä syystä]<br />
Olkoot a, b ja c ne suorat, jotka yhdistävät kolmion kärjet vastakkaisten sivujen keskipisteisiin.<br />
Silloin a:n ja b:n leikkauspiste on sama kuin b:n ja c:n. Meillä on siis eri merkinnät samalle<br />
pisteelle, ja nämä nimet (”a:n ja b:n leikkauspiste”, ”b:n ja c:n leikkauspiste”) osoittavat<br />
samalla, miten se on annettu, ja näin lauseeseen sisältyy todellinen tieto.<br />
[Ongelman ratkaisu: merkityksen ja tarkoitteen ero]<br />
Nyt on luontevaa ajatella, että merkkiin (nimeen, sanayhdistelmään, kirjoitusmerkkiin) liittyy<br />
sekä merkitty, jota voidaan kutsua merkin [tarkoitteeksi], että se, mitä nimittäisin merkin<br />
[merkitykseksi]. Tähän sisältyy tapa, jolla merkitys on annettu. Näin ollen esimerkissämme<br />
ilmausten ”a:n ja b:n leikkauspiste” ja ”b:n ja c:n leikkauspiste” [tarkoite] tosin olisi sama,<br />
mutta [merkitys] ei. ”Iltatähdellä” ja ”Aamutähdellä” olisi sama [tarkoite], mutta ei sama<br />
[merkitys].<br />
Kun teksti on jaettu osiin, sitä on helpompi hallita. (Jakamista ei tarvitse tehdä eri paperille, vaan usein sen<br />
voi tehdä kirjan sivuille.) Seuraavana vaiheena on kirjoittaa tutkittava teksti omin sanoin, mutta lisäämättä<br />
mitään tekstiin ja poistamatta siitä mitään. Näin tekstin sisältämä argumentti alkaa selventyä.<br />
116
3 Tarkka parafraasi<br />
Seuraavassa on yritys esittää Fregen argumentti hieman omaperäisemmin. Olennaiset lisäykset tekstiin on<br />
sijoitettu hakasulkuihin. Näin syntyy seuraava versio:<br />
I Ongelmana identiteetti<br />
Onko identiteetti kahden olion vai yhden olion kahden nimen suhde?<br />
II Ensimmäinen hypoteesi: Identiteetti on nimien suhde. Sen perustelut.<br />
Käsitekirjoituksessani oletin, että identiteetti on nimien suhde. Argumentti sen puolesta:<br />
lauseilla a = a ja a = b on eri tietoarvo. Lause a = a pätee a priori ja on analyyttinen,<br />
[joten se ei anna tietoa maailmasta]. Sen sijaan lauseet muotoa a = b sisältävät usein<br />
arvokasta tietoa [maailmasta]. Keksintö, että sama aurinko nousee joka aamu, on ollut<br />
tärkeä astronomiassa. Nykyisinkin pikkuplaneetan tai komeetan tunnistaminen samaksi<br />
voi olla vaikeaa.<br />
III Toinen hypoteesi: Identiteetti on olioiden suhde.<br />
Jos identiteetti on olioiden välinen suhde, niin a = b sanoisi saman kuin a = a (olettaen,<br />
että a = b). Näin ilmaistaan olion suhde itseensä. Jokainen olio on tässä suhteessa<br />
itseensä, muttei mihinkään muuhun olioon.<br />
IV Seuraus toisesta hypoteesista: merkin merkkiluonne häviää.<br />
Jos toinen hypoteesi olisi tosi, lause a = b puhuisi vain merkeistä ”a” ja ”b”. Siitä<br />
huolimatta lauseella yritettäisiin ilmeisesti sanoa, että nämä merkit tarkoittavat samaa<br />
oliota. Mutta tämä suhde, ”samaan olioon viittaamisen suhde”, niillä voi olla vain jos ne<br />
ovat jonkin olion merkkejä - vain jos ne viittaavat johonkin itsensä ulkopuoliseen.<br />
V Tätä seurausta ei voi hyväksyä.<br />
On mielivaltaista käsitellä merkkejä ilman niiden viittausominaisuutta - pelkkinä<br />
mustetahroina. Jos näin tehtäisiin, lause a = b koskisi pelkästään meidän<br />
merkintätapaamme. Emme voisi ilmaista sillä mitään tietoakaan. Mutta juuri sitä me<br />
tahdomme tehdä käyttäessämme identiteettilauseita.<br />
VI Opetus: annettuna olemisen tapaa ei saa unohtaa!<br />
Jos merkki ”a” eroaa merkistä ”b” vain objektina eikä merkkinä (joka esittää objektin<br />
tietyllä tavalla), niin lauseilla a = a ja a = b olisi sama tietoarvo (olettaen että a = b on<br />
totta). Ero voi syntyä vain siten, että eri merkit vastaavat eri annettuna olemisen tapoja.<br />
VII Esimerkki.<br />
Olkoot a, b ja c ne suorat, jotka yhdistävät kolmion kärjet vastakkaisten sivujen<br />
keskipisteisiin. Silloin a:n ja b:n leikkauspiste on sama kuin b:n ja c:n. Meillä on siis eri<br />
nimet samalle pisteelle, ja nämä nimet (”a:n ja b:n leikkauspiste” ja ”b:n ja c:n<br />
leikkauspiste”) osoittavat paitsi pisteen myös sen tavan, jolla se on annettu. Näin lause<br />
117
”a:n ja b:n leikkauspiste on sama kuin b:n ja c:n leikkauspiste” sisältää todellista tietoa.<br />
VIII Ratkaisun yleistys ja terminologian kiinnitys.<br />
Merkkiin liittyy aina merkitty olio eli tarkoite, mutta myös merkin merkitys.<br />
Merkitykseen sisältyy se tapa, jolla tarkoite on annettu. Näin ollen ilmausten<br />
”Iltatähdellä” ja ”Aamutähdellä” on sama tarkoite, planeetta Venus, mutta niiden<br />
merkitys ei ole sama.<br />
4 Vapaa referaatti<br />
[I] Fregeä askarruttaa artikkelinsa ”Über Sinn und Bedeutung” ensimmäisellä sivulla kysymys,<br />
onko identiteetti kahden eri olion vai saman olion kahden eri nimen suhde.<br />
[II] Aikaisemmassa kirjassaan Begriffsschrift hän oli esittänyt, että identiteetti on nimien<br />
välinen suhde. Hän perusteli käsitystään sillä, että lauseilla a = a ja a = b on eri tietoarvo. Lause<br />
a = a tiedetään todeksi ilman kokemusta ja on analyyttinen, joten se ei anna empiiristä tietoa<br />
maailmasta. Sen sijaan lausetta muotoa a = b ei voi tietää todeksi ilman kokemusta ja se<br />
sisältää empiiristä tietoa maailmasta. Keksintö, että sama aurinko nousee joka aamu, oli tärkeä<br />
astronominen keksintö. Samoin tärkeä oli keksintö, että Iltatähti ja Aamutähti ovat sama olio,<br />
planeetta Venus.<br />
[III] Toinen peruste pitää identiteettiä nimien välisenä suhteena on se, että vastakkainen<br />
hypoteesi, että identiteetti on olioiden välinen suhde, johtaa mahdottomuuksiin. Jos nimittäin<br />
identiteetti olisi olioiden välinen suhde ja jos lause a = b olisi tosi, niin lause a = b sanoisi saman<br />
kuin lause a = a. Molemmat ilmaisisivat olion identiteettisuhteen itseensä. Ja jokainen olio on<br />
tässä suhteessa itseensä, muttei mihinkään muuhun olioon.<br />
[IV] On kuitenkin ilmeistä, että ihmiset, jotka käyttävät lausetta a = b eivät puhu pelkästään<br />
itsensä kanssa identtisestä oliosta vaan myös merkeistä. He näet yrittävät sanoa, että merkit a<br />
ja b viittaavat samaan olioon. Tällainen ”samaan olioon viittaamisen suhde” niillä voi olla vain<br />
jos ne viittaavat johonkin itsensä ulkopuoliseen eli vain jos ne ovat merkkejä.<br />
[V-VI] Olisi outoa käsitellä merkkejä a ja b ilman niiden viittausominaisuutta – pelkkinä<br />
mustetahroina. Jos näin tehtäisiin, lause a = b ei voisi ilmaista mitään tietoa. Mutta<br />
käyttäessämme identiteettilauseita tahdomme nimenomaan ilmaista sen tiedon, että kahdella<br />
eri tavalla ”esitetty” tai ”annettu” olio onkin itse asiassa yksi ja sama olio. Jos lause a = b on<br />
tosi, niin lauseilla a = a ja a = b voi olla eri tietoarvo vain, jos eri merkit esittävät saman olion<br />
eri tavoin, eri ”annettuna olemisen tavoilla”. [VII:n esimerkki jätetty pois.]<br />
[VIII] Frege tiivistää lopuksi ratkaisunsa sanomalla, että merkkiin liittyy aina merkitty olio eli<br />
tarkoite, mutta myös merkin merkitys, se tapa, jolla tarkoite on annettu. Näin ollen ilmauksilla<br />
”Iltatähti” ja ”Aamutähti” on sama tarkoite, planeetta Venus, mutta niillä on eri merkitykset eli<br />
ne esittävät sen eri tavoin.<br />
118
5 Taipuuko Fregen argumentti Toulmin-kaavaksi?<br />
On kiistatonta, että Frege esittää tutkielmansa ”Über Sinn und Bedutung” ensimmäisellä sivulla<br />
argumentin. Mutta ei ole helppo sanoa, mikä tuo argumentti tarkkaan ottaen on. Siksi Frege-tutkijat ovat<br />
eri mieltä siitä, hyväksyykö Frege itse kirjassaan Begriffsschrift esittämänsä ratkaisun, jonka mukaan<br />
identiteetti ei ole olioiden vaan nimien suhde.<br />
Edellä esitetyssä analyysissä olen olettanut, että Frege on myöhemmässä artikkelissaan edelleen samaa<br />
mieltä asiasta. (Muuten en olisi osannut analysoida hänen tekstiään!)<br />
Periaatteessa olisi varmaan mahdollista analysoida Fregen argumentti käyttäen Toulminin mallia.<br />
Lopputulos olisi kuitenkin niin monimutkainen, että argumentin kokonaisidea katoaisi näkyvistä. (Tai näin<br />
ainakin uskon.) Fregen argumentti voidaan esittää seuraavan kaavion muodossa:<br />
ONKO IDENTITEETTI<br />
OLIOIDEN VAI NIMIEN<br />
/ SUHDE? [I] \<br />
/ \<br />
[II] [III]<br />
/ \<br />
1. HYPOTEESI: 2. HYPOTEESI:<br />
NIMIEN SUHDE OLIOIDEN SUHDE<br />
| |<br />
PERUSTELU: SEURAUS:<br />
A=A JA A=B EROAVAT A=A JA A=B SANOVAT<br />
TIETOARVOLTAAN SAMAN<br />
| |<br />
| SEURAUS: MERKIN [IV]<br />
| MERKKILUONNE HÄVIÄÄ<br />
| |<br />
| SEURAUS: IDENTITEETTI-<br />
| LAUSEEN TIETOARVO HÄVIÄÄ [V]<br />
\ /<br />
VERTAILU: 1. HYPOTEESI<br />
ON USKOTTAVAMPI<br />
|<br />
KOGNITIIIVINEN SISÄLTÖ<br />
ELI ”ANNETTUNA OLEMISEN<br />
TAPA” (SINN) ON TÄRKEÄ [VI]<br />
|<br />
ESIMERKKI GEOMETRIASTA [VII]<br />
|<br />
TERMINOLOGIAN KIINNITYS:<br />
BEDEUTUNG = VIITTAUSKOHDE<br />
SINN = MERKITYSSISÄLTÖ [VIII]<br />
En väitä, että tämä on lopullinen totuus Fregen argumentista. Väitän kuitenkin, että se on yksi<br />
johdonmukainen tulkintavaihtoehto. Johdonmukaisuus ei tarkoita pelkkää ristiriidattomuutta vaan myös<br />
sitä sopimustentulkintasäännöistä tuttua periaatetta, että jokaiselle tekstin sanalle pitää löytyä tehtävä.<br />
On nimittäin hyvin helppoa sortua siihen virheeseen, että valitsee pitkästä tekstistä vain ne kohdat, jotka<br />
sopivat omaan ennakkokäsitykseen (”ymmärryshorisonttiin”) ja jättää huomiotta hankalat kohdat.<br />
119
Varmasti yllä olevan puu- tai pesäpallokenttäkaavion voi muuttaa Toulminin mallin muotoon (tai esittää sen<br />
peräkkäisinä ja rinnakkaisina kolmirivisinä syllogismeina), mutta kannattaako se? Tuskin. Työkalujahan<br />
nämä vain ovat.<br />
120
16 Argumentin analysoinnin säännöt<br />
Argumentin analyysiin ei ole olemassa mitään mekaanisesti noudatettavaa säännöstöä, koska argumentteja<br />
on niin monenlaisia. Tässä on kuitenkin muutamia sääntöjä, jotka ohjaavat minkä tahansa argumentin<br />
tutkimista:<br />
� (1) Lue teksti huolella ja moneen kertaan.<br />
� (2) Etsi se teesi (johtopäätös), joka siinä esitetään. Teesejä voi olla useita.<br />
� (3) Jos se todella on argumentti, teesiä on perusteltu jotenkin. Etsi perustelut (premissit).<br />
� (4) Hahmota argumentin kokonaisrakenne: onko se tyyppiä I, Y vai X? Vai jotain muuta tyyppiä?<br />
� (5) Arvioi premissien uskottavuutta.<br />
� (6) Arvioi premissien ja johtopäätöksen suhteen vahvuus.<br />
� (7) Pohdi, onko argumentissa jäänyt jotain sanomatta: premissi, vastaväite tai johtopäätös.<br />
� (8) Esitä argumentin parempi versio, eri tulkintavaihtoehdot, korjausehdotus tai hylkäystuomio.<br />
Muutama selventävä kommentti voi olla tarpeen. Aluksi pitää sanoa, että nämä säännöt on tarkoitettu vain<br />
argumentatiivisten tekstien analyysiin. Kaikki tekstit eivät ole argumentatiivisia. Ne eivät sisällä mitään<br />
selvää teesiä, jota tekstissä perustellaan. Tällaisiin teksteihin ei näitä sääntöjä pysty soveltamaan.<br />
Esimerkiksi kaunokirjailijan realistinen kuvaus keski-ikäisen miehen viinanhöyryisestä ahdistuksesta ei ole<br />
argumentti. (Se voisi tietysti olla premissi jossain argumentissa, jonka keksimisen kirjailija jättää lukijan<br />
keksittäväksi.)<br />
Sääntö (1) käskee lukijaa todella sisäistämään tutkittavan tekstin. Hyvä testi sille, onko tekstiä luettu<br />
tarpeeksi, on se, pystyykö lukija suorittamaan tehtävän (2) katsomatta tekstiin. Jos ei, tekstiä kannattaa<br />
lukea vielä lisää.<br />
Sääntö (2) käskee etsimään argumentin johtopäätöksen eli sen teesin, jota tekstissä puolustetaan.<br />
Esimerkiksi luvussa 15 analysoidussa Fregen argumentissa johtopäätös paljastui suhteelliseen myöhään.<br />
Tekstin alussa ei esitetty teesiä vaan kysymys, johon oli mahdollista vastata kahdella tavalla, joista toinen<br />
oli teesi. Joissakin teksteissä taas teesi esitetään alussa ja perusteet sen jälkeen. Ei ole olemassa mitään<br />
yhtä rakennetta, jota käytettäisiin kaikissa argumenteissa. (Tuomioistuinten ratkaisut ovat poikkeus<br />
säännöstä.)<br />
Sääntö (3) käskee etsimään perustelut teesille. Usein tämän säännön seuraaminen on helpompaa, kun<br />
seuraavan, (4)-säännön, esittämä käsky on jo täytetty. On nimittäin vaikea sanoa, mikä on jonkin tekstin<br />
sisältämän idean rooli kokonaisargumentissa, ennen kuin on saatu selville argumentin kokonaisrakenne.<br />
Erityisesti pro et contra -tyyppisessä argumentoinnissa voi joskus olla vaikea sanoa, kuuluuko esitetty idea<br />
pro- vai contra-puolelle. Siksi voi joskus olla hyvä yrittää soveltaa sääntöjä (3) ja (4) samanaikaisesti tai jopa<br />
käänteisessä järjestyksessä.<br />
Sääntö (5) kehottaa pohtimaan premissien uskottavuutta. Usein lukijalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin<br />
luottaa kirjoittajan asiantuntemukseen ja pitää premissejä uskottavina. Tietysti argumentin tulkitsija voi<br />
turvautua väitteisiin tyyppiä: ”Jos esitetyt premissit ovat tosia, on hyvin todennäköistä, että …”. Tietysti<br />
121
argumentin analyysissä pitää huomauttaa premisseihin liittyvistä uskottavuusongelmista, jos sellaisia on.<br />
Omakin maine menee muuten.<br />
Sääntö (6) kehottaa arvioimaan premissien ja johtopäätöksen välisen yhteyden vahvuutta. Filosofian<br />
metodioppaissa kiinnitetään yleensä kohtuuttomasti huomiota siihen, onko argumentti deduktiivinen vai<br />
induktiivinen. Sanon ”kohtuuttomasti”, koska on melko harvinaista, että tutkittavan tekstin alta löytyy<br />
kiistatta deduktiivinen argumentti. Onko esimerkiksi luvussa 15 käsitelty Fregen argumentti deduktiivinen<br />
vai ei-deduktiivinen? Sanoisin, että se sisältää sekä deduktiivisia että ei-deduktiivisia osia ja että<br />
kokonaisuutena tarkasteltuna se on ei-deduktiivinen – aivan samalla tavalla kuin luvussa 10 osoitettiin, että<br />
hypoteettis-deduktiivinen päättelyprosessi on kokonaisuutena ei-deduktiivinen. Usein päättelyn rakenteen<br />
löytyminen on tärkeämpää kuin sen luokitteleminen ”deduktiiviseksi” tai ”induktiiviseksi”. Kun näemme,<br />
että premissin P on tarkoitus tukea teesiä T, on melko samantekevää, onko tukemissuhteen P-T vahvuus 95<br />
%:n, kuten erittäin hyvässä induktiossa, vai 100 %, kuten deduktiossa.<br />
Sääntö (7) muistuttaa siitä, että usein argumentissa ei sanota ääneen kaikkea, vaan luotetaan siihen, että<br />
sen vastaanottaja osaa ilman muuta täydentää puuttuvat osat. Argumentin analyysissä nämä osat on<br />
tehtävä näkyviksi ja kirjoitettava auki. Ei ole mitään järkeä sanoa analyysissä esimerkiksi, että viittaus<br />
kaikkien ihmisten kuolevaisuuteen ei ole loogisesti pätevä perustelu Sokrateen kuolevaisuudelle. Se ei ole<br />
sitä, mutta argumentista saadaan helposti pätevä, kun kirjoitetaan auki ääneen lausumaton premissi, jonka<br />
mukaan Sokrates on ihminen.<br />
Sääntö (7):n täydennykseksi voi vielä muistuttaa siitä, että joskus argumenteissa esitetään ”varmuuden<br />
vuoksi” enemmän premissejä kuin on tarpeen. Radioevankelista Macyn luvun 9 lopussa esittämässä<br />
argumentissa oli sellainen heti argumentin ensimmäisenä premissinä:<br />
A: Jeesus ei koskaan puolustanut synnillistä käyttäytymistä.<br />
B: Jeesus ei muuttanut Jumalan lakia.<br />
C: Jumalan laki kielsi homoliitot.<br />
D: Siksi Jeesus kielsi homoliitot.<br />
Ilmeisesti hän ajatteli esittävänsä kaksi argumenttia: A � D ja (B & C) � D.<br />
Sääntö (8) kehottaa esittämään parannetun version alkuperäisestä argumentista. Näin tein juuri äsken. Kun<br />
näytti siltä, että Dave Macyn argumentissa jäisi yksi premissi käyttämättä, tulkitsin hänen yrittävän sanoa,<br />
että D koska A (eli A � D). Näin Macyllä olisi peräti kaksi syllogismia teesinsä puolesta:<br />
B: Jeesus ei muuttanut Jumalan lakia.<br />
C: Jumalan laki kielsi homoliitot.<br />
- - - - - - - - - - - - - - - - - - -<br />
D: Siksi Jeesus kielsi homoliitot.<br />
A: Jeesus ei koskaan puolustanut synnillistä käyttäytymistä.<br />
X: Homoliitot ovat syntiä.<br />
- - - - - - - - - - - - - - - - - -<br />
D: Siksi Jeesus kielsi homoliitot.<br />
Tämäkään ei pelasta hurskasta evankelistaa. Luvussa 9 osoitettiin parhailla fundamentalistisilla metodeilla,<br />
että ylemmän syllogismin premissit eivät ole uskottavia.<br />
122
Alemman syllogismin ääneen lausumaton alapremissi X voi olla itsestään selvä totuus Macylle, mutta<br />
minkäänlaista tukea sille ei löydy Pyhästä Kirjasta. Siksi se tuhoaa koko syllogismin uskottavuuden – siitäkin<br />
huolimatta, että yläpremissi A olisi täysin varma.<br />
17 Oikeuslähdeoppi – oppi premisseistä<br />
1 Oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n kahdenlaiset säännöt<br />
Aluksi on erotettava kahdentyyppisiä oikeudellista <strong>argumentaatio</strong>ta ohjaavia sääntöjä. Kuten kurssin alussa<br />
esitettiin, jokainen argumentti rakentaa yhteyden kahden asian, premissien (perusteen) ja johtopäätöksen<br />
(väitteen), välille:<br />
PREMISSI(T) ----------------------> JOHTOPÄÄTÖS<br />
Monilla tieteenaloilla on omat terminsä näille kahdelle yhdistettävälle asialle. Logiikassa puhutaan<br />
premisseistä ja johtopäätöksistä, geometriassa aksioomista ja teoreemoista, oikeustieteessä taas<br />
oikeuslähteistä ja oikeudellisista ratkaisuista.<br />
Logiikassa – samoin kuin keskiaikaisessa väittelyssäkin – vaaditaan lisäksi, että <strong>argumentaatio</strong>n on edettävä<br />
etukäteen määrättyjen päättelysääntöjen avulla. (Ja tähän kategoriaan voidaan sijoittaa myöslogiikan,<br />
kieliopin ja retoriikan säännöt tai Gricen keskustelusäännöt.) Näin ollen yllä oleva kaavio olisi oikeastaan<br />
täydennettävä seuraavaan muotoon:<br />
PREMISSI(T) ----| PÄÄTTELYSÄÄNNÖT |----> JOHTOPÄÄTÖS<br />
(perustelu(t)) (perusteltava asia)<br />
Premissien ja päättelysääntöjen eroa vastaa kahden oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n sääntötyypin ero:<br />
toisaalta meillä on oikeuslähdeopin säännöt, jotka kertovat, mitkä lähtökohdat (premissit) ovat sallittuja, ja<br />
toisaalta meillä on oikeudellisen metodiopin sääntöjä, jotka kertovat, millaisia päättelyitä sallituista<br />
lähtökohdista on lupa tehdä.<br />
Yhdessä oikeuslähdeopin ja metodiopin säännöt määräävät, mihin johtopäätöksiin oikeudellisessa<br />
<strong>argumentaatio</strong>ssa voidaan päätyä. Ne eivät kuitenkaan määrää johtopäätöksiä matemaattisen tarkasti vaan<br />
samalla tavalla kuin kieliopin sääntöihin, jotka eivät määrää kertomuksen sisältöä, vaan ainoastaan sen<br />
muodon. Oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n säännöt määräävät siis ne yleiset puitteet, joiden sisällä<br />
hyväksyttävän <strong>argumentaatio</strong>n on pysyttävä.<br />
Oikeudellisessa <strong>argumentaatio</strong>ssa johtopäätöksenä on se oikeudellinen ratkaisu, jonka puolesta<br />
argumentoidaan, premisseinä käytetään sallittuja oikeuslähteitä ja päättelysääntöinä käytetään<br />
oikeudellisen metodiopin tai oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>teorian tarjoamia sääntöjä.<br />
Oikeudellista argumentointia ja siihen liittyviä oikeusteorian aloja voidaan kuvata seuraavan kaavion avulla:<br />
[oikeuslähdeoppi] [oik. metodioppi]<br />
| |<br />
| |<br />
v v<br />
OIKEUSLÄHTEET === | OIK. ARG. SÄÄNNÖT | ===> OIK. RATKAISU<br />
123
Oikeuslähdeopin ja oikeudellisen metodiopin rajaviiva on hyvin epäselvä. Esimerkiksi oikeudessa käytettävä<br />
analoginen päättely (jonka luonteesta kerrotaan lisää jatkossa) luokitellaan joskus oikeuslähteeksi, joskus<br />
taas oikeudellisen päättelyn muodoksi. Esimerkiksi Aarnio lukee sen oikeuslähteeksi (Laintulkinnan teoria,<br />
8.1.3.10). Makkosen mielestä taas “‘analogia’ on vain erään ajattelutavan rakenteen nimi, ei oikeus- tai<br />
muu tietolähde” (Oikeudellisen ratkaisutoiminnan ongelmia, 160).<br />
Myöskään Makkosensa lukenut Siltala ei pidä analogista päättelyä oikeuslähteenä, mutta väittää reaalisia<br />
argumentteja – siis Savignyn teleologista kaanonia – oikeuslähteeksi (Oikeustieteen tieteenteoria 4.13). Joka<br />
tapauksessa kysymys, kuuluvatko reaaliset argumentit oikeuslähdeopin vai oikeudellisen metodiopin<br />
puolelle on vaikea.<br />
Ei ole kuitenkaan mitään syytä sortua epätoivoon, sillä päättelysäännön ja aksiooman ero ei ole<br />
kristallinkirkas logiikassakaan, mistä tämä erottelu on luultavasti alun perin lainattu. Esimerkiksi modus<br />
ponens eli päättelykaava “(P & (P => Q)) => Q” voi olla jossakin järjestelmässä aksiooma ja toisessa taas<br />
päättelysääntö. Tämä ei aiheuta mitään ongelmia, jos pidetään mielessä, mitä loogista järjestelmää<br />
kulloinkin käytetään. Ongelma on yhtä vähäinen kuin se, joka aiheutuu siitä, että suomen sana “nauta”<br />
viittaa lehmään, mutta latinan sana “nauta” merimieheen. Jos kieliä ei puhuta sekaisin, merimiehet ja<br />
lehmätkään eivät pääse sekoittumaan. Sama pätee oikeusteoreetikoiden teksteistäkin.<br />
Voidaanko oikeudellinen <strong>argumentaatio</strong> nähdä vain muutaman harvan säännön ohjaamana toimintana?<br />
Vastaus on “kyllä ja ei”. Vastaus on “kyllä”, jos “ohjaamisella” tarkoitetaan samanlaista löysää ohjausta, jota<br />
kielioppi harjoittaa puhumiseen ja kirjoittamiseen: se ei määrää vain tekstin muodon, ei sen sisältöä. Mutta<br />
jos “ohjaamisella” tarkoitetaan jonkin logiikan systeemin aksioomien ja päättelysääntöjen ankarasti<br />
määräävää suhdetta tuon systeemin johdettuihin lauseisiin, vastaus on “ei”.<br />
2 Von Savignyn oikeuslähdeoppi<br />
Oikeuslähdeoppi kertoo, mitkä ovat oikeudellisen päättelyn pakolliset ja sallitut lähtökohdat. Suomessa<br />
niitä ovat laki, maan tapa, lainvalmistelutyöt, prejudikaatit ja oikeuskirjallisuus – suurin piirtein tässä<br />
sitovuusjärjestyksessä. Juristin on perustettava omat kannanottonsa vetoamalla näihin ja vain näihin<br />
“aksioomiin”.<br />
Jumalaisen selkeä von Savigny tunnustaa vain kolme oikeuslähdettä: lainsäädännön, oikeuskäytännön ja<br />
oikeustieteen (ks. Aarnio LTT, 117). Kun oikeuslähdeoppi esitetään tällä abstraktiotasolla, sitä ei tarvitse olla<br />
alvariinsa päivittämässä. Halutessaan nämä kolme voi tietysti pilkkoa moneksi osalähteeksi – esimerkiksi<br />
erottaa EU:n lait kansallisista laeista, KKO:n päätökset KHO:n päätöksistä tai kotimaisen tutkimuksen<br />
ulkomaisesta – mutta silloin katoaa von Savignyn luokittelun yleiskatsauksellisuus.<br />
Esimerkiksi kysymys, onko analoginen päättely oikeuslähde, näyttäytyy varsin kummallisessa valossa, jos<br />
sitä tarkastellaan von Savignyn skeeman puitteissa. Sen olisi näet oltava joko säädetyn lain, prejudikaattien<br />
tai oikeuskirjallisuuden erikoistapaus. Ja se ei näytä sopivan yhteenkään niistä. Samoin teleologisen<br />
argumentin upottaminen johonkin von Savignyn oikeuslähteistä tuntuu oudolta: sehän kuuluu kaanonina<br />
ihan eri kategoriaan.<br />
Jotkut teoreetikot ovat menneet pelkistämisinnossaan vielä von Savigny’tä pitemmälle ja tiivistäneet koko<br />
oikeuslähdeopin yhteen sääntöön. Näin ovat tehneet Hans Kelsen ja H. L. A. Hart. Kelsenin perusnormi<br />
(Grundnorm) ja Hartin tunnistussääntö (rule of recognition) tekevät nimittäin yksinään täsmälleen saman<br />
124
tehtävän, jonka konkreettisemmassa teoriassa joutuvat tekemään useat eri säännöt, joista käytetään<br />
yhteisnimitystä “oikeuslähdeoppi”.<br />
Hartin tunnistussääntö on luonteeltaan ilmiselvästi oikeuslähdeopillinen käsite, koska se kertoo, mitkä<br />
oikeudelliset säännöt kuuluvat oikeusjärjestelmään. Jos lähteitä on monia, säännön on oltava<br />
kompleksinen. “Se, mitä eduskunta päättää, on laki” on vain yhden oikeuslähteen kattava oikeuden<br />
tunnistussääntö. Voidaankin perustellusti kysyä, onko Kelsenin ja Hartin teoria liian yleiskatsauksellinen<br />
toimiakseen hyväksyttävänä oikeuslähdeopin teoriana.<br />
Oikeuslähdeopista on vaikea sanoa mitään yleistä, koska oppi on niin laaja ja reuna-alueiltaan hämärä. Sen<br />
verran voi ehkä kuitenkin sanoa, että oikeuslähdeopin ensisijaisena tehtävänä ei ole tuottaa päivitettyä<br />
listaa voimassaolevista oikeuslähteistä (jollainen syntyy pikemminkin opin sivutuotteena) vaan luoda<br />
systemaattinen ja yleiskatsauksellinen teoreettinen kuva oikeuslähteistä ja niiden pätevyyden ehdoista.<br />
Oikeuslähdeoppi on osa lainoppia, joidenkin mielestä sen selkäranka. Koska lainopin tehtävä ei ole luetella<br />
mahdollisimman yksityiskohtaisesti valtakunnassa voimassa olevia lakeja vaan systematisoida ja tulkita –<br />
pala kerrallaan – niitä, niin myöskään oikeuslähdeopin tehtävänä ei ole tuottaa yksityiskohtaista listaa<br />
oikeuslähteistä vaan antaa yleiskatsauksellinen teoreettinen kuvaus voimassa olevan oikeuden lähteistä ja<br />
niiden keskinäisistä suhteista.<br />
Von Savignyn luettelo oikeuslähteistä – lainsäädäntö, oikeuskäytäntö ja oikeustiede – on hyvä lähtökohta,<br />
mutta hänen panoksensa oikeusteorialle olisi jäänyt kevyeksi, jos hän olisi tyytynyt pelkkään listaan. Sen<br />
lisäksi hän esitti dynaamisen mallin siitä, miten oikeus “kumpuaa” kansan tavoista (joihin kuuluu myös<br />
tavanomainen oikeus), “konkretisoituu” lainsäädännössä ja lopulta “kristallisoituu” oikeustieteessä. Mallin<br />
onnistuneisuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta on se varmasti pelkkää listaa parempi. Ja sitä voi<br />
käyttää sinä kiintopisteenä, johon myöhempiä alan yritelmiä voi verrata.<br />
3 Tolosen oikeuslähdeoppi<br />
Hannu Tolonen on kirjassaan Oikeuslähdeoppi erottanut kolme oikeuslähteen käsitettä. Hän käyttää niistä<br />
nimityksiä formaalinen, sisällöllinen ja reaalinen. Nämä kolme vastaavat lähes yksi yhteen oikeusfilosofian<br />
kolmea perussuuntausta: luonnonoikeusoppia, oikeuspositivismia ja oikeusrealismia.<br />
Formaalisen oikeuslähdekäsityksen mukaan oikeussäännön pätevyys riippuu siitä (formaalisesta)<br />
proseduurista, jonka kautta se on syntynyt. Esimerkiksi eduskunnan perustuslain määräämässä<br />
järjestyksessä säätämä laki on pätevä oikeussääntö pelkästään tämän proseduurin noudattamisen vuoksi.<br />
Siksi käsitystä voisi kutsua myös proseduraaliseksi. Oikeuspositivistit Kelsen ja Hart kuuluvat selvästi<br />
formalisteihin tässä luokittelussa.<br />
Sisällöllisen oikeuslähdekäsityksen mukaan oikeussäännön syntytapa ei yksin ratkaise kysymystä sen<br />
voimassaolosta. Täysin korrektin proseduurin mukaan säädetty laki on voimassaolevaa oikeutta vain jos se<br />
täyttää tietyt (moraaliset) minimivaatimukset. Luonnonoikeusopin vanhimmat edustajat, kuten Augustinus<br />
tai Tuomas Akvinolainen, ovat selvästi sisällöllisen käsityksen kannalla. Sen sijaan uudemmat – Kantista<br />
Rawlsiin – tuntevat niin vahvaa vetoa myös formaalista käsitystä kohtaan, että proseduurin ja sisällön ero<br />
häviää eli proseduurista tulee heidän normiensa sisältö. Esimerkiksi Kantin moraalin perusperiaate “Toimi<br />
vain sellaisen säännön mukaan, jonka voit toivoa tulevan yleiseksi laiksi” määrää moraalisäännön<br />
valintaproseduurin, ei sen sisältöä.<br />
125
Reaaalisen oikeuslähdekäsityksen mukaan oikeussäännön pätevyys ei riipu sen syntytavasta eikä<br />
abstraktien moraalisten kriteerien täyttämisestä vaan ennen kaikkea siitä, miten hyvin se edistää tiettyjä<br />
arvokkaita yhteiskunnallisia tavoitteita. Tämän käsityksen kannalla ovat erilaiset utilitaristit ja<br />
konsekventialistit, kuten utilitarismin isät Jeremy Bentham ja John Stuart Mill 1800-luvulla, sekä Benjamin<br />
Cardozo ja Richard Posner 1900-luvulla.<br />
Nämä kolme ovat tietysti ideaalityyppejä. Mikään ei estä näkemästä esimerkiksi Suomen<br />
oikeusjärjestelmässä elementtejä kaikista kolmesta näkökannasta. Perustuslaki on edelleen formaalisen<br />
käsityksen kannalla, koska se antaa tarkat säännöt uuden lain syntyprosessille. Samalla se kuitenkin ottaa<br />
sisällöllisen näkökannan vakavasti, koska se kansalaisen perusoikeuksien kautta asettaa tiettyjä moraalisia –<br />
tai “positivoituja moraalisia” kuten positivistit aina korjaavat – rajoitteita sille, millaisia uudet lait voivat olla<br />
sisällöltään. Ja lopulta “reaaliset” eli yhteisön hyvinvointiin tähtäävät näkökannat ovat ilman muuta<br />
mukana. Se käy ilmi ainakin lainvalmistelutöistä, ellei itse lakitekstistä.<br />
Itse asiassa koko ero sisällöllinen / reaalinen voitaisiin kyseenalaistaa, koska reaaliset näkökohdat ovat<br />
automaattisesti myös sisällöllisiä. Ainoa peruste niiden reaalisen ja sisällöllisen erottamiselle lienee<br />
kunnioitus Kantin aikoinaan tekemää (monien mielestä varsin kyseenalaista) “moraalisuuden” ja<br />
“prudentiaalisuuden” erottelua kohtaan. Kant onnistui melkein ikuistamaan tämän eron koristelemalla sen<br />
joukolla retoriikan helmiä. Prudentiaalisuus tähtää hänen mukaansa pelkkään hyötyyn ja “hintaan” – siis<br />
reaalisiin seikkoihin – kun taas moraalisuus tähtää moraalisen teon itseisarvoon, moraalisen toimijan<br />
mittaamattomaan “arvokkuuteen” – siis sisäisiin seikkoihin. Tässä ei ole syytä mennä syvemmälle Kantin<br />
etiikan syövereihin.<br />
4 Tarvitaanko yleistä oikeuslähdeoppia?<br />
Kysymys oikeuslähdeopin tärkeydestä jakaa oppineita. Monille se on perinteinen osa oikeustiedettä, josta<br />
luopumista ei voi ajatellakaan. Joillekin se on vain ylimääräinen rasite, josta ei kokonaan pääse eroon. Edes<br />
kaikkien saksalaisten teoreetikoiden kirjoista ei löydy hakemistosta sanaa “Rechtsquelle”. (Ja todella<br />
harvasta englanninkielisestä oikeusteorian kirjasta löytyy ilmaus ”source of law”, saati ”theory of sources of<br />
law”.)<br />
Vakavampi huomautus on se, että yleinen oikeuslähdeoppi on turha, koska jokaisella oikeuden alalla on<br />
oma oikeuslähdeoppinsa. Siksi voidaan perustellusti kysyä, voiko oikeuslähteistä ylipäänsä – siis ilman<br />
tarkempia rajoituksia – sanoa mitään yleispätevää? Eikö ole sanomattakin selvää, että esimerkiksi<br />
sopimusoikeuden, kansainvälisen ympäristöoikeuden ja rikosoikeuden normit löytyvät hyvin erityyppisistä<br />
lähteistä?<br />
Jotakin konkreettista sopimussuhdetta sääntelevistä normeista suurin osa voi olla sopijapuolten itsensä<br />
“säätämiä”, kun taas rikosoikeuden normisto tulee valmiina pakettina valtiolliselta lainsäätäjältä. Pitäisikö<br />
oikeuslähdeoppia harjoittaa niin korkealla abstraktiotasolla, etteivät tällaiset ”pienet” erot näkyisi<br />
teoriassa? Jos pitäisi, mitä jäisi sanottavaksi?<br />
Jokainen oikeuden ala tarvitsee varmasti oman oikeuslähdeoppinsa eli yleiskatsauksellisen ja aukottoman<br />
selvityksen siitä, mistä kyseisen alan normit löytyvät. Mutta tarvitaanko yleistä oikeuslähdeoppia? Ja jos<br />
tarvitaan, riittääkö Kelsenin ja Hartin yhden lähteen oppi? Vai tarvitaanko kaikki kolme von Savignyn<br />
126
lähdettä? Ja mitä voitetaan, jos esiin kaivetaan viimeisin päivitetty kaikki oikeuden alat kattava kotimainen<br />
oikeuslähdeluettelo, jossa on listattu 16 tai 23 oikeuslähdettä?<br />
Matti Ilmari Niemi piti syksyllä 2006 oikeusteorian luennot <strong>Joensuu</strong>ssa. Hän kysyi, onko Suomessa<br />
velvoittaviin oikeuslähteisiin kuuluva “maan tapa” todella yhtä ankarasti velvoittava oikeuslähde kuin<br />
lainsäädäntö? Ja onko se ankarammin velvoittava kuin KKO:n päätökset? Jos näin on, voisiko joku näyttää<br />
yhdenkin oikeusjutun, joka on ratkaistu “maan tavan” mukaan?<br />
Maan tavan ankara velvoittavuus perustuu Oikeudenkäyntikaaren 1 luvun 11 pykälään, joka sanoo:<br />
“Tuomarin pitää tarkoin tutkia lain oikeata tarkoitusta ja perustusta sekä tuomita sen mukaan, mutta ei<br />
vastoin sitä, oman mielensä mukaan. Maan tapa, jos se ei ole kohtuuton, olkoon hänellä myös ohjeena<br />
tuomitessansa, kun säädettyä lakia ei ole.”<br />
Tästä on sitten päätelty, että maan tapa, “jos se ei ole kohtuuton”, ylittää velvoittavuudessa KKO:n<br />
prejudikaatit. (Miksei KKO:n ratkaisuihin lisätä fraasia “jos ne eivät ole kohtuuttomia”, jos se kerran voidaan<br />
lisätä vahvemmin velvoittavaan maan tapaan?)<br />
5 Oikeuslähdeopista oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n teoriaan<br />
Onneksi kysymystä oikeuslähdeopista ei tarvitse ratkaista tässä. Oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n kannalta<br />
riittää, että on olemassa joitakin aksioomia, joista lähdetään liikkeelle. Se, miten ne suhtautuvat toisiinsa tai<br />
johonkin vielä yleisempiin periaatteisiin, on oman tutkimuksensa arvoinen kysymys.<br />
Seuraavissa luvuissa esitellään kolmen teoreetikon näkemykset oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n luonteesta.<br />
Ne edustavat Bodenheimerin ja kumppaneiden oppikirjasta löytyvää kolmea oikeudellisen päättelyn<br />
muotoa.<br />
� Ensimmäisenä teoriana esitellään deduktiivista <strong>argumentaatio</strong>ihannetta edustava, perinteinen<br />
oikeuspositivistinen näkemys, jonka mukaan oikeudellisen ratkaisun tekemiseen riittävät lakikirja ja<br />
oikeudellinen syllogismi. Lakikirjasta löytyy laki, ja syllogismilla sitä sovelletaan käsillä olevaan<br />
tapaukseen.<br />
� Toiseksi esitellään amerikkalaisen Edward Levin 1940-luvulla kehittelemä teoria, jonka mukaan<br />
kaikki oikeudellinen <strong>argumentaatio</strong> perustuu viime kädessä esimerkkien avulla argumentointiin eli<br />
analogiseen argumentointiin. Tällainen common law -perinteessä keskeinen argumentointitapa ei<br />
Levin mukaan ole luonteeltaan deduktiivista eikä induktiivista, vaan aivan omalaatuista.<br />
� Kolmantena esitellään niin ikään amerikkalaisen Dennis Pattersonin 1990-luvulla esittämä<br />
dialektista argumentointia korostava näkemys. Sen mukaan kaikessa oikeudellisessa<br />
<strong>argumentaatio</strong>ssa on kyse oikeudellisen tulkinnan sääntöjen noudattamisesta. Koska nämä säännöt<br />
on alun perin saatu kirjoitetun lain (perutuslain) tulkinnasta, Patterson voidaan nähdä Levin<br />
vastakohtana. Levi lähtee common law -päättelystä, Patterson civil law -päättelystä.<br />
� Lopuksi analysoidaan vielä kotimainen oikeustapaus.<br />
127
18 Bodenheimerin lyhyt metodioppi<br />
1 Deduktiivinen oikeudellinen päättely<br />
Oikeudellisen päättelyn teoria kertoo, millä keinoin lähtökohdista voidaan edetä johtopäätöksiin. Sen<br />
piirissä vallitsee kova kilpailu ja siksi markkinoilta löytyy monia yhteismitattomia teorioita oikeudellisen<br />
päättelyn (<strong>argumentaatio</strong>n) luonteesta. Oppikirjojen kuvauksia lukiessa tulee mieleen tarina viidestä<br />
sokeasta norsua kuvaamassa: jokainen sanoo siitä jotain totta, mutta kukaan ei kerro koko totuutta. Uskon<br />
kuitenkin, että oikeudellisen päättelyn norsu on olemassa, vaikka se eri mantereilla onkin hieman erilainen.<br />
Bodenheimerin, Oakleyn ja Loven oppikirjan An Introduction to the Anglo-American Legal System (3E, 2001)<br />
jaottelun mukaan oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n neljä lajia ovat: deduktiivinen, induktiivinen, analoginen ja<br />
dialektinen. (Yksinkertaisuuden vuoksi puhun jatkossa “Bodenheimerin mallista”.) Yksinkertaisesta<br />
luokitteluperiaatteestaan huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi Bodenheimerin malli tuo enemmän valoa<br />
hämärään kuin monet kilpailijansa.<br />
Deduktiivinen päättely on varmaa päättelyä siinä mielessä, että jos premissit ovat tosia, johtopäätöksenkin<br />
on pakko olla tosi. Deduktiivisessa argumentissa on mahdotonta, että tosista premisseistä seuraisi epätosi<br />
johtopäätös.<br />
Oikeudellisen päättelyn alalla deduktiivisen päättelyn paraatiesimerkki on vanha kunnon juridinen<br />
syllogismi. Siinä oikeudellinen ratkaisu oikeutetaan johtamalla se deduktiivisesti (i) yleisestä laista muotoa<br />
“jos oikeusehto täyttyy, niin oikeusseuraamus toteutukoon” ja (ii) tapauksen tosiseikkojen kuvauksesta<br />
tyyppiä “oikeusehto täyttyy”. Kaavion muodossa:<br />
[Oikeusnormi:] (i) Jos joku tekee X:n, häntä rangaistakoon Y:llä.<br />
[Tosiseikat:] (ii) A tekee X:n.<br />
----------------------------------------------<br />
[Ratkaisu:] (iii) A:ta rangaistakoon Y:llä.<br />
<strong>Oikeudellinen</strong> syllogismi on siis pohjimmiltaan tavallinen deduktiivinen päättely muotoa modus ponens:<br />
Jos OE, niin OS<br />
OE<br />
--------------------<br />
OS<br />
Viivan alapuolelta löytyy johtopäätös, tähän yksittäiseen tapaukseen tarkoitettu tuomionormi, ja viivan<br />
yläpuolelta löytyvät premissit: yläpremissinä yleinen normi ja alapremissinä tämän tapauksen<br />
(oikeudellisesti relevantit) faktat. <strong>Oikeudellinen</strong> syllogismi voidaan niin haluttaessa muuntaa myös<br />
Toulminin mallin muotoon:<br />
OE ----------> OS<br />
[faktat] | [ratkaisu]<br />
|<br />
Jos OE, niin OS<br />
[laki]<br />
128
Sille, joka syystä tai toisesta haluaa välttää syllogismeja, Toulminin malli tarjoaa vaihtoehdon. Edelleenkin<br />
suuria tunteita herättävään kysymykseen oikeudellisen syllogismin käyttökelpoisuudesta ja<br />
käyttötarkoituksista palaan myöhemmin.<br />
2 Induktiivinen oikeudellinen päättely<br />
Induktiivinen päättely on vain todennäköistä päättelyä. Käytämme induktiivista päättelyä arkielämässä<br />
jatkuvasti. Esimerkiksi uskomuksemme, että jääkimpaleet sulavat huoneenlämmössä, perustuu (ehkä<br />
tiedostamattomaan) induktiiviseen yleistykseen. Ja uskomme on niin vahva, ettemme yleensä kanna<br />
jääpaloja huoneeseen vain luonnonlakia “Jää sulaa huoneenlämmössä” testataksemme. Muutkin fysiikan<br />
luonnonlait ovat vain induktiivisia yleistyksiä kokemuksesta, eivät mitään sellaisia ajatusvälttämättömyyksiä<br />
kuin “2 + 2 = 4” tai “Kaikki poikamiehet ovat naimattomia”. Tutkijalla, joka lähtisi testaamaan näitä kahta<br />
hypoteesia kokeellisesti, saattaisi olla vaikeuksia rahoituksen saamisessa.<br />
Induktiivista päättelyä ei suomalaisessa oikeustieteellisessä kirjallisuudessa yleensä tunnusteta erilliseksi<br />
oikeudellisen päättelyn muodoksi. Syy on helppo ymmärtää, kun lukee Bodenheimerin kuvauksen siitä. Hän<br />
nimittäin sanoo, että jos tuomarilla ei ole käytettävissään valmista sääntöä, “hän saattaa silti pystyä<br />
tislaamaan relevantin (pertinent) säännön ketjusta aiempia ratkaisuja” (139).<br />
Induktiivista päättelyä on siis se, että joukosta prejudikaatteja pelkistetään sääntö, joka ratkaisee myös<br />
käsillä olevan tapauksen. Tällainen päättely on tietysti tavallisempaa common law -maissa kuin kirjoitetun<br />
lain maissa, joissa tuomarilla yleensä on käytettävissään valmis normiformulaatio, jota pitää vain soveltaa<br />
käsillä olevaan tapaukseen – jolloin kyseessä on deduktiivinen päättely (syllogismin käyttö) – tai jota pitää<br />
sopivasti laajentaa, jotta se kattaisi käsillä olevan tapauksenkin, mikä tapahtuu puolestaan seuraavassa<br />
kohdassa esiteltävän analogisen päättelyn kautta.<br />
Mikään ei estä käyttämästä induktiivista päättelyä Suomen oikeudessakaan niissä tapauksissa, joissa<br />
kirjoitettua lakia ei ole. Esimerkiksi sopimusrikkomuksia koskeva sopimusoikeuden osa on tällainen case<br />
law’n linnake keskellä kodifioitua oikeusjärjestystämme. Siellä ainoat oikeuslähteet ovat KKO:n ratkaisut,<br />
joten tämän alan juristit ovat – ehkä tietämättään – käyttäneet tätä päättelymuotoa. Tammen lakikirja Lex<br />
Fennica 2001 sanookin: “Laajat oikeudenalat ovat vailla säädettyä lakia. Oikeustoimilaki säätää yhdestä<br />
sopimuksen syntytavasta, valtuutuksesta oikeustoimien tekemiseen ja oikeustointen pätemättömyydestä,<br />
mutta sopimuksen täyttämistä ja sen rikkomista koskevat asiat ovat sovellutuksen varassa.” (s. 1)<br />
Jos prejudikaattien käyttö siis edellyttää induktiivista päättelyä, suomalaisetkin lakimiehet joutuvat<br />
turvautumaan induktioon sanan tässä suppeassa merkityksessä. (Sanan laajassa merkityksessä induktiivista<br />
on mikä tahansa päättely, joka ei ole deduktiivista. Siksi myös seuraavina käsiteltävät analoginen ja<br />
dialektinen päättely ovat laajasti ymmärretyn induktiivisen päättelyn muotoja.)<br />
Jatkossa induktiivista argumentointia ei enää käsitellä erityisenä oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n muotona.<br />
Syy on se, että ennakkotapausten avulla argumentoiminen näyttäisi kuuluvan pikemmin analogisen kuin<br />
induktiivisen argumentoinnin piiriin. Ainakin Edward Levi näkee asian näin. Hänen koko oikeudellisen<br />
argumentoinnin teoriansa perustuu tähän ajatukseen.<br />
129
3 Analoginen oikeudellinen päättely<br />
Analogisessa päättelyssä lähdetään siitä, että oliot A ja B ovat kaikissa relevanteissa suhteissa samanlaiset.<br />
Sen perusteella päätellään, että koska A:lla on ominaisuus X, myös B:llä täytyy olla ominaisuus X, vaikka sitä<br />
ei olekaan vielä havaittu. Esimerkiksi Maa ja Mars ovat elämän syntymisen edellytysten kannalta varsin<br />
samanlaisia planeettoja: molemmissa on ilmakehä, molemmissa on vettä jne. Siksi myös Marsissa täytyy<br />
olla elämää. Toisin sanoen, koska kaksi tapausta ovat samanlaiset tunnettujen ominaisuuksiensa suhteen,<br />
niiden pitää olla samanlaiset myös tuntemattomien ominaisuuksiensa suhteen. (Tämä luonnehdinta<br />
paljastaa, että analoginen päättely on itse asiassa yksi induktiivisen päättelyn muoto. Induktiivisessa<br />
päättelyssä näet päätellään yhden vakiomääritelmän mukaan “tunnetuista tapauksista tuntemattomiin”.)<br />
Oikeudessa analogista päättelyä käytetään Bodenheimerin mukaan silloin, kun tuomari laajentaa olemassa<br />
olevaa normia niin, että se kattaa käsillä olevan tilanteen, joka ei tarkkaan ottaen kuulukaan lakitekstin<br />
alaan. Jos laki sanoo selvästi, ettei valtion virkamies saa ottaa vastaan lahjuksia, niin silloin – analogisesti –<br />
myöskään työsuhteessa kuntaan olevan henkilön ei pitäisi saada ottaa kynnysrahoja niiltä, joita hänen<br />
ratkaisunsa koskevat, vaikka hän ei ole valtion virkamies. (Esimerkki Aarnion, Laintulkinnan teoria, 156.)<br />
Analogista päättelyä käytetään siis oikeuttamaan ratkaisuja, jotka eivät ole aivan lain kirjaimen mutta<br />
kylläkin sen hengen mukaisia.<br />
Mistä sitten tiedetään, mitkä normin laajennukset ovat sallittuja ja mitkä eivät? Ehkä paras kriteeri<br />
laajennuksen sallimiselle on se, että laajennus palvelee lain tarkoitusta (ratio legis). “Lain tarkoitus” voidaan<br />
kuitenkin ymmärtää kahdella tavalla: subjektiivisesti ja objektiivisesti. Jonkin lain objektiivinen tarkoitus<br />
saadaan selville pohtimalla, miksi sellainen laki on ylipäänsä säädetty. Voisiko kukaan täysjärkinen<br />
lainsäätäjä toivoa, että valtion virkamiehet olisivat lahjomattomia mutta kunnan toimihenkilöt eivät? Lain<br />
subjektiivinen tarkoitus saadaan selville kysymällä, mitä lainsäätäjä todella ajatteli lakitekstiä<br />
kirjoittaessaan. Vastaus löytyy, jos löytyy, lain esitöistä. (Termiä ratio legis käytetään objektiivisesta<br />
tarkoituksesta.)<br />
Tässä kannattaa huomata, että vaikka analogisella päättelyllä ei olekaan mitään välttämätöntä “sisäistä”<br />
yhteyttä utilitaristisiin näkökantoihin (“reaalisiin argumentteihin”), analogisen päätelmän oikeuttaminen “ei<br />
relevanttia eroa” -perusteella tuo utilitaristiset tarkastelut välittömästi mukaan, koska relevanssi on<br />
relevanssia asioiden järkevän hoidon ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Tämä ehkä selittää sen edellä<br />
mainitun oudolta tuntuvan seikan, että Aarnio pitää analogista päättelyä ja Siltala reaalisia argumentteja<br />
oikeuslähteinä, vaikka ne tuntuvatkin sopivan huonosti oikeuslähdeopin puolelle.<br />
4 Dialektinen oikeudellinen päättely<br />
Dialektinen päättely on Aristoteleen Topiikan klassisen luonnehdinnan mukaan päättelyä, jolla ei ole<br />
varmoja lähtökohtia vaan joka lähtee todennäköisistä tai uskottavista lähtökohdista. Bodenheimer<br />
tarkoittaa “dialektisella päättelyllä” hieman eri asiaa, sellaista päättelyä, jossa on useita erilaisia ja ehkä<br />
toistensa kanssa yhteen sopimattomiakin lähtökohtia. Esimerkiksi rikosta selvittävä etsivä joutuu<br />
hahmottamaan todellisen tapahtumien kulun joukosta enemmän tai vähemmän luotettavia<br />
todistajanlausuntoja ja muita johtolankoja. Hän etenee päättelyssään dialektisesti, sanan alkuperäisen<br />
merkityksen mukaan “keskustelevasti” eli punniten näkökohtia eri ratkaisujen puolesta ja niitä vastaan.<br />
130
Tuomari käyttää dialektista päättelyä silloin, kun hänellä joko ei ole lainkaan käsillä olevaan tapaukseen<br />
soveltuvaa normia eikä hän pysty sellaista luomaan analogian tai (suppeasti ymmärretyn) induktion avulla<br />
tai tapaukseen näyttää soveltuvan useita normeja, joista on vaikea valita tapaukseen sopivaa. Tällaisessa<br />
tilanteessa mikään edellä käsitellyistä kolmesta strategiasta (deduktio, induktio, analogia) ei toimi. Siksi<br />
hänen täytyy turvautua dialektiseen päättelyyn.<br />
Dialektiseen päättelyyn täytyy usein turvautua juuri siksi, että tuomarilla on ratkaisupakko: hän ei voi<br />
kieltäytyä ratkaisusta tapauksen vaikeuteen vedoten. Hän yrittää tietysti ensin löytää tilanteeseen suoraan<br />
soveltuvan normin, jota voi soveltaa deduktiivista päättelyä käyttäen. Jos sellaista ei löydy, Hän yrittää<br />
löytää jonkin normin, jota voisi soveltaa analogista päättelyä käyttäen. Jos sekään ei onnistu, hän etsii<br />
joitakin ennakkotapauksia, joista voi johtaa induktiivisesti normin. Mutta epäonnistuttuaan siinäkin hänen<br />
on pakko luoda normi itse (vaikka hän perustelussaan saattaakin yrittää naamioida uutuutensa vanhaksi<br />
normiksi). Tällaisissa tapauksissa tuomarin on Bodenheimerin mukaan ikään kuin laadittava taselaskelma,<br />
johon hän merkitsee eri vaihtoehtojen plussat ja miinukset ja jonka perusteella hän lopulta valitsee sen<br />
ratkaisun, jossa plussien määrä ylittää eniten miinusten määrän.<br />
Tämä kuulostaa varsin järkevältä menettelyltä, mutta siihen liittyy kiintoisa pulma. Jotkut näyttävät<br />
väittävän, että kaiken oikeudellisen päättelyn pitäisi tapahtua näin. Toiset taas ovat sitä mieltä, että<br />
punninta on hyväksyttävää kiperissä tapauksissa mutta sen käyttö selvissä tapauksissa on omiaan<br />
vähentämään oikeusvarmuutta.<br />
131
19 Deduktio metodina: oikeuspositivismi<br />
1 Normianalyysistä syllogismiin<br />
Tässä esiteltävää oikeuspositivistista näkemystä ei ehkä sellaisenaan löydy mistään kirjasta. Se on kuitenkin<br />
ollut suoraan tai epäsuorasti Hans Kelseniltä innoituksensa saaneiden teoreetikkojen yhteinen näkemys,<br />
jonka puolesta ei aiemmin tarvinnut argumentoida, koska kaikki hyväksyivät sen hiljaisesti<br />
lähtökohdakseen. Kukaan ei asettanut kyseenalaiseksi opin kahta kivijalkaa, oikeudellista syllogismia ja<br />
oikeusnormin analyysiä.<br />
<strong>Oikeudellinen</strong> syllogismi on tyypillistä deduktiivista päättelyä. Siinä yleistä ja abstraktia normia sovelletaan<br />
yksittäisen tapauksen konkreettisiin faktoihin. Syllogismin syvemmäksi ymmärtämiseksi on kuitenkin syytä<br />
astua askel taaksepäin, Kelsenin puhtaan oikeusopin ytimeen eli hänen oikeusnormin käsitteen analyysinsä.<br />
Kelsenin mukaan oikeudessa <strong>argumentaatio</strong>ssa ollaan tekemisissä kausaalisuhdetta muistuttavan (mutta<br />
siitä tarkasti erotettavan) ei-kausaalisen oikeudellisen seuraussuhteen kanssa. Jokainen oikeusnormi<br />
ilmaisee tällaisen suraussuhteen kahden asian, oikeusehdon (Rechtsbedingung) ja oikeusseuraamuksen<br />
(Rechtsfolge), välillä. Oikeusnormi näet sanoo: Jos oikeusehto toteutuu, niin oikeusseuraamus tulkoon.<br />
Abstraktimmin ilmaisten:<br />
Pitäisi: jos , niin <br />
Kelsenin normianalyysin merkitys oikeudelliselle syllogismille tulee ilmeiseksi, kun huomataan, että<br />
oikeusnormin osia löytyy jokaiselta syllogismin riviltä. Kelseniläiseen muotoon puettuna oikeudellinen<br />
syllogismi näyttää tältä:<br />
Pitäisi: jos , niin [normi]<br />
[fakta]<br />
--------------------------------------------------------------<br />
Pitäisi: [ratkaisu]<br />
Yläpremissi sisältää koko normin (joka on muodoltaan hypoteettinen jos-niin-lause), alapremissi sisältää<br />
normin etujäsenen, ja johtopäätös sen takajäsenen. Tämä osoittaa, että Kelsenin normianalyysin ja<br />
oikeudellisen syllogismin välillä on hyvin läheinen yhteys. Korostan tätä siksi, että jotkut oikeudellisen<br />
syllogismin kriitikot eivät näe mitään ongelmallista neutraalina työkaluna pitämässään Kelsenin<br />
normianalyysissä, mutta käyvät innolla syllogismin kimppuun. Siksi saattaisi olla johdonmukaisempaa pitää<br />
syllogismiakin vain neutraalina työkaluna – yhtenä keinona perustella erityisesti helppojen tapausten<br />
oikeudellinen ratkaisu. (Toinen mahdollisuus olisi hylätä Kelsenin normianalyysinkin “turmiollisen<br />
positivismin” viimeisenä jäänteenä. Tämä ei tunnu järkevältä, koska sen jälkeen järkevä keskustelu normien<br />
rakenteesta vaikeutuisi ratkaisevasti.)<br />
132
2 Loogisen syllogismin esiintymismuodot<br />
Syllogismimallia on mahdotonta löytää sellaisenaan mistään KKO:n vanhoistakaan ratkaisuista. Mitään<br />
yksittäistä ratkaisua ei tiettävästi ole koskaan kirjoitettu eksplisiittisen syllogismin muotoon, vaikka ei ole<br />
vaikea huomata, että syllogismi on se ihanne, jota ratkaisuissa tavoiteltiin.<br />
Pahimmillaan syllogismimallin ihannointi johti siihen, että vaadittiin, että syllogismin alapremissi<br />
(faktapremissi) pitää kirjoittaa yhdeksi virkkeeksi. Tuloksena on aivan uskomattomia verbaaliakrobaattisia<br />
suorituksia. Yksi niistä löytyy Jyrki Virolaisen ja Petri Martikaisen kirjan Pro & contra: tuomion<br />
perustelemisen keskeisiä kysymyksiä (2003) sivulta 217: koko sivun mittainen virke, joka kuvaa<br />
konkreettisen oikeustapauksen kaikki faktat yhdessä ainoassa lauseessa.<br />
Virolainen ja Martikainen kertovat kirjassaan, että syllogismimalli on itse asiassa esiintynyt kolmena eri<br />
versiona:<br />
(1) “On katsottava” -metodina, jossa kerrotaan pelkkä johtopäätös mainitsematta lainkaan<br />
premissejä.<br />
(2) Faktametodina, jossa kerrotaan faktat ja johtopäätös mutta ei sitä oikeussääntöä, jota faktoihin<br />
on sovellettu ratkaisun johtamiseksi. (Perinteisessä logiikassa tällaista puutteellista syllogismia<br />
kutsuttiin “enthymemaksi”.)<br />
(3) Subsumptiometodina eli varsinaisena syllogismimallina, jossa kerrotaan normi, faktat ja<br />
johtopäätös, mutta ei mitään niistä perusteista, joilla yläpremissinä toimiva normi valittiin.<br />
(Myöhemmin käyttöön otettavalla terminologialla ilmaistuna: subsumptiometodissa ratkaisulle<br />
annetaan “sisäinen” mutta ei “ulkoista” perustelua.)<br />
Tuntuu aivan uskomattomalta, että “on katsottava” -metodia käytettiin Suomen KKO:ssa vielä 1970-luvulla<br />
(Pro & contra, 61). Ja myös sitä ennen syllogismin muidenkin versioiden asema oli horjumaton. Esimerkiksi<br />
Granfeltin mallikirja vuodelta 1924 (ja sen uusintapainos vuodelta 1944) ilmaisevat opin ytimen selvästi ja<br />
ajalle ominaisella hienolla ruotsalaistyylillä (akkusatiivivirheineen ja käännettyine sanajärjestyksineen):<br />
Jokaisen ratkaisun tulee niin hyvin sisältönsä kuin muotonsa puolesta olla loogillinen päätelmä.<br />
Sellaisena tulee sen sisältää sekä perustelun että johtopäätöksen ja tulee perusteluun sisältyä<br />
alalause ja ylälause. Ratkaisun oma rakenne vaatii tätä. Muulla tavoin laadittuna se on loogillisesti<br />
epätäydellinen. (Pro et contra, 46)<br />
3 Voiko syllogismia koskaan käyttää?<br />
Oikeudellisen syllogismin käyttö ratkaisujen perustelussa ei ole niin yleistä kuin sen vastustajat väittävät.<br />
Syllogismia käytetään ratkaisun perustelussa yleensä hyvin varovaisesti, sillä jos kaikki premissit lausutaan<br />
ääneen tai kirjoitetaan esiin, kuulijalle tai lukijalle syntyy helposti vaikutelma, että häntä pidetään<br />
yksinkertaisena. Sen osoittaa seuraava esimerkki.<br />
Englantilaisen sopimusoikeuden klassikkotapauksessa Collins v Godefroy (vuodelta 1831) Collins oli saanut<br />
haasteen esiintyä eräässä toisessa oikeudenkäynnissä todistajana, ja Godefroy oli luvannut maksaa hänelle<br />
siitä 6 guinean palkkion. Collins todisti ja pyysi palkkiotaan, mutta Godefroy kieltäytyi maksamasta. Silloin<br />
133
Collins haastoi hänet oikeuteen sopimuksen rikkomisesta. Oikeus kuitenkin hylkäsi Collinsin kanteen. Se<br />
katsoi, että koska Collinsilla oli jo velvollisuus esiintyä todistajana, Godefroyn lupaus oli “vastikkeeton”, ja<br />
siksi Collinsilla ei ollut oikeutta saada 6 guinean palkkiota.<br />
“Vastike” eli consideration on common law -sopimusoikeuden erikoisuus. Sopimuksissa tyypillisesti<br />
vaihdetaan lupauksia: jos sinä lupaat leikata nurmikkoni, niin minä lupaan maksaa sinulle 10 €. Periaate on:<br />
lupaus lupauksesta, suoritus suorituksesta. Mutta jos lupaan ilman mitään vastalupausta maksaa sinulle 10<br />
€, mitään sopimusta ei synny, koska vastiketta ei ole. Ja oikeus ei pane täytäntöön “vastikkeettomia”<br />
lupauksia. (Suomen “vastike” ei ole hyvä eikä tarkka käännös termille “consideration”.)<br />
Tuomari olisi voinut esittää ratkaisunsa vaikkapa sanomalla yksinkertaisesti:<br />
Godefroyn lupaus maksaa Collinsille palkkio todistajanlausunnosta on vastikkeeton, koska Collinsilla<br />
oli jo haasteen vuoksi velvollisuus antaa lausunto. Siksi Godefroyn lupaus ei synnyttänyt sopimusta.<br />
Ja siksi Collinsin kanne sopimusrikkomuksesta kumotaan.<br />
Tämä olisi riittänyt varsin mainiosti. Tuomari olisi toki voinut halutessaan esittää ratkaisunsa täydellisen<br />
syllogismin muodossa:<br />
Vastikkeettomat lupaukset ovat pätemättömiä. (x) (Vx => Mx)<br />
Henkilön lupaus tehdä asia, jonka tekemiseen<br />
hänellä on jo velvollisuus, on vastikkeeton. (x) (Px => Vx)<br />
G lupasi maksaa C:lle todistamisesta, vaikka<br />
C:lla oli jo velvollisuus todistaa. Pa<br />
--------------------------------------------- -----------<br />
Siksi G:n lupaus on vastikkeeton. Va<br />
Siksi G:n lupaus on pätemätön. Ma<br />
Esimerkki osoittaa, miten lyhyestä kolmirivisestä tuomiolauseesta muodostuu melko kompleksinen<br />
syllogismi. Siksi täydellisen syllogismin esittäminen ei ole paras perustelu. Esimerkki osoittaa myös<br />
epäsuorasti, ettei syllogismi kerro, mistä siinä käytetyt premissit tulevat. Ensimmäisenä yläpremissinä oleva<br />
periaate vastikkeettomien sopimusten pätemättömyydestä on yksi common law -sopimusoikeuden<br />
kivijalkoja. Se voidaan olettaa tunnetuksi, eikä sitä siksi tarvitse mainita ratkaisun perustelussa. Siksi<br />
voidaan sanoa, että englantilainen tuomari käyttää edellä mainittua “faktametodia”, jossa ei mainita<br />
tunnetuksi oletettua yläpremissiä eli yleistä lakia.<br />
Sen sijaan toisena yläpremissinä oleva olemassa olevan velvollisuuden periaate pitäisi ehkä mainita<br />
ratkaisussa. Toisaalta kaksirivinen perustelu ilman yhtään yleistä lausetta on jo sellaisenaan aivan<br />
käsitettävä: “G lupasi maksaa C:lle todistamisesta, vaikka C:lla oli jo velvollisuus todistaa. Siksi G:n<br />
maksulupaus on vastikkeeton ja siksi pätemätön.” On kuitenkin myönnettävä, että tällaisen perustelun voi<br />
käsittää vain henkilö, joka jo hallitsee common law -sopimusoikeuden perusteet. Siksi tuomarin on<br />
perusteltava ratkaisunsa niin, että myös Collins ja Godefroy sen ymmärtävät. Tämä on nykyisin ehdoton<br />
vaatimus Suomessakin. Ja syllogismin käyttö ei varmasti ole paras keino perustelun ymmärrettäväksi<br />
tekemisessä.<br />
Joka tapauksessa näyttää siltä, että kaikkien tuomarien ratkaisut ovat usein enthymemoja, joissa kaikkia<br />
premissejä ei lausuta ääneen, jotta perustelun vastaanottaja ei tuntisi itseään pidettävän tyhmänä. (Vrt.<br />
Gricen keskustelusäännöt, erityisesti määrän sääntö.)<br />
134
4 Yläpremissin valinnan deduktiivinen perustelu?<br />
Toinen rajoitus syllogismin käytölle on se, että yläpremissin (sovellettavan yleisen lain) perustelua ei<br />
yleensä voi (eikä koskaan kannata) suorittaa syllogistisesti. Normin valinnan syllogistinen perusteleminen ei<br />
lisäisi lainkaan ratkaisun ymmärrettävyyttä vaan toisi pelkästään koomisen sävyn koko perusteluun. Kuinka<br />
voitaisiin osoittaa syllogistisesti, että esimerkiksi normi “vastikkeettomat lupaukset ovat pätemättömiä”<br />
sopii tapaukseen, jossa on kyse nimenomaan vastikkeettomasta lupauksesta? Ehkä “todistus” menisi<br />
seuraavasti:<br />
Tapaukseen on sovellettava siihen soveltuvaa normia.<br />
Normi “vastikkeettomat lupaukset ovat mitättömiä” soveltuu vastikkeettomiin lupauksiin.<br />
Collinsin tapauksessa on kyse vastikkeettomasta lupauksesta.<br />
---------------------------------------------------------------------------<br />
Collinsin tapaukseen on sovellettava normia “vastikkeettomat lupaukset ovat mitättömiä”.<br />
Olisi hauska nähdä se tuomari, joka perustelee naama peruslukemilla tapauksen ratkaisevan normin<br />
valinnan näin! Paljon parempi tapa perustella normin valinta on mennä reilusti syllogistisen päättelyn<br />
ulkopuolelle ja vedota suoraan vaikkapa normin soveltamisesta seuraavaan yhteiskunnalliseen hyötyyn.<br />
5 Ulkoisen ja sisäisen perustelun ero<br />
Virolainen ja Martikainen eivät hyväksy syllogismin käyttöä oikeudellisen ratkaisun perusteluna siksi, että<br />
“*l+oogisen syllogismin muotoon puettu ratkaisu ei täytä perustelujen avoimuuden vaatimuksia, sillä siinä<br />
itse juridinen päättelyn kulku, harkintaprosessi, jää kokonaan ilmoittamatta” (Pro et contra, 47-8). Tässä he<br />
ovat varmasti oikeassa. Pelkästään syllogistisesti suoritettu ratkaisun perustelu ei täytä avoimuuden ja<br />
läpinäkyvyyden vaatimuksia. (Mutta on kokonaan toinen asia, voiko syllogismi sisältyä hyväksyttävään ja<br />
avoimeen perusteluun.)<br />
Virolainen ja Martikainen menevät kuitenkin liian pitkälle nähdessään syllogismin olevan osa suurempaa<br />
ajatuskompleksia. Heidän mukaansa se “liittyy kiinteästi sidotun ratkaisun ideaan eli ns. ‘yhden<br />
vaihtoehdon malliin’” (Pro et contra, 48). Toisin sanoen Virolainen ja Martikainen väittävät, että usko<br />
syllogismiin ja usko yhteen oikeaan ratkaisuun kulkevat käsi kädessä. Ehkä historiallisesti näin on ollut,<br />
mutta on vaikea uskoa, että näiden oppien välillä on jokin tällainen kohtalonyhteys. Siksi yritän jatkossa<br />
osoittaa, ettei syllogismin hyväksyminen juristin työkalupakkiin suinkaan merkitse antautumista yhden<br />
ainoan oikean ratkaisun idealle.<br />
Kiista juridisen syllogismin käyttökelpoisuudesta selkiytyy huomattavasti, kun erotetaan Wróblewskin ja<br />
Aarnion tapaan oikeudellisen ratkaisun sisäinen ja ulkoinen perustelu. (Seuraava ei ole suora sitaatti.)<br />
Sisäinen perustelu on yhtä kuin oikeudellinen syllogismi. Sitä sanotaan “sisäiseksi” siksi, että se<br />
tapahtuu syllogismin sisäpuolella: sisäisessä perustelussa johtopäätös perustellaan johtamalla se<br />
deduktiivisesti yläpremissistä (yleisestä normista) ja alapremissistä (tapauksen faktoista).<br />
Ulkoinen perustelu tapahtuu syllogismin ulkopuolella. Siinä yläpremissin valinta perustellaan jollakin<br />
muulla strategialla kuin deduktiolla – tyypillisesti dialektisella argumentoinnilla. Ja koska dialektisessa<br />
argumentoinnissa voidaan turvautua moniin keinoihin, on perusteltua sanoa, että ulkoiselle<br />
perustelulle ei voi asettaa kovin tarkkoja rajoja ja sääntöjä.<br />
135
Valittua normia (syllogismin yläpremissiä) voidaan perustella vetoamalla esimerkiksi lakitekstin<br />
sanamuotoon, lakitekstin laatijan subjektiiviseen tarkoitukseen, lain objektiiviseen tarkoitukseen, yhteiseen<br />
hyvään, aiemmin esitettyihin tulkintoihin kyseisestä lainkohdasta, vastaavanlaisissa tapauksissa aiemmin<br />
tehtyihin ratkaisuihin (prejudikaatteihin) ja kansan oikeustajuun. Valinnanvaraa siis riittää. Ja kannattaa<br />
huomata, että kaikilla näillä perustellaan oikeudellisen syllogismin yläpremissiä, sillä siitä ulkoisessa<br />
perustelussa on viime kädessä kysymys. (Näistä perustelutavoista tulee tarkemmin puhetta Pattersonin<br />
yhteydessä.)<br />
Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä vielä erottaa oikeudellisen ratkaisun keksimis- ja perustelukonteksti.<br />
Kukaan syllogismimallin puolustaja ei liene koskaan väittänyt, että joku olisi joskus keksinyt jonkin ratkaisun<br />
syllogismin avulla. Tosiasia on, että syllogismi on surkea keksimisväline, mutta hyvä perusteluväline.<br />
Itse asiassa syllogismi on niin selvä ja yksinkertainen perustelu, että on vaikea ymmärtää, miksi jotkut<br />
suhtautuvat siihen niin suurella negatiivisella tunteella. Jos kerran laki sanoo jotain ja jos ratkaistavana<br />
oleva tapaus kuuluu selvästi lakitekstissä mainitun oikeusehdon alaan, miksei sitä saisi sanoa ääneen? Ja<br />
kun se sanotaan ääneen, on jo esitetty syllogismi. Miksi ihmeessä pitäisi lähteä laajoihin “dialektisiin”<br />
punnintamanöövereihin, jos yksinkertainen deduktio riittää helpon tapauksen ratkaisun perusteluksi?<br />
6 Fasadiperustelut<br />
Avoimen perustelun puolustajat esittävät joskus, että oikeudellisen syllogismin käyttö (tai retorisemmin<br />
“oikeudellisen ratkaisun pakottaminen oikeudellisen syllogismin pakkopaitaan”) johtaa fasadiperusteluihin.<br />
Fasadiperusteluksi kutsutaan perustelua jossa ei ilmaista sitä tosiasiallista ajatustenkulkua joka johti<br />
ratkaisuun, vaan jokin muu ajatuksenkulku, jonka perustelija uskoo kuulostavan vastaanottajan korvissa<br />
alkuperäistä uskottavammalta. Tämä syytös (johon Virolainen ja Martikainen eivät sorru) on täysin<br />
kestämätön.<br />
Syytöksen kestämättömyyden voi nähdä pohtimalla analogista tapausta. Oletetaan, että ankaran työn ja<br />
ponnistelun jälkeen matemaatikko onnistuu todistamaan jonkin teoreeman. Todistus on sitova ja pätevä<br />
mutta tarpeettoman pitkä ja mutkikas, minkä matemaatikko huomaa itsekin muutaman päivän lomailun<br />
jälkeen. Parin päivän lisäponnistuksella hän pystyy esittämään todistuksen paljon elegantimmin, lyhyemmin<br />
ja ymmärrettävämmin. Tekeekö hän nyt väärin, jos hän julkaisee tuloksensa lyhyen version? Ei varmasti<br />
tee. Olisi hölmöä kritisoida häntä siitä, että hänen lopullinen argumenttinsa on fasadiargumentti, koska se<br />
ei tarkalleen heijasta alkuperäistä ajatteluprosessia.<br />
Matemaattisen todistuksen tehtävä ei ole kerrata matemaatikon ajatteluprosessin kaikkia sivupolkuja ja<br />
umpikujia, vaan kertoa selvästi ja yksinkertaisesti suorin mahdollinen tie ongelman asettamisesta sen<br />
ratkaisuun. Vastaavasti oikeustieteessäkin pitäisi olla tarkkana sen suhteen, mitä haukutaan<br />
“fasadiperusteluksi” tai näennäisperusteluksi. On mahdollista, että oikeudellisen ratkaisun perustelu on<br />
täysin hyväksyttävä mutta ei seuraa orjallisesti sitä ajatteluprosessia, jossa tai jonka avulla se keksittiin.<br />
On siis erotettava oikeudellisen ratkaisun syntyprosessi ja sen perusteluprosessi eli (kuten<br />
tieteenfilosofiassa sanotaan) keksimiskonteksti ja perustelukonteksti. Ja on myönnettävä, että näillä<br />
kahdella prosessilla ei välttämättä tarvitse olla kovin paljon tekemistä keskenään. Siksi voidaan sanoa, että<br />
oikeudellinen ratkaisu on hyvä, jos se on hyvin perusteltu – olkoon perustelu keksitty millä tavalla tahansa.<br />
136
Oikeudellisen ratkaisun hyvyyden kriteeri (tai välttämätön ehto) on yksinkertaisesti se, sanotaanko<br />
ratkaisussa selvästi kaikki olennaiset asiat: yleinen normi, tapauksen faktat sekä normista ja faktoista<br />
johdettu tuomionormi. Ja tämä on oikeudellisen ratkaisun hyvyyden välttämätön ehto. Riittävä ehto se ei<br />
ole, koska hyvässä ratkaisussa pitää olla muutakin, erityisesti “ulkoinen perustelu”, kuten edellä esitettiin.<br />
7 Syllogismin puolustus<br />
Liiallinen innostus periaatteiden punnintaan avoimella pro et contra -metodilla voi pahimmassa<br />
tapauksessa viedä siihen, että selvät säännöt unohtuvat. Käytännön oikeudellisessa toiminnassa ne eivät<br />
tietenkään unohdu, mutta uusia oikeusteoreetikoita lukiessa tulee mieleen, onko lakikirjasta tehty<br />
makulatuuria, kun kaikki oikeudelliset ongelmat ratkeavat vain kirjoittamattomia periaatteita<br />
punnitsemalla.<br />
Virolaisen ja Martikaisen pyrkimys saada oikeudellisten ratkaisujen perustelut selviksi ja avoimiksi on<br />
kiitettävä. Silti tuntuu oudolta, että syllogismia lyödään tilaisuuden tullen kuin vierasta sikaa, kun taas toista<br />
analyyttisen positivistin työkalupakista löydettyä välinettä, kelseniläistä normianalyysiä, käytetään<br />
epäilyksittä läpi koko kirjan aina, kun on tarpeen erottaa tosiasiakysymykset oikeuskysymyksistä.<br />
Ratkaiseva kysymys onkin se, sulkeeko syllogismin käyttö pois avoimen perustelemisen? Virolainen ja<br />
Martikainen näyttävät vastaavan kysymykseen myöntävästi, mutta mielestäni kevyin perustein. On tietysti<br />
totta, että saadakseen viestinsä perille on kärjistettävä asioita, mutta nämä kirjoittajat menevät melkein<br />
vääristelyn puolelle nähdessään syllogismin osana legalismin, positivismin ja autoritarismin muodostamaa<br />
pahan akselia. He unohtavat, että syllogismi on kuin kirves – pelkkä työkalu, jota voidaan käyttää niin<br />
hyvään kuin pahaankin.<br />
Erityisen tylyn kohtelun kohteeksi joutuu syllogismin käyttöä puolustanut Sakari Laukkanen. Virolaisen ja<br />
Martikaisen mukaan Laukkasen syllogismimallin noudattamisen suosituksesta “seurauksena voi olla vain<br />
perustelujen suppeus ja mitäänsanomattomuus” (Pro et contra, 173). Tämä vältetään Virolaisen ja<br />
Martikaisen käsityksen mukaan vain pro & contra -argumentoinnilla eli punnintamallin käytöllä. He<br />
kirjoittavat:<br />
Perusteluissa tuomarin on nimenomaan tuotava esiin mahdollisimman yksityiskohtaisesti mutta<br />
kuitenkin selkeästi se oikeudellinen päättely, johon [i] premissien valinta ja [ii] premisseistä tehty<br />
johtopäätös ja tuomion lopputulos tukeutuu. (Pro et contra, 175)<br />
Jos olen ymmärtänyt tämän lainauksen oikein, tehtäviä on Virolaisen ja Martikaisen mukaan kaksi: [i]<br />
premissien valinta (eli ulkoinen perustelu) ja [ii] johtopäätöksen johtaminen premisseistä (eli sisäinen<br />
perustelu). Tehtävässä [i] eli ratkaisun ulkoisessa perustelussa ei tarvita syllogismia, vaan päinvastoin<br />
syllogistinen perustelu yläpremissille johtaa edellä kuvatun kaltaisiin koomisiin näennäisperusteluihin. Sen<br />
sijaan tehtävässä [ii] on kovin vaikea onnistua, jos syllogismin käyttö on kokonaan kielletty. Tietysti<br />
syllogismin voi muuntaa vaikkapa Toulminin kaavan muotoon, mutta se on vain kosmeettinen muutos, jolla<br />
ei ole vaikutusta itse asiaan: johtopäätöksen on seurattava premisseistä eli tapaus on ratkaistava yleisen<br />
lain avulla.<br />
Myös Virolaisen ja Martikaisen väite, että common law’ssa “*t+uomion ja sen perustelujen esittäminen<br />
turvautuen jonkinlaiseen syllogistiseen rakenteeseen on äärimmäisen harvinaista” (Pro et contra, 188; kurs.<br />
lis.), ei ole uskottava. Sir Rupert Cross, Englannin oikeuden johtava prejudikaattiteoreetikko, näyttää<br />
137
nimittäin olevan täysin eri mieltä: “Kun oikeudellinen ratkaisu perustuu ennakkotapaukseen eikä mihinkään<br />
lakiin, päättely voidaan esittää syllogismin muodossa <strong>argumentaatio</strong>n loppuvaiheessa.” (Precedent in<br />
English Law, 190; kurs. lis.)<br />
Virolaisen ja Crossin välillä ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla mitään ristiriitaa. Virolainen sanoo, että<br />
tosiasiassa syllogismin käyttö ratkaisujen perusteluissa on erittäin harvinaista. Hän on aivan oikeassa:<br />
tietysti se on harvinaista, koska koko syllogismin esiin tuominen perustelussa on hyvin kömpelö perustelu,<br />
kuten edellä esitettiin. Cross taas sanoo, että mikä tahansa ratkaisu voitaisiin esittää syllogistisesti, jos niin<br />
haluttaisiin. Hän on aivan oikeassa: tietysti se voitaisiin, mutta se ei olisi kovin järkevää eikä informatiivista,<br />
edellä esitetyistä syistä.<br />
Tässä ei enää ole aineksia järkevään kiistaan. Uskoisin, että molemmat osapuolet allekirjoittaisivat<br />
seuraavan kahden kohdan ohjelman:<br />
(1) Haluamme sisäisesti perusteltuja ratkaisuja. Haluamme mieluummin kokonaisia syllogismeja kuin<br />
niiden osia (eli mieluummin subsumptiometodia kuin faktametodia tai “on katsottava” -metodia).<br />
(2) Haluamme ulkoisesti perusteltuja ratkaisuja. Haluamme syllogismeja, joiden yläpremissitkin on<br />
perusteltu punnitsemalla niitä muiden mahdollisten syllogismien yläpremissien kanssa.<br />
Jos asia nähdään näin, suurimmat intohimot sen ympärillä häviävät. Voidaan esittää yleinen ohje: Älä<br />
pelkää syllogismia, mutta älä myöskään kuvittele, että sillä voitaisiin ratkaista yhtään tapausta. Se ei ole<br />
ratkaisujen keksimisen vaan perustelemisen väline. Lainopillisessakin tutkimuksessa on välttämättä<br />
mentävä syllogismin ulkopuolelle, koska tällaisessa tutkimuksessa on nimenomaan selitettävä, (i) miksi<br />
oikeus valitsi juuri sen normin, jonka se valitsi, tai (ii) miksi tutkijan mielestä juuri se ja se normi pitäisi<br />
valita. Näihin molempiin kysymyksiin vastaaminen edellyttää ulkoisten perustelujen käyttöä. Ja nehän<br />
voivat olla hyvin monenlaisia, koska (kuten Pattersonin yhteydessä nähdään) erilaisia perustelutapoja eli -<br />
modaliteetteja on kuusi (tai neljä) ja ne voivat yhdistyä hyvin monilla tavoilla ja yhdenkin modaliteetin<br />
sisälläkin voi olla eri ratkaisuja.<br />
8 Syllogismi on ratkaisun systematisointiväline<br />
Kuten kurssin alkuosassa deduktion kohdalla todettiin, oikeudellinen syllogismi on hyvä väline oikeudellisen<br />
ratkaisun tiivistämiseksi. Se systematisoi tuomarin (tai oikeustieteilijän) keskeiset ratkaisua koskevat<br />
ajatukset. Siksi voisi sanoa, että oikeudellinen syllogismi on pienin mahdollinen järkevä tiivistelmä<br />
oikeudellisesta ratkaisusta. Tästä seuraa, että jos ratkaisua ei voida esittää syllogismin muodossa, se ei ole<br />
hyvä ratkaisu. (Kannattaako se esittää syllogistisesti, on toinen kysymys.)<br />
Toinen seuraus: Jos kaksi pätevää oikeustieteilijää pelkistää jonkin oikeudellisen ratkaisun kahdeksi täysin<br />
erilaiseksi syllogismiksi, ratkaisun alkuperäinen esitystapa ei ole yksiselitteinen (tai sitten ainakin toisen<br />
oikeustieteilijän tiivistelmä on kehno).<br />
Vaikka teesini, että oikeudellinen syllogismi on pienin mahdollinen järkevä tiivistelmä oikeudellisesta<br />
ratkaisusta, pitäisikin paikkansa, tästä ei suinkaan seuraisi, että tuomarin kannattaa aina esittää ratkaisunsa<br />
eksplisiittisen syllogismin muodossa. Tämä suositus olisi yhtä naurettava kuin se, että romaanikirjailijan<br />
tulisi aina tiivistää tuotteensa 50-sivuiseksi vihkoseksi, joka voitaisiin julkaista Valittujen Palojen kuukauden<br />
kirjana.<br />
138
Hyvä oikeudellinen ratkaisu ei siis yleensä ole ulkomuodoltaan syllogismi, mutta hyvän ratkaisun<br />
perusteella kenen tahansa asiantuntijan pitäisi kyetä konstruoimaan se syllogismi, joka muodostaa<br />
ratkaisun ytimen. Tämä tarkoittaa vain sitä, että hyväksyttävän ratkaisun on sisällettävä se olennainen<br />
informaatio, jonka perusteella pätevä lukija voisi niin halutessaan konstruoida oikeudellisen syllogismin.<br />
Tämä “olennainen informaatio” sisältää kolme elementtiä: (1) yleisen oikeusnormin, (2) tapauksen faktat ja<br />
(3) tuomionormin.<br />
<strong>Oikeudellinen</strong> ratkaisu, josta nämä kolme seikkaa eivät selvästi ja yksiselitteisesti käy ilmi, saattaa olla<br />
retorisesti vaikuttava ja esteettisesti tyylikäs, mutta oikeudellisesti hyvä se ei voi olla. Myös Virolaisen ja<br />
Martikaisen peräänkuuluttamasta avoimesta perustelusta on löydyttävä oikeudellisen syllogismin<br />
olennaiset osat: (1) yleinen oikeusnormi, (2) tapauksen faktat ja (3) tuomionormi. Mutta sieltä pitää löytyä<br />
muutakin: pohdintaa yleisen normin valinnasta (“ulkoinen perustelu”), pohdintaa tapauksen faktojen<br />
relevanssista (valitun normin valossa), pohdintaa siitä, onko tapauksen faktat näytetty asiaankuuluvalla<br />
tavalla toteen jne.<br />
139
20 Analoginen päättely metodina: Levi<br />
1 Klassikko<br />
Edward H. Levin kirja An Introduction to Legal Reasoning (1947) on iästänsä huolimatta mainio johdatus<br />
oikeudelliseen päättelyyn ja argumentointiin. Valitettavasti vain se ei avaudu kovin helposti. Kirjan I luku<br />
sisältää itse teorian, muut luvut antavat esimerkkejä sen käytöstä. Siksi kirjan lukemisessa kannattaa<br />
kiinnittää erityistä huomiota seitsemään ensimmäiseen sivuun. Tämäkin kirjoitus keskittyy niihin. Kirjan alun<br />
vaikeutta lisää vielä 1960-luvulla kirjoitettu esipuhe. Se on lähes käsittämätön, eikä sen unohtamisesta ole<br />
luultavasti mitään vahinkoa. Siitä kannattaa nostaa esille vain yksi asia: ajatus, että “liikkuva<br />
luokittelusysteemi” on keskeinen asia oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n ymmärtämisen kannalta:<br />
Questions concerning the duty of a court to structure doctrine and to anticipate the developments of<br />
a moving classification system raise central issues with respect to legal reasoning. (vii-viii, kurs. lis.)<br />
“Liikkuva luokittelusysteemi” on dynaaminen idea, joka ei sovi muuttumattomien ratio decidendien<br />
kannattajille. Jos faktojen luokittelusysteemi on liikkeessä, myöskään tapausten ratiot eivät ole<br />
liikkumattomia kohteita, jotka vain odottavat teoreetikon katsetta tullakseen täysin käsitetyksi.<br />
Kirjan rakenne on selvä:<br />
I Teorian esittely (“liikkuva luokittelujärjestelmä”)<br />
II Teorian soveltaminen ennakkotapauksiin (“itsessään vaarallinen tuote”)<br />
III Teorian soveltaminen lain tulkintaan (“muu moraaliton tarkoitus”)<br />
IV Teorian soveltaminen perustuslain tulkintaan<br />
Olen mahdollisuuksien mukaan kaivanut esille ja siteerannut lähteitä, jotka jäävät Levin omassa tekstissä<br />
pelkän viittauksen varaan. Lisäksi olen vapaasti ottanut esille muita lähteitä, joiden uskon olevan samoilla<br />
linjoilla Levin kanssa ja siksi valaisevan hänen tekstiään.<br />
2 Juristien itsepetos – usko selviin ja pysyviin sääntöihin<br />
Levi kutsuu juristien “itsepetokseksi” (pretense *< pretend = teeskennellä+) ajatusta, että “oikeus on<br />
tiedettyjen sääntöjen järjestelmä” (a system of known rules) (s. 1). Kirjan kirjoitusajankohdan (1947)<br />
huomioon ottaen tämä on melko radikaali ajatus. Oikeusteoriaa ja -filosofiaa tehtiin vielä pitkään Levin<br />
kirjan jälkeen lähtien (ääneen lausumattomasta) oletuksesta, että oikeussäännöt ovat asiantuntijalle selviä<br />
ja kirkkaita ja että niiden näennäinen hämäryys oli katsojan vikaa. (H. L. A. Hartin The Concept of Law (1961)<br />
oli vielä tällä linjalla. Ronald Dworkinin tärkein kritiikki sitä kohtaan oli, että oikeus ei ole pelkkä tarkkojen<br />
sääntöjen systeemi vaan oikeuteen kuuluvat myös olennaisesti epätarkemmat periaatteet.)<br />
Perinteistä parempi lähtökohta oikeusteorialle on Levin mukaan ajatus, että “oikeussäännöt eivät ole<br />
koskaan selviä” (1). Yhteiskuntaa ei voisi olla olemassa, jos pitäisi odottaa, että sääntö olisi selvitetty ennen<br />
kuin sitä sovelletaan. Ja koska sovellettavat säännöt ovat epäselviä tai ainakin “reunoiltaan” epätarkkoja,<br />
lainsäätäjän ja kansalaisten on pakko luottaa lainkäyttäjään.<br />
140
Toimiva oikeusjärjestys hyväksyy kaksi asiaa: (i) lain tulkinnassa on erimielisyyksiä, ja (ii) sanat ovat<br />
monimerkityksisiä (ambiguous). Toimiva oikeusjärjestys tarjoaa mahdollisuuden selvittää<br />
monimerkityksisyydet käyttämällä epäselvissä tilanteissa politiikka-argumentteja. Tällä Levi tarkoittanee<br />
sitä, että laki / oikeus on välttämättä epätarkkaa mutta se on tarkennettavissa reaalisin argumentein (eli<br />
vetoamalla yhteiskunnalliseen hyötyyn).<br />
Kansalaiskeskustelun puheenvuoroissa esiintyy Levin mukaan sellaisia argumentteja, jotka ovat vielä<br />
kiellettyjä oikeudessa mutta joista lopulta voi tulla oikeussalikelpoisia.<br />
3 Esimerkeillä päätteleminen<br />
“Oikeudellisen päättelyn perusmuoto on päättely esimerkeillä (reasoning by example). Se on päättelyä<br />
tapauksesta tapaukseen (from case to case).” (1) Levi lainaa Aristoteleen Ensimmäisen Analytiikan II kirjan<br />
lukua 24, jossa tämä sanoo:<br />
Selvästikin esimerkeillä argumentointi ei ole päättelyä osasta kokonaisuuteen [eli induktiivista] eikä<br />
kokonaisuudesta osaan [eli deduktiivista], vaan se on päättelyä osasta osaan, kun molemmat yksilöt<br />
kuuluvat saman käsitteen alaan ja toinen niistä tunnetaan. (69a13-16; suomennettu kirjaimellisesti<br />
englannista, koska “virallisesta” suomennoksesta on vaikea löytää Levin ideaa).<br />
Levi näyttää ajattelevan, että Aristoteleen mielestä päättelymuotoja on kolme:<br />
INDUKTIIVINEN: a1 on F, a2 on F, a3 on F jne. Siis jokainen a on F.<br />
DEDUKTIIVINEN: Kaikki A:t ovat B. Tämä x on A. Siis tämä x on B.<br />
“ESIMERKILLINEN”: a1 on sekä F että G. Myös a2 on F. Siis myös a2 on G.<br />
Tällaiselle esimerkkien avulla päättelemiselle on olemassa tutumpikin nimi: analoginen päättely.<br />
Aristoteleen teosten suomennosten selityksissä Simo Knuuttila sanoo: “Esimerkki ... eroaa induktiosta siten,<br />
että siinä pyritään tekemään yksittäistä tapausta koskeva väite uskottavaksi toista yksittäistä tapausta<br />
koskevan väitteen avulla.” (285) Tämä on varmasti totta. Mutta jos päättelyt jaetaan vain deduktiivisiin ja<br />
induktiivisin, niin silloin esimerkeillä päättely on induktiivista. Se ei nimittäin ole “pelkän muotonsa vuoksi<br />
totuuden säilyttävää”, niin kuin deduktio on.<br />
Esimerkkien avulla päättely on hyvin tavallista – ja helppoa. Pienet lapsetkin osaavat sen: “Jos veli / sisko sai<br />
sen, niin miksen minä?” Tässä päättelyssä ei ole mitään universaalilausetta “Kaikkien sisarusten kuuluu<br />
saada samat asiat”. Tällainen päättely liittyy kiinteästi epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen. Rousseau<br />
sanoi, että itseen kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden aiheuttama tunne on lapsen ensimmäinen<br />
moraalinen tunne.<br />
4 Kolmivaihemalli<br />
Levi kuvaa esimerkeillä tapahtuvan oikeudellisen päättelyn luonnetta sanomalla, että “se on<br />
kolmivaiheinen prosessi, jossa ensimmäistä tapausta kuvaavasta lauseesta (proposition) tehdään<br />
oikeussääntö, jota sitten sovelletaan seuraavaan samanlaiseen tapaukseen.” (1-2) Prosessissa on kolme<br />
vaihetta (s. 2), jotka tuovat mieleen Gadamerin kritisoiman perinteisen hermeneutiikan komivaiheopin<br />
(Verstehen, Auslegen, Anwenden):<br />
141
(i) tapausten samankaltaisuus havaitaan,<br />
(ii) ensimmäiseen tapaukseen sisältyvä oikeussääntö lausutaan julki,<br />
(iii) sääntöä sovelletaan toiseen tapaukseen.<br />
Oikeudellisen päättelyn kolmivaiheoppi ei sovi yhteen “juristien ennakkoluulon” eli muuttumattoman ja<br />
selvän oikeussäännön doktriinin kanssa. Mutta se sopii hyvin yhteen sen näkemyksen kanssa, että säännöt<br />
muuttuvat tapauksesta toiseen ja että ne “tehdään uudestaan” jokaisessa tapauksessa.<br />
Tällainen vähittäinen muutos säännöissä on oikeuden joustavuuden edellytys. Ja se on mahdollinen siksi,<br />
että jokaisessa uudessa tapauksessa on uudet faktat, jotka havaitaan “samanlaisiksi” jonkin aiemman<br />
tapauksen faktojen kanssa. Levi ilmaisee asian sanomalla, että samanlaisuuden tai erilaisuuden löytäminen<br />
on oikeudellisen päättelyn prosessin tärkein askel: “The finding of similarity or of difference is the key step<br />
in the legal process.” (2)<br />
Jokaisen tuomarin on huomattava itse joko se samanlaisuus, joka oikeuttaa käyttämään jotain aiempaa<br />
tapausta ennakkotapauksena, tai se ero, joka estää sen käytön ennakkotapauksena. Ja tärkeää on huomata<br />
se, että “häntä ei sido edellisen jutun päättäneen tuomarin esittämä versio tapauksen ratkaisseesta<br />
oikeussäännöstä.” (2) Toisin sanoen aiemman tuomarin ääneen lausuma versio käytetystä oikeussäännöstä<br />
on pelkkää obiter dictaa. Se ei ole jutun ratio decidendi vaikka aiempi tuomari ehkä itse pitääkin sitä ratio<br />
decidendinä ja ilmaisee sen sellaisena – usein sellaisen yleisen oikeussäännön muodossa, joka voisi esiintyä<br />
lakitekstissä. Levi sanoo selvästi, että ratio decidendin määrittämisen kannalta ratkaisevia ei ole aiemman<br />
tuomarin aikomukset vaan nykyisen tuomarin käsitykset:<br />
It is not what the prior judge intended [but] what the present judge ... thinks should be the<br />
determining classification [that matters]. (2-3)<br />
Väite, että ennakkopäätöksen tehneen tuomarin intentio on vähemmän tärkeä kuin tämänhetkisen<br />
tuomarin siitä antama tulkinta, saattaa kuulostaa hurjalta. Se ei kuitenkaan ole yhtään sen hurjempi kuin<br />
“intentionalistista virhettä” vastustavien esteetikkojen kanta. Nämä anti-intentionalistit (joihin myös<br />
Gadamer kuuluu) ovat sitä mieltä, että taideteoksen merkitys ei ole sama asia kuin se alkuperäinen<br />
merkitys, jonka taiteilija itse sille antoi. Pikemmin taideteoksen merkitys on se merkitys, jonka jokainen<br />
katsoja vuorollaan sille antaa. (Tämä ei välttämättä johda täydelliseen relativismiin, koska järkevä<br />
keskustelu edellyttää suhteellisen pysyviä merkityksiä – tai kielenkäyttötapoja.)<br />
Toisin sanoen taiteilijan käsistä päästyään taideteos alkaa elää omaa elämäänsä, ja sen “päälle” alkaa<br />
kertyä merkityksiä, joita taiteilija ei osannut ennakoida. Lopulta, jos anti-intentionalistit ovat oikeassa,<br />
ihmiset näkevät klassisen työn sen vaikutushistorian kautta tai läpi tai avulla. Ja aivan sama voisi päteä<br />
myös klassisista oikeustapauksista ja niiden ratio decidendeistä. Koska aiemman tuomarin paperille<br />
kirjoitetut sanat ovat pelkkää obiter dictaa, nykyisen tuomarin on pakko päättää itse, mitkä alkuperäisen<br />
ratkaisun faktat olivat olennaisia eli ratioon kuuluvia. (3)<br />
Levi viittaa näkemyksensä tueksi pragmatistisen sosiaalipsykologi-filosofi G. H. Meadin kirjan The<br />
Philosophy of the Act sivuille 81 ja 92-102. Sen sivulta 81 löytyy tiivistelmä Meadin näkemyksestä aiitä,<br />
millaista historiankirjoituksen pitäisi olla:<br />
Sikäli kuin näen asian oikein, historiankirjoitus yrittää esittää menneisyyden sillä tavalla, että<br />
nykyisyytemme olisi ymmärrettävä. Historiankirjoituksen tehtävä on tulkita mennyttä tilannetta,<br />
142
päivittää se siten, että nykyiset ongelmat voidaan tarkasti määrittää. Ja tässä mielessä mitään<br />
lopullista historiaa ei voi olla. (81)<br />
Toisin sanoen: koska menneisyyttä tulkitaan koko ajan uudestaan tulkintahetken näkökulmasta,<br />
menneisyyden teot saavat aina uusia merkityksiä, ja sen vuoksi historiatieteessä ei voi olla lopullista<br />
totuutta. Tästä ei kuitenkaan saa päätellä, että mikä tahansa satuilu kelpaa historiantutkimukseksi.<br />
Myöskään Levin opista ei seuraa täydellinen relativismi, jossa kaikki kelpaa. Vaikka oikeus ei ole varmojen ja<br />
pysyvien sääntöjen (known rules) järjestelmä, se on kuitenkin suhteellisten pysyvien sääntöjen järjestelmä.<br />
Nämä “säännöt on keksitty *menneiden ja nykyisten tapausten] samanlaisuuden ja erilaisuuden<br />
määrittämisen prosessin yhteydessä” (3).<br />
5 Prejudikaattien käyttöohjeet<br />
Stare decisis eli common law -maiden oppi ennakkotapauksista määrää, että tuomioistuimen on käsillä<br />
olevaa tapausta ratkaistessaan seurattava aiempia oikeudellisia ratkaisuja samanlaisissa tapauksissa. Koko<br />
aiempi ratkaisu ei kuitenkaan sido myöhempää oikeusistuinta, vaan sitä sitoo ainoastaan päätöksen<br />
perusteena ollut periaate, ratio decidendi.<br />
Ennakkotapausten käyttö ei tunnu jättävän paljonkaan vapautta tuomioistuimelle, jonka on ratkaisussaan<br />
pakko seurata ennakkotapausta tai -tapauksia. Vain noin 60 vuotta sitten A. L. Goodhart sanoi, että<br />
Englannin ennakkotapausoppi oli silloin ankarampi kuin se oli koskaan ollut. Silloin sanottiin, että<br />
englantilaiset tuomarit ovat kahlinneet jalkansa itse takomillaan kahleilla. Paljon löystymistä on tapahtunut<br />
sen jälkeen, mutta ennakkotapaukset sitovat englantilaisia tuomareita vielä nykyisinkin.<br />
Catherine Elliott ja Frances Quinn ovat kirjassaan The English Legal System esittäneet listan niistä<br />
argumentatiivisista siirroista, joihin tuomioistuin voi turvautua juttua ratkaistessaan:<br />
Seurata. Jos tosiasiat ovat riittävän samanlaiset, edellisen tapauksen asettamaa prejudikaattia<br />
seurataan, ja lakia sovelletaan samalla tavalla ratkaisun saamiseksi.<br />
Erottaa. Jos tuomarin ratkaistavana olevan tapauksen faktat eroavat merkittävästi aiemman<br />
tapauksen faktoista, niin tuomari erottaa tapaukset, eikä hänen tarvitse seurata aiempaa tapausta.<br />
Kumota. Jos aiempi ratkaisu on tehty alemmassa tuomioistuimessa, tuomarit voivat kumota sen, jos<br />
he ovat eri mieltä alemman tuomioistuimen kannasta oikeuskysymykseen. Aiemman ratkaisun tulos<br />
jää voimaan, mutta sitä ei enää seurata. ...<br />
Muuttaa. Jos alemman tuomioistuimen ratkaisusta on vedottu ylempään, ylempi voi muuttaa sitä,<br />
jos sen mielestä alempi on tulkinnut lakia väärin. On selvää, että kun ratkaisu muutetaan, ylempi<br />
tuomioistuin yleensä myös kumoaa alemman tuomioistuimen laintulkinnan.<br />
Nämä neljä siirtoa (following, distinguishing, overruling, reversing) esitellään luultavasti minä tahansa<br />
common law -maan oikeusjärjestelmää esittelevässä kirjassa. Silti ulkopuoliselle jää epäselväksi, ovatko<br />
esimerkiksi “kumoaminen” ja “muuttaminen” todellakin niin erilaisia operaatioita, että ne ansaitsevat omat<br />
nimensä? Eikö kyseessä ole vain kaksi aiemman ratkaisun mitätöimisen muotoa? Ja jos molemmat todella<br />
tarvitsevat oman nimensä, miksi pysähtyä siihen? Miksemme seuraisi Raimo Siltalaa, joka esittää<br />
väitöskirjassaan, että kumoamisen tapoja on kolme: (i) overruling, (ii) defeating ja (iii) outweighing? Kahden<br />
143
jälkimmäisen siirron ero perustuu Ronald Dworkinin tekemään säännön ja periaatteen eroon: jos kumotun<br />
tapauksen ratio on sääntö, se “peitotaan lopullisesti”, mutta jos se on periaate, se vain “painetaan<br />
tilapäisesti alas”.<br />
6 Martin Kuschin seppopeli<br />
Martin Kuschin erottaa kirjassaan Knowledge by Agreement: The Programme of Communitarian<br />
Epistemology (2002) “Ristoksi” ja “Sepoksi” kutsumansa semanttiset pelit. Niiden esittelyn syy on se, että<br />
jälkimmäinen muistuttaa todella paljon common law -tuomarin prejudikaattipeliä.<br />
Risto-pelissä toinen kahdesta pelaajasta poistuu huoneesta ja jäljelle jäänyt liimaa lapun, jossa lukee “risto”<br />
joidenkin esineiden alle tai muuhun näkymättömään paikkaan. Sisään tuleva toinen pelaaja arvaa, mitkä<br />
esineet ovat ristoja ja mitkä eivät. Sitten rooleja vaihdetaan. Eniten ristoja löytänyt pelaaja voittaa.<br />
Seppo-pelissä pelaajia on kolme: A, B ja C. Pelaaja A menee huoneesta ulos ja huoneeseen jääneet B ja C<br />
sopivat keskenään, mitkä ovat ne kolme esinettä, joita he kutsuvat “sepoiksi”. Toisin kuin edellisessä<br />
pelissä, tässä pelissä on oltava jokin järkevä peruste saman nimen käytölle näistä eri esineistä. A kutsutaan<br />
nyt sisään ja hänelle annetaan käteen lista, “seppovektori”, jossa on mainittu ja kuvattu nuo kolme seppoa.<br />
Hänelle ei kerrota, miksi nuo kolme esinettä ovat seppoja, mutta häntä pyydetään etsimään seuraava<br />
seppo.<br />
Se, kelpaako A:n ehdotus uudeksi sepoksi, riippuu kolmen pelaajan keskenään käymästä neuvottelusta. Kun<br />
yksimielisyyteen on päästy, seppo-vektorista poistetaan vanhin jäsen eli seppo-1. B poistuu huoneesta ja<br />
sillä aikaa A ja C sopivat keskenään, mitkä ovat seuraavan uuden sepon hyväksymiskriteerit. Ja niin peli<br />
jatkuu. Joka kierroksella vuorossa olevan arvaajan täytyy pystyä antamaan hyvä peruste valinnalleen, mutta<br />
sen ei kuitenkaan tarvitse olla sama kuin aiemmalla kierroksella voimassa ollut valintakriteeri. Näin peli<br />
jatkuu ja sen kestäessä pelaajat keskustelevat koko ajan siitä, mikä “seppo” olemukseltaan on – vaikka<br />
tietysti mitään sellaista olemusta ei ole. Päinvastoin, muutaman tunnin pelaamisen jälkeen seppovektorin<br />
sisältönä olevat asiat ovat täysin erilaisia kuin alkuperäiset sepot.<br />
Levin luonnostelema common law -järjestelmän toimintaperiaate on melkein täsmälleen sama kuin Kuschin<br />
Seppo-pelin. Uusi tuomari voi aina valita oman “prejudikaattivektorinsa” eli ne ennakkotapaukset, joiden<br />
hän katsoo sopivan tapaukseen. Tärkeä ero on kuitenkin siinä, että common law’ssa ei ole mitään vanhojen<br />
seppojen poistamissääntöä. Käytännössä vanhoihin ennakkotapauksiin viitataan harvoin, mutta niihin<br />
viittaaminen oman ratkaisun perustelemiseksi on periaatteessa mahdollista. Esimerkiksi Wambaugh’n<br />
kirjan The Study of Cases (1892) sisältämät 1800-luvun tapaukset ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, ettei<br />
kukaan enää viittaa niihin. Toisaalta mukana on kuitenkin esimerkiksi vahingonkorvausoikeuden klassikko,<br />
tiukan vastuun (strict liability) opin alkupiste, tapaus Rylands v. Fletcher vuodelta 1868, joka on sivumennen<br />
sanoen ainoa yksittäinen oikeustapaus, jonka ratiolle on omistettu oma hakusana 2000-luvun alun kirjassa<br />
Oxford Dictionary of Law.<br />
7 Liikkuva luokittelujärjestelmä<br />
Levi ilmaisee yhden tärkeimmistä ideoistaan sanoessaan, että oikeudellisessa päättelyssä<br />
luokitteluperusteet ovat jatkuvassa liikkeessä: “Oikeudellisessa toiminnassa käytetyssä päättelyssä<br />
luokittelu muuttuu luokittelua tehtäessä” (the classification changes as the classification is made) (3). Tämä<br />
144
tulee ymmärrettävämmäksi, jos viimeinen sana “made” korvataan sanalla “used”: oikeudellisessa<br />
päättelyssä luokitteluperusteet muuttuvat jatkuvasti niitä käytettäessä. Tällainen käytössä muuttuva<br />
luokittelu on täsmälleen samanlainen kuin Kuschin seppopelin luokittelu. Ja tätä myös Levi tarkoittaa, koska<br />
sanoo melkein heti, selvemmin: “Säännöt muuttuvat niitä sovellettaessa” (3-4).<br />
Luokittelujärjestelmän liikkuvuus eli oikeudellisten käsitteiden semanttinen avoimuus (kuten saman idean<br />
voisi myös ilmaista) on välttämättömyys, jos halutaan, että oikeuteen pääsee virtaamaan uusia ajatuksia:<br />
“Oikeudellisissa käytössä olevien kategorioiden on oltava monimerkityksisiä (ambiguous) uusien ideoiden<br />
synnyn sallimiseksi” (4). Ja tämä periaate pätee myös kirjoitetuista laeista ja jopa perustuslaista: Niidenkin<br />
sisältämien sanojen “täytyy voida saada uusia merkityksiä” (4).<br />
Ei pidä kuitenkaan liioitella. Oikeus on samalla kertaa sekä muuttuvaa että muuttumatonta. Levin<br />
puolustama liikkuva luokittelujärjestelmä on sekä jäykkä että joustava – ja vielä aivan samalla tavalla kuin<br />
Kuschin seppo-vektori. Vektorissa on aina kolme seppoa, vaikka pelin eri vaiheissa eri sepot. Ja jos otetaan<br />
huomioon vielä se, että pelaajatkin muuttuvat, kukaan ei voi varmasti sanoa, millaiseksi vektori lopulta<br />
kehittyy. Mutta sen voi sanoa varmasti, että muutokset vektorissa ovat vähittäisiä ja että kaikessa<br />
muutoksessa on mukana jotain muuttumatonta – ei absoluuttisen muuttumatonta vaan ainoastaan kullakin<br />
hetkellä muuttumatonta.<br />
Levin mielestä oikeudenkäynti on olennaisesti esimerkkien kilpailua. Aivan darvinistiseen sävyyn hän sanoo,<br />
että kun esimerkit saavat vapaasti kilpailla, on todennäköistä, että parhaat jäävät lopulta henkiin.<br />
“<strong>Oikeudellinen</strong> käytäntö suojelee jutun osapuolia ja koko yhteisöä varmistamalla, että kilpailevat analogiat<br />
tuodaan tuomioistuimen eteen. ” (5) Esimerkeillä argumentointi mahdollistaa molempien osapuolten<br />
osallistumisen oikeudenkäyntiin (eli lain tulkitsemiseen ja uudistamiseen) ja sitouttaa heidät sen<br />
lopputulokseen. On harhainen käsitys, että “tuomarin puolueettomuus” tekee oikeudenkäynnistä<br />
oikeudenmukaisen. Tuomarin puolueettomuus jäisi pelkäksi abstraktioksi, elleivät “puolueelliset” esimerkit<br />
saisi ottaa yhteen ja tarjota sen materiaalin, jonka suhteen tuomari voi olla puolueeton. Tuomari ei itse<br />
keksi tätä materiaalia eikä pystyisi keksimään sitä, vaikka yrittäisi.<br />
On mahdollista, että oikeussalissa hävinnyt esimerkki (analogia) jää kaikesta huolimatta elämään ihmisten<br />
mielissä – ja tulee uudestaan jossain toisessa tilanteessa ja voittaa silloin. “Silloin tuomioistuin tulkitsee<br />
aiemman tapauksen uudestaan ja niin tehdessään hyväksyy siinä hylätyn idean” (5). Vaikka klassisen<br />
ennakkotapauksen faktojen kuvaus säilyy samana, niille annettava tulkinta muuttuu jatkuvasti. Kun näin<br />
tapahtuu, oikeudelliset kategoriat muuttuvat eli liikkuva luokittelujärjestelmä on jälleen liikkeessä:<br />
Aluksi hylätyt mutta [vähitellen hyväksytyt] ideat työntävät nyt ... oikeudellisen käsitteen ulos<br />
systeemistä tai muuttavat joksikin muuksi. ... Mutta esimerkeillä päätteleminen tulee muuttamaan<br />
sitäkin sen jälkeen, kun se on hyväksytty. (6)<br />
Uudelleentulkinnassa tapauksen varsinaiset faktat eivät muutu. Faktat on kiinnitetty ikuisiksi ajoiksi<br />
tuomarin kirjoittamassa ratkaisussa, ja myöhemmät tuomioistuimet eivät (yleensä) tee historiallista<br />
tutkimusta aiemman jutun faktoista. Sen sijaan noille aiempaan ratkaisuun kivettyneille faktoille annettava<br />
tulkinta voi muuttua ja sen täytyy muuttua. Ennen kaikkea muutos tapahtuu siinä, mitä noista faktoista<br />
pidetään relevantteina. Kun vanhoihin faktoihin sovelletaan uusia käsitteitä (oikeudellisia kategorioita),<br />
myös lopputulos voi muuttua. Itse asiassa kahden oikeusjutun faktoja ei milloinkaan huomata<br />
samanlaisiksi, koska ne eivät koskaan ole täysin samanlaisia, vaan ne huomataan relevantisti samanlaisiksi.<br />
Tärkeää ei loppujen lopuksi ole abstraktin “samanlaisuuden” vaan relevantin samanlaisuuden määritys. Ja<br />
145
elevantin samanlaisuuden määritys voidaan tehdä vain joidenkin oikeudellisten käsitteiden avulla – ja<br />
jonkin oikeuskysymyksen näkökulmasta.<br />
Sir Rupert Crossin tekemä ero “merkittävän” ja “relevantin” samanlaisuuden välillä selventää relevantin<br />
samanlaisuuden ideaa.<br />
8 Cross ja relevanssi<br />
Cross esittää omana innovaationaan, että on olemassa kaksi tapaa seurata ennakkotapausta:<br />
“seuraaminen” ja “soveltaminen”. Hän selittää niiden eron seuraavasti:<br />
On tietysti eri asia [i] seuraataanko aiempaa päätöstä siksi, ettei ole olemassa vakuuttavaa eroa sen<br />
ja käsillä olevan tapauksen välillä vai [ii] seurataanko edellistä tapausta siksi, että sen ja käsillä olevan<br />
tapauksen välistä järkevää eroa ei pidetä sellaisena, jonka mukaan pitäisi toimia.<br />
Cross näyttää ajattelevan, että tuomioistuin seuraa ennakkotapausta, jos se ei löydä järkevää eroa sen ja<br />
käsillä olevan tapauksen välillä. Ja se soveltaa ennakkotapausta, jos se (a) myöntää, että on olemassa<br />
järkevä ero ennakkotapauksen ja käsillä olevan tapauksen välillä, mutta se (b) ei pidä eroa sellaisena, että<br />
sen mukaan pitäisi toimia tässä tapauksessa. Näin ollen soveltaminen on “varovaista” seuraamista, johon<br />
liittyy taka-ajatus, että jos faktat muuttuisivat vielä vähän, se näkyisi jo ratkaisussakin.<br />
Crossin tekemä ero seuraamisen ja soveltamisen välillä perustuu (uskoakseni) hänen merkittävän<br />
(significant) ja relevantin (material) faktan ero. Hän esittelee (kuin ohimennen) tämän eron kuuluisan<br />
oikeustapauksen avulla:<br />
Rylands v. Fletcher on johtava esimerkki tapauksesta, jossa merkittävää faktaa pidettiin irrelevanttina<br />
sillä seurauksella, että sen ratio decidendi laajeni suuresti.<br />
Goodhartin tästä oikeustapauksesta antaman analyysin mukaan, tapauksessa Rylands v. Fletcher oli kolme<br />
merkittävää faktaa: (1) Fletcher rakennutti vesialtaan maalleen. (2) Altaan rakentanut urakoitsija oli<br />
huolimaton. (3) Altaan vedet karkasivat ja vahingoittivat Rylandsin omaisuutta. Näiden faktojen perusteella<br />
oikeus määräsi Fletcherin korvaamaan Rylandsille koituneet vahingot. Mikäli kaikkia tapauksen faktoja olisi<br />
pidetty relevantteina, oikeusistuimen ratkaisu olisi ollut seuraava:<br />
(1) Fletcher rakennutti vesialtaan maalleen.<br />
(2) Altaan rakentanut urakotisija hutiloi.<br />
(3) Vedet karkasivat ja vahingoittivat Rylandsin omaisuutta.<br />
----------------------------------------------------------------------<br />
(C) Fletcher on korvausvelvollinen Rylandsille.<br />
Tosiasiassa tuomioistuin ei tehnyt päätöstään tällä tavalla. Sekä Goodhartin että Crossin tulkintojen<br />
mukaan se piti faktaa (2) irrelevanttina. Tämä tarkoittaa sitä, että tuomioistuin päätyi johtopäätökseensä<br />
käyttämättä lainkaan (2):ta:<br />
(1) Fletcher rakennutti vesialtaan maalleen.<br />
(3) Vedet karkasivat ja vahingoittivat Rylandsin omaisuutta.<br />
----------------------------------------------------------------------<br />
(C) Fletcher on korvausvelvollinen Rylandsille.<br />
146
Nyt on mahdollista luonnehtia “relevantin” ja “merkittävän” faktan eroa epämuodollisesti sanomalla, että<br />
(Goodhartin ja Crossin tulkinnan mukaan) tapauksessa Rylands v. Fletcher fakta (2) on merkittävä mutta ei<br />
relevantti. Faktan “merkittävyys” jossakin oikeustapauksessa on siis sitä, että fakta on kyseisessä<br />
tapauksessa lähes relevantti ja olisi jossakin paljon sitä muistuttavassa kuvitteellisessa tapauksessa<br />
relevantti. Näin ollen faktan F relevanssi ja merkittävyys tapauksessa T voidaan määritellä tarkemminkin:<br />
F on relevantti T:ssä = Ilman F:ää T olisi ratkaistu toisin.<br />
F on merkittävä T:ssä = F ei ole relevantti T:ssä, mutta hyvin paljon T:tä muistuttavassa tapauksessa<br />
T* F olisi relevantti.<br />
Kannattaa huomata, että Crossin “relevanssin” ja “merkittävyyden” käsitteet ovat syvästi tapauskohtaisia.<br />
Esimerkiksi tapauksen Rylands v. Fletcher fakta (2) eli urakoitsijan huolimattomuus oli irrelevantti<br />
alkuperäisen jutun kannalta, mutta jos Fletcher olisi päättänyt haastaa huolimattoman urakoitsijan<br />
oikeuteen, fakta (2) olisi ollut relevantti. Sen uskaltaa sanoa maallikkokin.<br />
9 Oikeudellisten käsitteiden elinkaari<br />
On helppo hyväksyä Levin yleinen teesi, että samanlaisuuden tai erilaisuuden löytäminen on oikeudellisen<br />
päättelyn prosessin tärkein askel (2). Mutta käytännössä sen noudattaminen ei ole helppoa, koska<br />
samanlaisuuden näkeminen edellyttää oikean käsitteen hallintaa. Kantin tietoteorian ydinajatus oli tämä:<br />
Jotta voisit nähdä X:n, sinulla on oltava X:n käsite. Käsitteen hallintaan kuluu olennaisena (ellei ainoana)<br />
osana kyky erottaa X:t ei-X:istä. Ellet pysty erottamaan varpusta variksesta, miten voit vakavissasi väittää<br />
nähneesi varpusen?<br />
Levi näyttää olevan täsmälleen samaa mieltä: “[S]imilarity is seen in terms of a word” (8) eli samanlaisuus<br />
nähdään sanan avulla (“sanan ehdoin”). Hän menee kuitenkin Kantia pitemmälle sanoessaan, että ero<br />
opitaan ensin tekemään ilman sanaa, ja sana löydetään vasta myöhemmin, ja sanasta tulee lopulta<br />
vakiintunut (mutta edelleen muuttuva) oikeudellinen käsite:<br />
Jos yhteiskunta on alkanut nähdä tiettyjä merkittäviä samankaltaisuuksia tai eroja, vertailu syntyy<br />
sanan avulla. Kun sana lopulta hyväksytään, siitä tulee oikeudellinen käsite. Sen merkitys jatkaa<br />
[kuitenkin] muuttumistaan. (8)<br />
Joka tapauksessa oikeudellisen käsitteen nuoruusvaihetta seuraa sen kypsä vaihe ja lopulta väistämätön<br />
rappio. Levi erottaa nämä kolme vaihetta käsitteen kehityksessä seuraavassa:<br />
Pitkällä aikavälillä voidaan nähdä kehämäinen liike. Ensimmäinen vaihe on oikeudellisen käsitteen<br />
muodostuminen tapausten vertailussa. Tässä vaiheessa tuomioistuin etsii haparoiden ilmaisua tuolle<br />
käsitteelle. Saattaa olla, että useita ilmaisuja kokeillaan, ja väärinkäyttöä ja väärinymmärrystä voi<br />
esiintyä. Jos käsite kuulostaa samalta kuin toinen, hyppy toiseen tehdään. Toisessa vaiheessa käsite<br />
on enemmän tai vähemmän kiinteä, vaikka esimerkein päättelyllä asioita luokitellaan vielä sen sisä- ja<br />
ulkopuolelle kuuluviin. Kolmannessa vaiheessa käsite luhistuu, kun esimerkein päättely on mennyt<br />
niin pitkälle, ettei sanan suggestiivista vaikutusta enää kaivata. (8-9)<br />
Levin yleinen idea on siis se, että oikeudelliset käsitteet syntyvät, elävät aikansa ja lopulta kuolevat pois.<br />
Hänen kertomuksensa voisi esittää pienin tarkennuksin ja (spekulatiivisin) lisäyksin seuraavasti.<br />
147
Oikeudellisilla käsitteillä on elinkaarensa.<br />
Ensimmäisessä vaiheessa ne syntyvät siitä, että tapauksia vertaillaan keskenään. Tässä vaiheessa<br />
oikeus yrittää löytää oikean ilmauksen ajatukselleen. Useita ilmauksia kokeillaan, mutta<br />
epätyydyttävät hylätään ja lopulta päädytään yhteen käsitteeseen, joka on ehkä analogisesti lainattu<br />
joltakin toiselta oikeuden alalta.<br />
Toisessa vaiheessa käsite on saavuttanut kypsyytensä. Sen sisältö (intensio) on suurin piirtein<br />
vakiintunut ja sen avulla tehdään jatkuvasti uusia ratkaisuja, jotka jättävät kuitenkin jälkensä<br />
käsitteeseen. Rajatessaan käsitettä ja lisätessään sen tarkkuutta uusilla distinktioilla, uudet ratkaisut<br />
monimutkaistavat käsitettä yhä enemmän. Solidista kappaleesta tulee lopulta reikäjuusto. Kehitystä<br />
ohjaava “luonnonlaki” on tämä: käsitteen alan (ekstension) tarkentuessa sen sisältö (intensio)<br />
komplisoituu.<br />
Kolmannessa vaiheessa käsite on jo menettänyt elinvoimansa ja oikeuskäytäntöä ohjaavan kykynsä.<br />
Se on monimutkainen ja siksi käsittämätön menneisyyden jäänne, jonka monet haluaisivat korvata<br />
mahdollisimman pian jollakin yksinkertaisemmalla ja ymmärrettävämmällä käsitteellä.<br />
Levi jatkaa sanomalla, että hänen ideansa oikeudellisten käsitteiden nuoruudesta, keski-iästä ja<br />
vanhuudesta on täysin juristien ennakkoluulon (pretense), muuttumattomien ja selvien sääntöjen<br />
doktriinin, vastainen. Ja siksi juristit ovat aina näkevinään muutoksen takaa jotain muuttumatonta – jonkin<br />
yleisen säännön, jota on aina noudatettu ja joka sopii täydellisesti syllogismin yläpremissiksi. (9)<br />
Konservatiiviset lakimiehet eivät hyväksy Levin pragmatistista selitystä, vaan turvautuvat sen sijaan myyttiin<br />
ikuisista ja muuttumattomista säännöistä, joita lähestytään asymptoottisesti – samoin kuin Niiniluodon<br />
mukaan tiede lähestyy totuutta. He pitävät tapausten ratioita hypoteeseina, joita tarkennetaan jatkuvasti<br />
tutkimuksen kuluessa. Oikeuden kehitys on näiden “platonistien” mukaan itse asiassa kehitystä oikeuden<br />
katselijassa, joka näkee yhä tarkemmin muuttumattoman säännön, joka on aina ollut siellä jossain. Levin<br />
mukaan sellaista ei ole.<br />
10 Brettin teesin kumoaminen<br />
Hyvä esimerkki “konservatiivisesta platonismista” on Levin pitkästi siteeraama (16-7) juttu Heaven v.<br />
Pender (1883). Tässä jutussa Lordi Esher (silloin vielä Brett, Master of the Rolls) intoutuu filosofoimaan<br />
common law’n metodista. Hän todistelee, että jos kahdesta eri ennakkotapauksesta voidaan johtaa yksi ja<br />
sama ratkaisu, silloin täytyy olla jokin yleisempi periaate, josta noiden tapausten ratiot on johdettu. Jotain<br />
tämän tapaista Brett näyttää väittävän seuraavassa Levin siteeraamassa kohdassa:<br />
[T]he logic of inductive reasoning requires that where two [premises] lead to exactly similar<br />
[conclusions] there must be a [third] more remote and [more general] premise which [implies] both<br />
of the [original premises]. (17; lordin haparoivaa teknistä terminologiaa on paranneltu)<br />
Induktiivinen oikeudellinen päättely on siis Brettin mielestä päättelyä yksittäisten tapauksien ratio<br />
decidendeistä yleisempään sääntöön, jonka esimerkkitapauksina alkuperäisiä ratioita voidaan pitää.<br />
Yleisessä muodossa Brettin periaate on seuraava:<br />
148
(BP) Jos kahden ennakkotapauksen ratio decidendit RD1 ja RD2 ratkaisevat käsillä olevan tapauksen<br />
samalla tavalla, täytyy olla olemassa jokin yleisempi periaate RD*, jonka erikoistapauksia R1 ja R2<br />
ovat ja josta ne deduktiivisesti seuraavat.<br />
Pyrkimys on siis sama oikeustieteessä kuin luonnontieteessä: kohti yhä yleisempiä teorioita. Levi ei hyväksy<br />
Brettin periaatetta (BP). Hän kritiikkinsä sitä vastaan on tämä:<br />
Olisi virhe uskoa, että [jonkin säännön] romahtaminen [käyttökelvottomaksi tuleminen]<br />
mahdollistaisi jonkin yleise[mmä]n säännön [synnyn]. .... [Periaatteelle] itselleen on annettava<br />
merkitys sen alaan kuuluvien yksittäistapausten avulla. ([The principle] itself must be given meaning<br />
by the examples to be included under it.) (27)<br />
Tällä unohtumattomalla formulaatiollaan Levi ilmaisee myös koherentistiseen <strong>argumentaatio</strong>on<br />
olennaisesti kuuluva kehämäisyyden idean: “periaatetta” voidaan tarkentaa vain “intuitioiden” avulla, ja<br />
“intuitioita” voidaan kritisoida “periaatteen” avulla. Tämä on täsmälleen se Goodmanin idea, jonka häneltä<br />
lainasi Rawls, jolta sen lainasi Dworkin jne. Levi vain esittää sen vuosia ennen Goodmania. (Ehkä hän esittää<br />
vain toisen puolikkaan siitä. Se toinen puoli eli periaate “and the principle, in turn, gives meaning to the new<br />
instances that are subsumed under it” jää puuttumaan hänen esityksestään.)<br />
11 Universaaliuslupausten lunastuksen alku<br />
Ero ennakkotapausten, kirjoitettujen lakien ja perustuslain välillä ei Levin mukaan ole ratkaiseva, sillä<br />
“niissä kaikissa käytetään esimerkeillä päättelemistä” (6). Esimerkeillä päätteleminen eli analoginen<br />
päättely on hänen mielestään oikeudellisen päättelemisen ja argumentoinnin perustava muoto. Nyt onkin<br />
korkea aika katsoa, miten analoginen päättely menestyy laintulkinnan alueella, jossa yleensä on katsottu<br />
käytettävän deduktiivista päättelyä (oikeudellista syllogismia) – ellei ratkaisun löytämisessä niin ainakin sen<br />
perustelemisessa.<br />
Levin mukaan ennakkotapausten ja lain soveltamisen välillä on kuitenkin tärkeä ero. “Mitä tuomioistuin<br />
sanoo, on dictaa, mutta mitä lainsäätäjä sanoo, on laki” (What a court says is dictum, but what a legislature<br />
says is a statute) (6). Tämä tarkoittaa sitä, että oikeuden ratkaisusta ei (aina) löydy lakitekstin kaltaista<br />
selvää auktoritatiivista normiformulaatiota, vaan pelkkää pohdiskelua suuntaan ja toiseen. Tällainen<br />
pohdiskelu on “obiter dictaa”, “ohimennen sanottua”.<br />
Levin väite, että tuomioistuin tuottaa pelkkää dictaa, on tietysti liioiteltu. Mutta totta on se, että tuomarin<br />
suhtautumisen ennakkotapauksiin pitäisi olla toinen (ja vapaampi) kuin hänen suhtautumisensa lakitekstiin.<br />
Hänellä ei ole oikeutta suhtautua lakitekstiin ja lainlaatijaan sillä tavoin kuin Cappalli suhtautuu tuomarien<br />
kirjoittamiin ratkaisuihin kirjassaan The American Common Law Method:<br />
§ 2.04 [N]ot a single word penned by the judge is law. Rather, the “law” embodied in “case law” is<br />
extracted only upon laborious effort in applying an intricate set of philosophies, concepts, maxims<br />
and traditions which, in composite, we can call the common law method[.]<br />
§ 2.05 *W+hat counts is a common law judge’s actions rather than her words.<br />
§ 2.06 No word or combination of words found in a judicial opinion is ever binding upon a later court,<br />
even one inferior in status.<br />
149
Kun puhutaan “lainsäätäjän tarkoituksesta” vertaillaan käsillä olevaa tapausta (sen faktoja) niihin<br />
esimerkkeihin, joita lainsäätäjän uskotaan ajatelleen lakia säätäessään. Lait säädetään joidenkin<br />
yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi, ei siksi, että lainsäätäjä on kokenut valaistumisen tai nähnyt<br />
välähdyksen ikuisesta oikeudenmukaisuuden ideasta.<br />
Kun tuomari tulkitsee lakia (statute), hänen sanansa eivät ole pelkkää obiter dictaa (kuten<br />
ennakkotapauksia käytettäessä). “Ne määräävät lain myöhemmän kurssin, ja myöhempien tuomarien<br />
päättely on sidottu niihin. Siksi oikeusistuimet ovat vähemmän vapaita soveltaessaan lakeja kuin<br />
soveltaessaan ennakkotapauksia.” (6-7) Lakiteksti on siksi otettava kirjaimellisemmin kuin<br />
ennakkotapauksen ratkaisu.<br />
Ja perustuslain tulkinnassa tuomioistuimella on vielä suurempi vapaus kuin sekä tavallisen lain että<br />
ennakkotapausten tulkinnassa: “*T+he court has greater freedom *with the constitution+ than it has with the<br />
application of a statute or case law” (7). Tuomari ei voi jättää huomiotta niitä ennakkotapauksia, jotka eivät<br />
sovi yhteen hänen ratkaisunsa uuden ration kanssa. Tuomari ei voi myöskään jättää huomiotta lain<br />
tulkintahistoriaa. Mutta perustuslaki on ihan eri asia. Millä tavalla? “Ei voi olla olemassa Perustuslain<br />
auktoritatiivista tulkintaa” (58), on Levin yllättävä vastaus. Näin täytyykin olla, jotta perustuslain vanha<br />
teksti pysyisi hengissä uusissa olosuhteissa.<br />
12 Case law: “itsessään vaarallinen tuote”<br />
Levi on eri mieltä muuttumattomien sääntöjen kannattajien kanssa. Tilanne ei ole se, että historian<br />
kuluessa oikeusyhteisö tulee yhä lähemmäksi muuttumattomia ikuisia sääntöjä, vaan se, että tarkkailijan<br />
näkökulman lisäksi muuttuu myös tarkkailun kohde, oikeuden säännöt.<br />
Todistaakseen väitteensä oikeussääntöjen muuttuvuudesta Levi tarkastelee yksityiskohtaisesti “itsessään<br />
vaarallisen tuotteen” säännön (the ‘inherently dangerous’ rule) nousua ja tuhoa (9). Tämä kertomus – toisin<br />
kuin Levin kirjan teoreettisesti painava alku – on alkua ymmärrettävämpi, joten esitän vain sen pääkohdat.<br />
Levin mukaan nimellä “‘the inherently dangerous’ rule” kulkevan säännön elämässä on täsmälleen ne<br />
kolme vaihetta, jotka hänen teoriansa mukaan sillä pitäisikin olla.<br />
(1) Nuoruus. Ensimmäinen vaihe alkaa ladatusta aseesta vuonna 1816 ja päättyy räjähtävään lamppuun<br />
vuonna 1851. Tapauksessa Dixon v. Bell (1816) Bell oli lähettänyt 13-vuotiaan piikatytön hakemaan asetta.<br />
Ase laukesi tämän leikkiessä sillä, ja Dixonin poika menetti vasemman silmänsä ja kaksi hammasta. Oikeus<br />
katsoi, että Bellin oli korvattava vahingot, koska oli ollut niin huolimaton vaarallisen esineen kanssa.<br />
Tapauksessa Langridge v. Levy (1837) Levy väitti, että Langridge oli myynyt hänelle viallisen aseen, joka oli<br />
räjähtänyt hänen käsiinsä. Oikeus määräsi, Dixonin juttuun vedoten, Langridgen maksamaan korvauksia.<br />
Ratkaisua tehdessään oikeus keskusteli pitkään käsitteistä “vaarallinen itsessään”, “vaarallinen vasta jonkin<br />
teon (esimerkiksi lataamisen) jälkeen” ja “vaarallinen valmistusvirheen vuoksi”.<br />
Tapauksessa Winterbottom v. Wright (1842) Winterbottom oli ajanut postivaunuja, jotka postilaitos oli<br />
hankkinut Wrightiltä. Vaunut olivat hajonneet, Winterbottom oli lentänyt maahan ja rampautunut<br />
loppuiäkseen. Oikeus ei myöntänyt Winterbottomille korvausta, koska hän ei ollut osallinen Wrightin ja U.S.<br />
Mailin sopimuksessa.<br />
150
Tapauksessa Longmeid v. Holliday (1851) käsite “itsessään vaarallinen tuote” löi itsensä läpi. Herra<br />
Longmeid oli ostanut Hollidayn kehittämän patenttilampun, joka oli räjähtänyt rouva Longmeidin silmille.<br />
Oikeus ei antanut korvauksia sillä perusteella, että Holliday ei ollut itse koonnut “Hollidayn<br />
patenttilampuksi” kutsuttua vehjettä vaan oli teettänyt työn muilla. Holliday ei ollut syyllistynyt mihinkään,<br />
koska hän ei voinut tietää lampun “tuntematonta piilevää vikaa”. Joka tapauksessa tämän jutun jälkeen<br />
käsitteellinen ero “itsessään vaarallainen” / “vaarallinen tuntemattoman piilevän vian vuoksi” oli selvä ja<br />
vakiintunut.<br />
(2) Kypsyys. Toinen vaihe alkoi jutulla Thomas v. Winchester (1852). Siinä sovellettiin uutta Longmeidin<br />
jutun sääntöä. Thomas oli ostanut Foordin kaupasta purkillisen Winchesterin yrityksen valmistamaa<br />
voikukkauutetta kauneudenhoitoon. Purkissa oli kuitenkin belladonnaa, Atropa belladonna -nimisestä<br />
kasvista uutettua myrkkyä. Tuloksena oli verenkierron hidastuminen, pupillinen supistuminen,<br />
lihaskouristuksia ja mielenhäiriö. Winchester joutui maksamaan korvauksia, koska hänen<br />
huolimattomuutensa oli aiheuttanut “ilmeisen ja välittömän” (imminent) hengenvaaran, jollaista ei<br />
oikeuden mukaan ollut Winterbottomissa mutta jollainen oli Dixonissa.<br />
Jutussa George v. Skivington (1869) oli kyse siitä, että apteekkari Skivingtonin patenttishampoo oli<br />
aiheuttanut rouva Georgen hiustenlähdön. Apteekkari joutui maksamaan sillä perusteella, että tapaus oli<br />
oikeuden mukaan analoginen Langridgen kanssa.<br />
Jutussa Loop v. Lichfield (1870) ongelmana oli sirkkelin vauhtipyörä (balance wheel for a circular saw).<br />
Toisin kuin sirkkelin terä, vauhtipyörä ei ole itsessään vaarallinen. Mutta se voi olla hyvin vaarallinen, jos se<br />
sattuu hajoamaan silloin, kun se pyörii suurella nopeudella. Näin kävi Loopille. Mutta hän jäi ilman<br />
korvauksia sillä perusteella, että oikeuden mielestä ei ollut näyttöä siitä, että vauhtipyörän hajoamisen oli<br />
aiheuttanut valmistusvirhe. Todennäköisimmin syynä oli käyttövirhe. Joka tapauksessa ratkaisun jälkeen<br />
sirkkelin vauhtipyörä ei kuulunut “itsessään vaarallisten tuotteiden” joukkoon.<br />
On turha ottaa enää esille uusia esimerkkejä. Toisen vaiheen loppupuolella amerikkalainen<br />
vahingonkorvausoppi alkoi olla melko monimutkainen. “Itsessään vaarallisia” tuotteita olivat nyt muun<br />
muassa ladattu ase, viallinen ase, väärällä nimilapulla varustettu myrkkypurkki, viallinen shampoo, viallinen<br />
maalausteline ja viallinen virvoitusjuomapullo. Tähän luokkaan eivät päässeet vialliset vaunut, räjähtävä<br />
lamppu, viallinen sirkkelin vauhtipyörä ja viallinen vedenlämmitin.<br />
Voi vain kysyä itseltään, onko tällaisessa “liikkuvassa luokittelujärjestelmässä” mitään järkeä. Ilmeisesti Levi<br />
olisi ensimmäisenä valmis sanomaan, ettei siinä ole mitään järkeä ja että siitä ei edes pitäisi etsiä mitään<br />
järkeä. Perinteiset common law -juristit katsoivat kuitenkin velvollisuudekseen etsiä tästä sotkusta siihen<br />
kätkeytynyttä suurempaa viisautta. Siksi esimerkiksi Brett esitti (edellä mainitun) periaatteensa: jos kahden<br />
samantyyppisen mutta faktoiltaan erilaisen jutun ratio decidendit ratkaisevat uuden tapauksen (uudet<br />
tapaukset) samalla tavalla, täytyy olla olemassa yleisempi sääntö, jonka sovelluksia ja loogisia seurauksia<br />
alkuperäisten juttujen ratio decidendit ovat.<br />
Mitään tällaista koko vahingonkorvausoikeuden kattavaa “superperiaatetta” lienee kuitenkin turha etsiä.<br />
Jos induktiivisen päättelyn lähtökohdat ovat niin sekavat kuin “itsessään vaarallisen tuotteen” kohdalla,<br />
mikään ihmisen keksimä induktiivinen prosessi ei pysty tislaamaan siitä kaiken selittävää rationaalista<br />
yleisperiaatetta. Tämä lienee Levin sanoma.<br />
151
Kolminäytöksisen tragedian suuri finaali on kuitenkin vielä tulematta. Siinä henkitoreissaan “itsessään<br />
vaarallisen tuotteen” käsite saa armoniskun suuren Benjamin Cardozon, 1900-luvun alun suurimman<br />
amerikkalaisen tuomarin, kädestä.<br />
(3) Rappio. Tapauksessa MacPherson v. Buick (1916) oli kyse siitä, että MacPhersonin auton pyörä oli<br />
hajonnut ja aiheuttanut onnettomuuden, jossa MacPherson loukkaantui. Ratkaisussaan Cardozo sanoi, että<br />
vahingonkorvausoikeuden perusta luotiin jutussa Thomas v. Winchester. Ja vaikka joitakin Thomas v.<br />
Winchesterin esimerkin mukaan tehtyjä ratkaistuja ei enää voidakaan hyväksyä, jutun ratio decidendi on<br />
edelleen pätevää tavaraa. Tai kuten hän itse sanoi:<br />
Postivaunujen ajoilta olevat ennakkotapaukset eivät vastaa tämän päivän matkustusolosuhteita,<br />
mutta periaate, jonka mukaan vaaran on oltava ilmeinen ja uhkaava (imminent) ei muutu; vain<br />
periaatteen piiriin kuuluvat asiat muuttuvat. (21; kurs. lis.)<br />
Cardozon teesi The principle may not change, although the things subject to it do change ilmaisee hyvin<br />
ajatuksen muuttumattomista periaatteista. Periaatteen intensio (sisältö) ei muutu, vaikka sen ekstensio<br />
(sovellusala) muuttuu. Cardozo ilmeisesti halusi antaa sen vaikutelman, että hän piti kiinni vanhasta ja<br />
arvovaltaisesta säännöstä. Kuitenkin tosiasia on se, että Buick muutti kaiken. Kuten Cardozo itse kirjoitti<br />
myöhemmässä kirjassaan:<br />
Mikä oli oikeuden tila ennen kuin Buickin tapaus ratkaistiin? Oliko olemassa mitään asiaa koskevaa<br />
oikeutta? Joukko ratkaisuja oli tehty ... Mutta niiden implikaatiot olivat epämääräiset. ... Logiikka ja<br />
hyöty taistelevat vielä herruudesta. (23)<br />
Buickin jälkeen sääntö oli selvä:<br />
Jos tuote on luonteeltaan sellainen, että virheellisesti valmistettuna se vaarantaa [käyttäjän tai<br />
jonkun muun] hengen ja terveyden, se on silloin vaarallinen tuote. (23)<br />
Alkuperäisestä ja kovin epäoikeudenmukaiselta tuntuneesta säännöstä, joka vapautti viallisen tuotteen<br />
valmistajan täysin kolmannelle osapuolelle (ei-ostajalle) sattuneen vahingon korvausvastuusta, oli päädytty<br />
sääntöön, joka veti tuottajan vastuuseen aivan kaikista huolimattomasti valmistetuista viallisista tuotteista.<br />
13 Kirjoitetun lain tulkinta<br />
Kelpaavatko Levin ajatukset yleiseksi oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n teoriaksi? Hän on ilmiselvästi kehitellyt<br />
teoriaansa amerikkalaisista common law -lähtökohdista käsin, joten ei ole mikään ihme, jos hänen<br />
teoriansa sopii ennakkotapauksiin. Mutta sopivatko ne kirjoitetun lain tulkintaan? Voiko kirjoitetun lain ja<br />
oikeustapausten tulkinnan teorioilla olla yleensä kovin paljon yhteistä? Levi arvaa lukijan ajatukset ja lähtee<br />
kirjansa 3. luvussa liikkeelle suoraan asiasta:<br />
On tavallista pitää ennakkotapauksia koskevaa päättelyä (case-law reasoning) induktiivisena ja lakien<br />
soveltamista deduktiivisena. Ajatus tuntuu virheelliseltä mutta jonkinlainen ero niiden välillä on.<br />
Ennakkotapauksista pääteltäessä käsitteet voidaan luoda yksittäisistä esimerkkitapauksista lähtien. ...<br />
Lakien soveltaminen näyttää hyvin erilaiselta. Sanat on annettu. Niitä ei saa ottaa kevyesti, koska ne<br />
ilmaisevat lainsäätäjän tahdon. ... Näiden sanojen soveltaminen yksittäiseen tapaukseen näyttää<br />
deduktiolta. (27-8; kurs. lis.)<br />
152
Lainsäätäjän käyttämät sanat ja käsitteet ovat aivan eri tavalla “auktoritatiivisia” kuin tuomarin käyttämät<br />
sanat ja käsitteet, jotka ovat pelkkää obiter dictaa. (Vrt. edellä lainattu Levin miete: “What a court says is<br />
dictum, but what a legislature says is a statute” (6)).<br />
Koska lain tulkinnassa on käytettävä lainsäätäjän asettamia sanoja (ja niiden ilmaisemia käsitteitä), on<br />
tärkeää tietää, mitä lainsäätäjä on tekstillään tarkoittanut. Se saadaan selville tulkintasäännöillä: “The rules<br />
of construction are ways of finding out the intent. The actual words used are important but insufficient.”<br />
(28) Levi ei siis missään tapauksessa ole tekstualisti. Päinvastoin hän näyttää väittävän, että oikeusnormin<br />
löytämiseksi lakiteksti täytyy tulkita ja että tulkinnan tekee oikeusistuin ja vasta aktuaalisessa<br />
ongelmatilanteessa:<br />
Jos lainsäädäntöelin olisi tuomioistuin, se päättäisi [lain] tarkasta sisällöstä (precise effect) vasta kun<br />
tietty faktojen yhdistelmä syntyisi ja vaatisi vastausta. (30)<br />
Lainsäätäjä ei ole kaikkitietävä. Se ei ole voinut rajata ennakolta kaikkia mahdollisia faktakombinaatioita,<br />
jotka täyttävät oikeusehdon ja laukaisevat oikeusseuraamuksen. Lisäksi on hyvin kyseenalaista, onko<br />
olemassa sellaista asiaa kuin “lainsäätäjän tahto”. Lainsäädäntöelin on kollektiivinen elin, ja on vaarallista<br />
puhua kollektiivisista haluista ja uskomuksista. Itse asiassa ei ole olemassa mitään “kollektiivista<br />
tarkoitusta”, koska “lainsäätäjän tarkoituksesta puhuminen on puhumista sellaisesta ryhmätoiminnasta<br />
(group action), jossa suuri osa ryhmästä voi olla tietämätöntä tai väärin informoitua” (31). Tähän tulee vielä<br />
seuraava lisävaikeus:<br />
Lainsäädäntöelimen jäsenet puhuvat eri asioista, sillä he eivät voi pakottaa toisiaan hyväksymään<br />
edes hypoteettista faktojen joukkoa. Seurauksena on se, ettei edes sopuisassa ilmapiirissä tehtyjen<br />
päätösten sisältö ole selvä. (31)<br />
Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka lainsäätäjä voi pakottaa tuomioistuimet käyttämään ratkaisuissaan jotakin<br />
tiettyä sanaa, sen valta pakottaa ne antamaan sille tietty tarkkarajainen merkitys ovat huomattavasti<br />
pienemmät. Itse asiassa tuomioistuimilla on hyvin suuri valta määrätä lain sisällöstä sen tulkinnan kautta. Ja<br />
sen tulkinta laista on tavallaan ennakkotapaus – ja vielä ennakkotapauksen ratio eikä pelkkä dictum:<br />
Tuomioistuimen tulkinta laista ei ole [obiter] dictum. Sen käyttämät sanat eivät vain ratkaise käsillä<br />
olevaa tapausta vaan antavat suunnan laille. (32)<br />
Ennen siirtymistään tapaustutkimukseen (Mann Act’iin) Levi esittää yhteenvedon tähän mennessä<br />
sanotusta:<br />
Näyttää siltä, että lakien tulkinnassa sanojen merkitys pyritään kiinnittämään oikeudellisella<br />
päättelyllä. Kun näin on tehty, myöhemmät tapaukset on ratkaistava sen periaatteen mukaisesti, että<br />
aikaisempi merkitys säilytetään. Sitä ei saa ottaa uudestaan muokattavaksi. Sen merkitys (meaning)<br />
selvitetään esimerkkien avulla, mutta sen tarkoite (reference) on kiinnitetty. Tämä on kova doktriini,<br />
jota vastaan tuomarit usein kapinoivat. Mann Act on tästä hyvä esimerkki. (33)<br />
Levi ei luultavasti käytä sanoja “meaning” ja “reference” fregeläisittäin (eli tekemään eroa Sinn /<br />
Bedeutung). Mutta mitä ihmettä tämä puhe merkityksistä ja referensseistä voi tarkoittaa? Kaksikymmentä<br />
sivua myöhemmin hän ilmaisee saman ajatuksen hieman eri tavalla:<br />
153
Mann Actin historia osoittaa lainsäätäjän aikomuksen epämääräisyyden (ambiguity).<br />
Epämääräisyyden poistaa laille Caminettin tapauksessa [ensimmäisessä lain soveltamisessa] annettu<br />
tulkinta. Tuomioistuimen käyttämät sanat eivät ole pelkkää obiter dictaa. Ne antavat suunnan laille.<br />
Ja sitä suuntaa on noudatettu. Tuomioistuimen suorittaman lain tulkinnan vapaudelle asetetut<br />
rajoitukset erottavat selvästi lakien tulkinnan ja oikeustapausoikeuden kehittämisestä. (54)<br />
Ehkä Levin tässä tavoittelema ajatus on seuraava: Oikeustapausoikeuden (case law) alaan kuuluvissa<br />
ratkaisuissa oikeusistuimella on paljon suurempi vapaus kuin kirjoitettuja lakeja tulkitessaan. Myöhempi<br />
tuomari voi näet aina tulkita uudestaan aiemman tuomarin faktoille antaman tulkinnan ja formuloida<br />
uudestaan ja omin sanoin niihin perustuvan oikeussäännön. Kirjoitettua lakia tulkitessaan oikeusistuin<br />
joutuu ottamaan vakavasti paitsi lakitekstin myös sille aiemmissa oikeusjutuissa annetut tulkinnat. Ja näillä<br />
aiemmilla tulkinnoilla on (lähes) lakitekstin asema. Niissä käytetyistä sanoista on jatkossa pidettävä kiinni.<br />
Aiemmat lain tulkinnat ovat paljon enemmän kaikkia tulevia tuomioistuimia velvoittavia<br />
“ennakkotapauksia” kuin varsinaiset case law’n ennakkotapaukset. Tutustuminen Mann Actin eli valkoisen<br />
orjakaupan kieltävän lain onnettomaan historiaan vahvistaa tämän tulkinnan Levin ajatuksesta.<br />
14 Mann Act esimerkkinä<br />
Surullisenkuuluisa Mann Act säädettiin hätäilemättä ja ainakin määrällisesti hyvän valmistelutyön jälkeen<br />
kesäkuussa 1910. Sen tarkoituksena oli estää vakava yhteiskunnallinen ongelma: valkoihoisten naisten –<br />
erityisesti vasta maahan tulleiden – joutuminen seksibisneksen uhreiksi. Lain tärkein kohta on seuraava:<br />
Ken tietäen kuljettaa tai kuljetuttaa tai auttaa kuljettamaan tai järjestämään kuljetuksen<br />
osavaltioiden tai valtioiden välillä tai mikä tahansa territorion tai District of Columbian alueella<br />
kenelle tahansa naiselle tai tytölle prostituution tai irstauden tarkoituksessa tai muussa<br />
epäsiveellisessä tarkoituksessa tai tarkoituksella tai aikomuksella houkutella, suostutella tai pakottaa<br />
sellainen nainen tai tyttö tulemaan prostituoiduksi tai antautumaan irstauteen tai ryhtymään mihin<br />
tahansa muuhun moraalittomaan toimintaan … on syyllistynyt rikokseen. (33-4)<br />
Kyseessä on siis laki, joka yrittää estää naisten siirtämisen paikasta toiseen siveettömässä tarkoituksessa.<br />
Levi kertoo laajasti lainsäätämiseen osallistuneiden henkilöiden (“lainsäätäjän”) käsityksistä. Ne<br />
muodostavat kerta kaikkiaan omituisen joukon mielipiteitä, ellei peräti ennakkoluuloja. Ne kannattaa<br />
ehdottomasti lukea jokaisen, joka on säilyttänyt uskonsa yhteen ja yhteiseen lainsäätäjän tahtoon.<br />
Lakia tulkinneet oikeusjutut muodostavat yhtä kirjavan kokoelman. Niissä tulkittiin avainfraasin<br />
“prostitution or debauchery, or any other immoral purpose” eli “prostituutio tai irstaus tai muu<br />
epäsiveellinen tarkoitus” merkitystä. Sen merkityksestä ei ollut oltu kiinnostuneita lain valmistelussa, sanoo<br />
Levi (39).<br />
Mitä termin “debauchery” tarkoittaa? Websterin sanakirja vuodelta 1943 määrittelee ylen hämärästi:<br />
“debauchery = excessive intemperance, seduction”. Suomalaisen Studia-sanakirja on selvempi:<br />
sana tarkoittaa irstailua. Mann Actin avaintermit ovat siis suomeksi “huoruus, irstaus tai muu<br />
siveettömyys”.<br />
Tapauksessa Hoke and Economides v. United States (1913) oli kyse siitä, että Hoke ja Economides olivat<br />
houkutelleet toisessa osavaltiossa asuneen naisen muuttamaan omaansa harjoittamaan prostituutiota. He<br />
saivat rangaistuksen, vaikka oikeudenkäynnissä otettiin esille kysymys lain perustuslaillisuudesta: Onko<br />
154
oikein kohdella täysi-ikäisiä naisia ikään kuin he eivät pystyisi itse päättämään asuinpaikastaan ja<br />
ammatistaan?<br />
Tapauksessa Athanasaw v. United States (1913) langettava tuomio tuli siitä, että Athanasaw oli houkutellut<br />
tytön tulemaan Georgiasta Floridaan esiintymään kuorotyttönä omistamassaan teatterissa, jossa ei esitetty<br />
Shakespearea eikä muita klassikoita.<br />
Vuonna 1916 oikeus lausui jutussa Hays v. United States, että Mann Actia ei ollut tarkoitettu vain<br />
tapauksiin, joissa nainen oli “käytännöllisesti orja”. Jutun yhteydessä kysyttiin, voiko myös nainen rikkoa<br />
Mann Actia. Justice Holmes esitti mielenkiintoisen näkemyksen: vaikka naapuriosavaltioon riettautta<br />
harrastamaan menevää naista ei voidakaan tuomita Mann Actin perusteella, hänet voidaan tuomita<br />
avunannosta Mann Actin rikkomiseen siinä tapauksessa, että hän on auttanut jotain miestä kuljettamaan<br />
itsensä osavaltiosta toiseen. (Olikohan Holmes vakavissaan?)<br />
Jutussa Caminetti v. United States (1917) oli kyse siitä, että Caminetti oli syyllistynyt naisen kuljettamiseen<br />
toisesta osavaltiosta “maksettua yhdessä asumista” (paid cohabitation) varten. Langettava tuomio tietysti<br />
tuli. Mutta jutun yhteydessä esitettiin, että ehkä Mann Actia pitäisi soveltaa vain järjestyneeseen<br />
ihmiskauppaan, toisten ihmisten himojen tyydyttämiseen tähtäävään kaupalliseen toimintaan, kun taas<br />
vain omien himojen tyydyttämiseen tähtäävää toimintaa voitaisiin katsoa sormien läpi silloinkin, kun siihen<br />
liittyy kaupallisia piirteitä.<br />
Toinen mielenkiintoinen kysymys Caminettin tapauksessa koski kolmikon “huoruus, irstaus tai muu<br />
siveettömyys” viimeistä jäsentä. Vanhan tulkintaperiaatteen mukaan mikään lain sana ei ole turha. Siksi<br />
ilmauksella “muu siveettömyys” on oltava jokin sisältö, joka ei lankea yhteen ilmaisun “huoruus tai irstaus”<br />
kanssa. Mutta mitä se on? Onko se esiintymistä teatterin kuorotyttönä kevyesti vaatetettuna? No ainakin<br />
sitä, Athanasaw’n tapauksen perusteella. Mutta mitä kaikkea muuta se sisältäisi? Alastonmallina<br />
esiintymisen?<br />
Kolmas esille tullut kysymys oli se, pitäisikö Mann Actia muuttaa, koska se avasi ovet kiristykselle. Saatuaan<br />
asiakkaaltaan tai miesystävältään rahat osavaltion rajan ylittävään matkaan, siveettömällä naisella oli<br />
loistava mahdollisuus ansaita lisää rahaa kiristyksellä – jopa suorittamatta palvelua, josta oli saanut<br />
maksun.<br />
Caminettin lyötyä lopullisesti lukkoon Mann Actin tulkinnan alkoi esiintyä aivan absurdeja ratkaisuja.<br />
Tapauksessa Mortensen v. United States (1944) Mortensenin pariskunta, joilla oli laillinen bordelli<br />
Nebraskan osavaltiossa, otti mukaan kesälomamatkalleen kaksi yrityksessään työskentelevää naista.<br />
Matkalle lähdettiin Nebraskasta ja sinne palattiin, kun Yellowstonen geysirit ja karhut oli nähty. Matkalla ei<br />
harjoitettu huoruutta, irstautta tai muuta siveettömyyttä. Mutta heti kun auton nokka osoitti Nebraskaa,<br />
tilanne muuttui. Kahta naista oltiin viemässä osavaltiorajan yli siinä tarkoituksessa, että he voisivat jatkaa<br />
huoruuden harjoittamista Mortensenin bordellissa. Ja langettava tuomio tuli.<br />
Seuraavaksi tuli United States v. Beach (1945). Siinä ei ollut kyse osavaltionrajan ylityksestä vaan rahasta<br />
seksipalveluita tarjoavan naisen taksikuljetuksesta viiden korttelin verran Washington D.C:n eli laissa jostain<br />
syystä erikseen mainitun District of Columbian alueella. Rosvo joutui taas linnaan.<br />
Seuraavana vuonna jutussa Cleveland v. United States (1946) Mann Actin kieltämän rikoksen<br />
tunnusmerkistö täyttyi siten, että moniavioinen mormonimies erehtyi menemään kaikkine laillisine<br />
rouvineen naapuriosavaltioon. Rangaistus tuli hänellekin.<br />
155
Suomalainen lukija varmasti ajattelee, että Levin selvitys lain tulkinnasta on kovin amerikkalainen ja<br />
ennakkotapauskeskeinen. “Meillähän näin ei ole, koska KKO:n ratkaisut eivät ole vahvasti velvoittava<br />
oikeuslähde” on standardikommentti. Kuitenkin KKO:n ratkaisuilla on jotain merkitystä. Tuomari, joka ei<br />
välitä niistä omassa toiminnassaan, voi varautua vaikeuksiin. Ja siinä määrin kuin ennakkotapaukset otetaan<br />
huomioon, Levin kertomuksella on merkitystä myös Suomessa. Mutta totta varmasti on, että<br />
lähestymistapa on vähän erikoinen. (Silti on kiintoisaa nähdä, kokeeko seksin oston kieltävä mutta myynnin<br />
salliva laki Mann Actin kohtalon.)<br />
15 Perustuslain tulkinta<br />
Todella mielenkiintoinen ero tavallisen lain ja perustuslain tulkinnan välillä on siinä, että tavallisen lain<br />
tulkinta on sitova ennakkotapaus, kun taas Levin mukaan sitovaa ja auktoritatiivista perustuslain tulkintaa<br />
ei ole. Tietysti korkeimman oikeuden esittämä tulkinta perustuslaista on auktoritatiivinen käsillä olevassa<br />
tapauksessa, mutta se ei velvoita korkeinta oikeutta ottamaan samanlaista kantaa tulevaisuudessa<br />
täsmälleen samanlaisessa tapauksessa. (Ehkä tämä on selitys sille, että USA:n korkein oikeus, toisin kuin<br />
Ylähuone ennen vuotta 1966, ei ole sidottu aiempiin ratkaisuihinsa.) Levi kuvaa tavallisen lain ja<br />
perustuslain eroa näin:<br />
Stare decisis -ongelma on perustuslain kohdalla … aivan erilainen kuin ennakkotapausten tai<br />
säädetyn lain tapauksessa. … Velvoittavaa Perustuslain tulkintaa ei ole. (There can be no authoritative<br />
interpretation of the Constitution.)<br />
Perustuslain yleisiin määräyksiin ruumiillistuvat yhteisön ristiriitaiset ihanteet. (58)<br />
Perustelu perustuslain tulkinnan sitomattomuudelle on se, että “*tuomioistuimen+ mielen muutos silloin<br />
tällöin on välttämätön, jos on olemassa kirjoitettu perustuslaki” (58). Ellei perustuslakituomioistuimen olisi<br />
mahdollista muuttaa mieltään, perustuslaista tulisi stare decisis -opin vuoksi vielä pahempi pakkopaita kuin<br />
sellaiset statuutit kuin Mann Act ovat olleet. Tästä seuraa myös vaatimus, että perustuslain säädösten on<br />
oltava hyvin yleisiä ja abstrakteja – jopa monimerkityksisiä:<br />
Kirjoitetun perustuslain on oltava äärettömän monimerkityksinen (enormously ambiguous) yleisissä<br />
määräyksissään. Jos aikaisemmin on tehty väärä tulkinta, tarvitaan erilaista tulkintaa eikä<br />
perustuslain täydennystä (amendment). (59 – epätarkasti lainattu)<br />
16 Johtopäätös<br />
Johtopäätöksessään Levi liittää “oikeussemantiikkansa” laajempaan yhteiskuntafilosofiseen kehykseen.<br />
Oikeusjärjestelmän toimivuus edellyttää kansalaisilta tiettyä yksimielisyyttä. Ellei sellaista olisi, järjestelmän<br />
tuki (kansalaisten lojaliteetti) romahtaisi. Toisaalta oikeusjärjestelmällä ei olisi mitään käyttöä tilanteessa,<br />
jossa kansalaiset olisivat täysin yksimielisiä. Humen ajatusta mukaillen voisi sanoa, että oikeusjärjestelmän<br />
tarpeellisuus ja toimivuus edellyttävät ihmisten “suhteellista yksimielisyyttä”. Oikeusjärjestelmä on yleistä<br />
kannatusta nauttiva keino ratkaista suhteellisen yksimielisyyden olioissa väistämättä syntyvät<br />
erimielisyydet. Lisäksi oikeusjärjestelmä on vain “proseduraalinen” järjestelmä, jonka “sisältö” (sanojen<br />
merkitys) määräytyy kunkin hetkisen yleisen mielipiteen mukaan. Mutta annetaan Levin sanoa se omin<br />
sanoin:<br />
156
Tämä on ainoa järjestelmä, joka toimii, kun ihmiset eivät ole täysin samaa mieltä asioista. Yhteisön<br />
lojaalisuus kohdistuu instituutioon, johon se osallistuu. Sanat [perustuslaissa] muuttuvat voidakseen<br />
ottaa vastaan sen merkityksen, jonka yhteisö antaa niille. (104)<br />
Järjestelmän toimivuus ei siis edellytä kansalaisten täydellistä yksimielisyyttä. Järjestelmän tavoitteena on<br />
varmasti yksimielisyyden määrän lisääminen, mutta täydellisen yksimielisyyden asettaminen järjestelmän<br />
edellytykseksi tekisi järjestelmästä sekä mahdottoman että turhan.<br />
Yritys löytää täydellinen yksimielisyys ennen instituution perustamista on järjetön. Se unohtaa sen<br />
nimenomaisen tarkoituksen, jota varten oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n instituutio on perustettu.<br />
Tämä pitäisi muistaa näinä aikoina [1947] kansainvälisen yhteisön kärsiessä oikeuden puutteesta.<br />
(104)<br />
157
21 Dialektiikka metodina: Patterson<br />
1 Pattersonin “modaliteetit”<br />
Dennis Patterson on kehittänyt “oikeuden käytäntöteoriaansa” vastapainoksi ylen abstrakteille ja<br />
käytännölle vieraille oikeusfilosofisille teorioille, kuten esimerkiksi Kelsenin ja Hartin teorioille, joiden<br />
tarjoamista kuvista käytännön juristi ei tunnista omaa toimintaansa. Patterson pyrkii antamaan<br />
systemaattisen kuvauksen siitä, mitä lakimiehet todella tekevät harjoittaessaan ammattiaan. Ja varmasti<br />
onkin totta, että lakimies törmää työssään useammin Pattersonin tukintakaanoneihin kuin Hartin<br />
tunnistussääntöön. Ja Kelsenin perusnormia tuskin kukaan on tarvinnut käytännön työssä.<br />
Pattersonin teoria perustuu Philip Bobbittin kirjassa Constitutional Interpretation (1991) esittämään<br />
perustuslain tulkinnan teoriaan. Patterson yleistää sen oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n yleiseksi teoriaksi<br />
kirjoissaan Law and Truth (1996) ja Introduction to the Philosophy of Law (jälkimmäinen yhdessä Jefferson<br />
Whiten kanssa, 1999). Uudempi versio teoriasta löytyy Pattersonin artikkelista “Interpretation in Law” (42<br />
San Diego Law Review, 685) vuodelta 2005. Siinä myös sopimusten tulkinta menee samoilla periaatteilla<br />
kuin muut oikeudellisen tulkinnan muodot.<br />
Tutkiessaan, kuinka perustuslakituomarit tosiasiassa toimivat, Bobbitt huomasi, että he noudattavat<br />
ratkaisuissaan tiettyjä perustelusääntöjä tai -periaatteita ja että he vaativat samaa kollegoiltaan.<br />
Hyväksyttävissä perustuslaillisissa argumenteissa käytetään Bobbittin mukaan yhtä kuudesta sallitusta<br />
perustuslakioikeudellisen argumentoinnin “modaliteetista”, jotka ovat:<br />
(1) tekstuaalinen eli vetoaminen perustuslain tekstiin ja sen sanojen merkityksiin,<br />
(2) historiallinen eli vetoaminen perustuslain laatijoiden aikomuksiin,<br />
(3) struktruraalinen eli vetoaminen oikeusjärjestelmän rakenteeseen,<br />
(4) doktrinaalinen eli vetoaminen ennakkotapauksiin,<br />
(5) prudentiaalinen eli vetoaminen yleiseen hyvään, ja<br />
(6) eettinen eli vetoaminen yhteisössä vallitseviin moraalikäsityksiin. (LT 137, IPL 162-170)<br />
Pattersonin mukaan nämä kuusi modaliteettia ohjaavat kaikkea oikeudellista <strong>argumentaatio</strong>ta. Ne<br />
muodostavat hänen mukaansa “oikeuden kieliopin”. Seuraavassa muutama sana selitykseksi jokaisesta<br />
Bobbittin modaliteetista. Koska Patterson sittemmin luopunut sanan “modaliteetti” käytöstä, olen yrittänyt<br />
eliminoida sen aina, kun se vain suinkin on mahdollista. (Korvaamatonta apua esimerkkien tulkintaan olen<br />
löytänyt Brian Porton kirjasta The Craft of Legal Reasoning.)<br />
Tekstuaalisessa argumentissa vedotaan lain kirjaimeen. Jos USA:n perustuslain neljäs lisäys takaa<br />
kansalaisille turvan “henkilön, talon, papereiden ja esineiden” mielivaltaista tutkimista vastaan, kieltääkö se<br />
myös puheluiden kuuntelun? Tekstuaalisen argumentin mukaan puheluiden kuunteleminen ei ole<br />
perustuslain vastaista, koska laki koskee vain fyysisiä esineitä. Vannoutuneen tekstualistin ei välttämättä<br />
tarvitse argumentoida näin. Esimerkiksi USA:n korkeimman oikeuden tuomari Antonin Scalia sanoo, että<br />
korkeimman oikeuden ei pidä seurata perustuslain sanamuotoa, joka ei ulota sanavapautta elektronisiin<br />
välineisiin, vaan kyseisen formulaation “lentorataa” (trajectory) (Matter of Interpretation, 45). Tämä<br />
myönnytys merkitsee monien mielestä täydellistä luopumista tekstualismista.<br />
158
Historiallisessa argumentissa vedotaan lainsäätäjän tarkoitukseen. Kun pitäisi saada selville, mitä epäselvä<br />
lainkohta tarkoittaa, kysytään, mitä lainsäätäjä ajatteli kirjoittaessaan nuo sanat. Usein onkin löydettävissä<br />
asiakirjoja (mm. lain valmistelussa syntyneet paperit), joista käy ilmi, mitä lainsäätäjä “todella” ajatteli.<br />
Esimerkiksi USA:n perustuslain neljännen, kansalaisen yksityisyyttä suojaavan, lisäyksen tekijät eivät 1700luvun<br />
lopulla voineet nähdä ennakolta puhelimen salakuuntelun mahdollisuutta, mutta siitä huolimatta he<br />
olisivat vaatineet siihen samanlaisen luvan kuin muuhunkin ihmisen yksityisyyttä loukkaavaan tarkkailuun,<br />
mikäli heiltä olisi asiaa kysytty. (Uudessa artikkelissaan Patterson kutsuu tätä argumenttia historiallisintentionalistiseksi,<br />
“historical / intentional”).<br />
Strukturaalisissa argumenteissa vedotaan siihen, että jokin asia on oikeusjärjestelmän “rakenteen”<br />
vastainen ja siksi tuomittava, vaikka (perustus)laista ei löytyisikään kohtaa, jossa kyseinen asia<br />
nimenomaisesti kiellettäisiin. Pitääkö valtion sallia se, että joukko valkoihoisia kansalaisia pelotteli vuonna<br />
1884 mustan jättämään äänestämättä? Perustuslaista tai muistakaan laeista ei löytynyt asiaa koskevaa<br />
sääntöä, mutta strukturaalisella argumentilla “Tasavaltalaisiin periaatteisiin sitoutuva valtio ei voi sallia,<br />
että sen perustaan – vapaisiin vaaleihin – puututaan väkivallalla, korruptiolla tai uhkailulla” rangaistus<br />
oikeutettiin. Ratkaisevana kriteerinä strukturaalisissa argumenteissa on siis oikeusjärjestelmän koherenssi.<br />
Siksi argumenttia voisi hyvin kutsua myös koherentistiseksi tai systemaattiseksi.<br />
Doktrinaaliset argumentit liittyvät (perustus)lain tulkinnan ennakkotapauksiin. USA:n perustuslain neljäs<br />
lisäys kieltää myös “järjenvastaiset pidätykset ja etsinnät”. Sitä sovellettiin vuonna 1914 jutussa Weeks v.<br />
USA, jossa Weeksiä vastaan oli saatu pitävät todisteet, mutta laittomin keinoin – siis “järjenvastaisessa<br />
etsinnässä”. Siksi näiden todisteiden käyttöä oikeudenkäynnissä ei sallittu. Näin syntyi poissulkemissääntö<br />
(exclusionary rule), uusi doktriini, jonka soveltaminen tuotti päänsärkyä myöhemmille tuomareille. Jutussa<br />
USA v. Leon (1984) huumediileri Leonia vastaan oli saatu pitävät todisteet etsinnässä, jota poliisi luuli hyvin<br />
perustein täysin lailliseksi. Koska etsintäluvan antamisessa oli kuitenkin sattunut muotovirhe, lupa oli<br />
epäpätevä, etsintä laiton ja todisteet käyttökelvottomia. (Lopulta järki eli prudentiaalinen argumentti<br />
kuitenkin voitti doktrinaalisen argumentin, ja Leon joutui vankilaan.) – Nimi “doktrinaalinen” tulee siitä,<br />
että ratio decidendistä käytetään joskus nimitystä “doktriini”.<br />
Prudentiaalisissa argumenteissa poiketaan perustuslain tekstistä yleiseen hyötyyn vedoten. (Lakitekstin<br />
seuraaminen ei prudentiaalista perustelua kaipaa.) 1930-luvun laman aikana Minnesotan osavaltiossa suuri<br />
osa maatiloista olisi mennyt konkurssiin ja sitä kautta pankkien omistukseen, jos olisi noudatettu lain<br />
kirjainta ja vaadittu lainojen maksamista pankille. Osavaltion hallitus päätti kuitenkin, että maanviljelijät<br />
vapautettaisiin tilapäisesti velkojen maksamisen velvoitteesta. Näin “yhteisön elintärkeä etu” vaati<br />
poikkeamaa liittovaltion lainsäädännöstä. (Suomessa prudentiaalisia argumentteja kutsutaan yleensä<br />
reaalisiksi argumenteiksi.)<br />
Eettisissä argumenteissa viitataan ihmisten yhteisiin arvoihin, yhteisössä vallalla olevaan “eetokseen” – eikä<br />
tuomarin omiin henkilökohtaisiin moraalisiin tuntemuksiin. Eettisiä argumentteja käytetään erityisesti<br />
silloin, kun muuta uskottavaa argumenttia ei keksitä. Argumenttia käytettiin ensimmäisiä kertoja vuonna<br />
1905 jutussa Lochner v. New York. New Yorkin osavaltio oli säätänyt lain, joka rajoitti leipureiden työajan 60<br />
tuntiin viikossa. Perustuslakituomioistuin julisti lain perustuslain vastaiseksi, koska perustuslain tarkoitus on<br />
suojella kansan eetokseen keskeisenä tekijänä kuuluvaa yksilön vapautta, joka sisältää sopimusvapauden –<br />
siis myös vapauden tehdä työsopimuksia, joissa sitoudutaan tekemään töitä vaikkapa 100 tuntia viikossa.<br />
Sittemmin tapauksesta on tullut epäoikeudenmukaisen ratkaisun malliesimerkki, mikä osoittaa, ettei<br />
159
eettisen argumentin käyttö takaa ratkaisun eettisyyttä, sen enempää kuin prudentiaalisen argumentin<br />
käyttö sen järkevyyttä.<br />
Ero eettisten ja prudentiaalisten argumenttien välillä on siinä, että esittäessään eettisen argumentin<br />
tuomari tavallaan ei tee henkilökohtaista moraalista kannanottoa, vaan esittää vain “sosiologisen”<br />
arvostelman: “Tässä yhteisössä ihmiset arvostavat X:ää. Se pitää ottaa huomioon ratkaisussa.” – Joka<br />
tapauksessa ero prudentiaalisten ja eettisten argumenttien välillä on todella hämärä. Kantilaiselle<br />
prudentiaalisuus (yleisen hyödyn tavoitttelu) on aidon moraalisuuden (velvollisuudentunnon) vastakohta.<br />
Utilitaristin mielestä taas aito moraalisuus ja prudentiaaalisuus esittävät ihmisille täsmälleen samoja<br />
vaatimuksia.<br />
Kannattaa huomata, että eri modalitettien antamat tulokset voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa.<br />
Esimerkiksi tekstuaalinen argumentti (sanamuoto) törmää usein yhteen prudentiaalisen (yleinen hyöty) tai<br />
eettisen (kansan oikeustaju, kohtuus) kanssa. Uudessa artikkelissaan Patterson kertoo, että tällaiset<br />
argumenttien konfliktit ratkaistaan kolmen “superperiaatteen” avulla. Nämä ovat (1) minimaalinen vahinko<br />
(mutilation) voimassa olevalle oikeudelle, (2) koherenssi sen oikeudenalan sisällä, jonka piiriin ratkaisu<br />
kuuluu ja (3) yleisyys eli koherenssi myös muiden oikeudenalojen kanssa. Kaikki kolme ovat siis jonkinlaisia<br />
koherenssikriteereitä.<br />
2 Patterson ja von Savigny vertailussa<br />
Bobbittin ja Pattersonin modaliteetit eivät ole uusi keksintö. Pattersonin kuudesta <strong>argumentaatio</strong>metodista<br />
neljä on lainattu suoraan von Savignyltä. Von Savignyn neljä tulkintametodia ovat täysin identtiset<br />
Pattersonin neljän <strong>argumentaatio</strong>tavan kanssa: kirjaimellinen tulkinta vastaa tekstuaalista modaliteettia,<br />
geneettinen tulkinta historiallista modaliteettia, systemaattinen tulkinta strukturaalista modaliteettia ja<br />
teleologinen tulkinta prudentiaalista modaliteettia. Kuvan muodossa:<br />
Patterson von Savigny<br />
(1) tekstuaalinen grammaattinen<br />
(2) historiallinen geneettinen<br />
(3) strukturaalinen systemaattinen<br />
(4) doktrinaalinen ---<br />
(5) prudentiaalinen teleologinen<br />
(6) eettinen ---<br />
Von Savignyn jaottelu ei missään tapauksessa ole huonompi kuin Pattersonin. Itse asiassa voitaisiin väittää,<br />
että von Savigny on näistä kahdesta selvempi, koska kaikki hänen neljä tulkintaperiaatettaan ovat –<br />
teleologista lukuun ottamatta – selvästi metodisääntöjä. Ne ovat selvästi päättelysääntöjä, jotka kertovat<br />
miten mistä tahansa oikeuslähdeopin puolella tunnustetusta oikeuslähteestä voidaan tehdä johtopäätöksiä.<br />
Sen sijaan Pattersonin listasta on vaikea sanoa, kuuluvatko hänen kuusi argumenttiaan oikeuslähteiden vai<br />
oikeudellisten päättelymetodien joukkoon. Tuntuisi luontevalta sanoa, että tekstuaalinen, historiallinen ja<br />
strukturaalinen argumentti ovat pikemminkin päättelymuotoja kuin oikeuslähteitä. Koska ne ovat<br />
päättelymuotoja, niitä voidaan soveltaa mihin tahansa kirjalliseen oikeuslähteeseen. Sen sijaan<br />
doktrinaalisessa, prudentiaalisessa ja eettisessä argumentissa näyttää olevan kyse pikemmin<br />
oikeuslähteestä kuin päättelymuodosta. Jos ne olisivat päättelymuotoja, niitä voisi soveltaa mihin tahansa<br />
160
oikeuslähteeseen. Kun esimerkiksi argumenttia sanotaan doktrinaaliseksi, kuvataan sen lähtökohtaa, ei sen<br />
loogista luonnetta. Joka tapauksessa kysymys on vaikea, enkä väitä, että se olisi tässä ratkaistu.<br />
3 Patterson, tulkinta ja ymmärtäminen<br />
Artikkelissaan “Interpretation in Law” (San Diego Law Review, 42, May-June, 2005) Patterson puolustaa<br />
omaa teoriaansa mm. Dworkinin teoriaa vastaan. Hänen mielestään Dworkin ja kaikki muut<br />
oikeusteoreetikot, joiden mielestä tulkinta on oikeuden keskeisin ja perustavin piirre, ovat täysin väärässä.<br />
Pattersonin mukaan tulkinta on oikeudessa (kuten muuallakin) toissijaista toimintaa verrattuna<br />
ymmärtämiseen. Tulkintaa tarvitaan vasta sitten, kun jotain asiaa ei ymmärretä.<br />
Dworkin ja muut tulkintateorian kannattajat, “interpretativisit”, uskovat, että selitettäessä inhimillisen<br />
ymmärtämisen ilmiötä on välttämättä turvauduttava tulkinnan käsitteeseen. Yrittäessään selittää, miten<br />
ymmärrämme taideteoksia, tekoja ja symboleja, Stanley Fish turvautuu seuraavaan malliin:<br />
YMMÄRTÄMISEN AKTI ----|TULKITSEMISEN AKTI|----> YMMÄRTÄMISEN KOHDE<br />
Fish siis asettaa erillisen tulkinnan aktin ymmärtämisen kohteen ja ymmärtämisen aktin väliin. Tämän hän<br />
tekee siksi, että hänen mielestään vasta tulkinta mahdollistaa ymmärtämisen. Ymmärtämistä ilman<br />
tulkintaa ei Fishille ole olemassa.<br />
Patterson ei tunne armoa kritisoidessaan tätä teoriaa. Hänen mielestään “tulkinta” on surkea selitys<br />
ymmärtämisen ilmiölle. Hänen perustelunsa on se, että jos kaikki ymmärtäminen on tulkintaa, niin myös<br />
kaikki tulkinta vaatii tulkintaa. Näin syntyy se tulkintojen päättymätön ketju, josta Wittgenstein puhuu<br />
Filosofisten tutkimustensa pykälissä 141 ja 198.<br />
Interpretativismin ongelma on se, että se sekoittaa kaksi ajatusta: ajatuksen (1) että on mahdollista että<br />
joku tarvitsee joskus tulkintaa ja ajatuksen (2) että me tarvitsemme aina tulkintaa voidaksemme ymmärtää<br />
jotain. Näistä kahdesta vain (1) on tosi. Sen sijaan (2) on epätosi, koska yleensä me emme tarvitse tulkintaa<br />
ymmärtääksemme. Tätä tarkoittaa Pattersonin teesi, että tulkinta on toissijaista, ymmärtäminen on<br />
ensisijaista. Hän ilmaisee saman ajatuksen myös sanomalla, että tulkinta on toimintaa, johon ryhdytään,<br />
kun ei enää ymmärretä, ja että tulkinta on korjaavaa, ei perustavaa toimintaa.<br />
Mikä sitten on tulkinnan asema oikeudellisessa ajattelussa? Lyhyt vastaus Pattersonin puolesta on tietysti<br />
se, että tulkintaa tarvitaan oikeudessa silloin, kun vastaan tulee vaikea asia, jota ei muuten ymmärretä.<br />
Mutta tämä vastaus ei kelpaa, koska vaikeus siirtyy vain askeleen eteenpäin. Nyt on nimittäin kysyttävä:<br />
“Mitä on ymmärtäminen oikeudessa?”<br />
Aiemmassa kirjassaan Law and Truth (s 86-88) Patterson oli selittänyt, että oikeuden ymmärtäminen on<br />
oikeudellisen argumentointitekniikan hallitsemista. Myöhemmässä artikkelissaan Patterson lainaa<br />
Wittgenstein-tutkijoita Bakeria ja Hackeria, jotka sanovat: “Oikean vastauksen antaminen on<br />
ymmärtämisen kriteeri” (Wittgenstein - Understanding And Meaning (1980), s. 667)).<br />
Patterson hyväksyy siis Wittgensteinilta peräisin olevan ajatuksen, että ymmärtämisen ymmärtämiseksi ei<br />
pidä mennä tutkimaan ymmärtäjän mielen sisäisiä prosesseja, vaan pitää katsoa, miten ymmärtäjä toimii<br />
tavallisessa elämässä. Jos ihminen esimerkiksi osaa vastata tekojansa koskeviin kysymyksiin ja puolustaa<br />
niitä kriitikoiden edessä, hän aivan ilmeisesti ymmärtää, mitä on tekemässä. Ja vaikka ymmärtäminen ei<br />
ehkä olekaan aivan sama asia kuin osaaminen, osaaminen on erittäin hyvä ymmärtämisen kriteeri.<br />
161
Hyvä puuseppä on käyttää taitavasti sahaa, kirvestä, vasaraa, talttaa, höylää ja puukkoa. Jos puuseppä<br />
esimerkiksi hakkaa naulaa puukolla ja katkaisee lautaa höylällä, hän ei ymmärrä mitään puusepän taidosta.<br />
Oikeuden alueella “osaaminen” on oikeudellisten <strong>argumentaatio</strong>strategioiden hallitsemista. Hyvä juristi on<br />
hyvä argumentoimaan. Hän on hyvä käyttämään oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n työkaluja eli Pattersonin<br />
kuutta (tai von Savignyn neljää) argumenttilajia – ja kutakin niistä oikeaan kohteeseen.<br />
4 Modaliteetit ovat takeiden tukia<br />
Taitavuus oikeudellisessa <strong>argumentaatio</strong>ssa osoittaa, miten syvällisesti oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n<br />
säännöt eli “kielioppi” on ymmärretty. Jos lakimies valitsee väärän argumenttityypin (modaliteetin) väärään<br />
tehtävään, hän ei ole ymmärtänyt ammattinsa perusteita.<br />
Pattersonin mukaan oikeudellinen <strong>argumentaatio</strong> alkaa Toulminin terminologialla ilmaistuna jollakin<br />
väitteellä (claim), esimerkiksi “Virtasen ja Jokisen sopimus ei ole pätevä”. Ennen kuin voimme arvioida<br />
väitteen totuutta tai epätotuutta, meidän on tiedettävä, millä perusteella sopimuksen väitetään olevan<br />
mitätön. Se, mitä tässä vaiheessa etsimme, on peruste (ground, data). Jos Jokinen oli aseella uhaten<br />
pakottanut Jokisen allekirjoittaman sopimuksen, tämä tosiasia on riittävä peruste sopimuksen<br />
mitättömyydelle. Mutta mikä tekee siitä perusteen? Vastaus on, Toulminin terminologialla ilmaistuna, tae.<br />
Tae tekee perusteesta relevantin väitteen kannalta. Se rakentaa argumentatiivisen sillan niiden välille. Näin<br />
meillä on seuraava argumentti:<br />
PERUSTE ----------> VÄITE<br />
B pakotti | A:n ja B:n<br />
A:n tekemään | sopimus on<br />
sopimuksen | pätemätön<br />
TAE<br />
Pakottaminen tekee<br />
sopimuksesta<br />
pätemättömän<br />
Jos joku vielä epäilee takeen pätevyyttä, hänelle voidaan näyttää Oikeustoimilain soveltuvaa pykälää ja<br />
sopivia prejudikaatteja. Näitä takeiden perusteita Toulmin kutsuu tuiksi (backings). Nämä Toulminin<br />
kategoriat ovat tärkeitä Pattersonille, koska hän sanoo, että oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n muodot<br />
(modaliteetit) ovat Tukia Takeille. (695)<br />
Yllä oleva kaavio voidaan nyt täydentää muotoon:<br />
PERUSTE ----------> VÄITE<br />
B pakotti | A:n ja B:n<br />
A:n tekemään | sopimus on<br />
sopimuksen | pätemätön<br />
TAE<br />
Pakottaminen tekee<br />
sopimuksesta<br />
pätemättömän<br />
|<br />
|<br />
TUKI<br />
OikTL 28 §<br />
162
Kaaviossa näyttäisi nyt olevan se vakava vika, että takeen tukena ei suinkaan ole mikään Pattersonin<br />
“modaliteeteista” vaan pelkkä lakitekstin pykälä. Kyseessä ei kuitenkaan ole vika, koska merkintä “OikTL 28<br />
§” edustaa tässä kaaviossa viittausta lakitekstiin. Ja lakitekstiin viittaaminen (samoin kuin sen lainaaminen)<br />
on erittäin tyypillinen tapa esittää tekstuaalinen argumentti.<br />
Tukena olisi voitu käyttää myös eettistä tai prudentiaalista argumenttia (mutta silloin ehkä tae olisi pitänyt<br />
muotoilla toisin). Eettisessä argumentissahan vedotaan kansan oikeuskäsityksiin ja prudentiaalisissa<br />
hyötyyn. Pakotettujen sopimusten täytäntöönpano olisi kansan mielestä väärin ja oikeustaloustieteilijöiden<br />
mielestä taloudellisen tehokkuuden kannalta katastrofaalista.<br />
Tässä esimerkissä kaikki kolme mainittua argumenttia tukivat ratkaisua, jonka mukaan Virtasen ja Jokisen<br />
sopimus on pätemätön. Aina asian laita ei ole niin. Joskus eri argumentit vetävät eri suuntiin, ja silloin<br />
ristiriita pitää ratkaista tulkinnalla. Mutta jos tapauksessa on selvästi mahdollista käyttää vain yhtä<br />
argumenttia (modaliteettia), silloin mitään tulkintaa ei tarvita. Siksi Pattersonin näkemys voidaan tiivistää<br />
aforismiin: ymmärtämistä tarvitaan aina mutta tulkintaa vain modaliteettien törmätessä. Kiperät tapaukset<br />
ovat juuri sellaisia, joissa on eri suuntiin vetäviä argumentteja.<br />
Oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n muodot eivät itse kerro, mitä on tehtävä silloin, kun niiden esittämät<br />
ratkaisut törmäävät. Näin syntyy tulkinnan tarve, jonka tyydyttävät minimaalisen muutoksen, koherenssin<br />
ja yleisyyden periaatteet. Niistä lisää seuraavissa jaksoissa.<br />
5 Tulkinta on modaliteettien punnintaa<br />
Hermeneutikkojen puolustama punnintamalli perustuu (mahdollisesti Robert Alexyn välityksellä) Ronald<br />
Dworkinin tekemään eroon oikeussääntöjen ja oikeusperiaatteiden välillä. Dworkinin mukaan<br />
oikeussäännöt ovat selvästi formuloituja normeja, jotka siksi selvästi joko sopivat tai eivät sovi tapaukseen.<br />
Sen sijaan oikeusperiaatteet ovat vähemmän tarkkarajaisia normeja, jotka soveltuvat annettuun<br />
tapaukseen enemmän tai vähemmän hyvin ja joita ei ole missään auktoritatiivisesti ilmaistu.<br />
Dworkinin oma esimerkki oikeusperiaatteen käytöstä on tapaus Riggs v. Palmer, jossa Elmer Palmer oli<br />
murhannut isoisänsä nopeuttaakseen perinnönsaantiaan. Oikeuden piti ratkaista, onko Elmerillä, joka<br />
joutui joka tapauksessa vankilaan murhasta, kaikesta huolimatta oikeus periä isoisänsä vai ei. Mistään laista<br />
tai ennakkotapauksesta ei ollut apua. Koska mitään tapauksen ratkaisevaa oikeussääntöä ei siis löytynyt,<br />
jouduttiin turvautumaan kirjoittamamattomaan oikeusperiaatteeseen, jonka mukaan “kukaan ei saa hyötyä<br />
rikoksestaan”. Sen perusteella Elmer jäi ilman perintöä.<br />
Pattersonin teorian kannalta katsottuna tärkeää Riggs v. Palmerissa on se, että siinä törmäsi kaksi<br />
modaliteettia: tekstuaalinen ja eettinen. Tekstuaalisen argumentin mukaan Elmerin pitää saada perintönsä,<br />
koska testamentti oli tehty hänen hyväkseen. Mutta eettisen argumentin mukaan kukaan ei saa hyötyä<br />
tekemästään väärästä. Lopulta eettinen argumentti voitti ja siitä tuli enemmistön kanta.<br />
Riggs v. Palmerin ratkaisemisen jälkeen periaatetta “kukaan ei saa hyötyä rikoksestaan” ei enää voi pitää<br />
moraalisen argumenttina, vaan se pitää luokitella doktrinaaliseksi. Sehän on tämän tapauksen ratio<br />
decidendi, tai sen osa.<br />
163
Patterson ei kiinnitä huomiotaan tällaisiin pikkuseikkoihin vaan jatkaa kysymällä, miten tuomari Earlin<br />
onnistui saada enemmistö kollegoistaan näkemään asia omalla tavallaan? Patterson esittää tälle kolme<br />
syytä kolmen periaatteen muodossa:<br />
(1) Minimaalisen muutoksen tai vahingon (minimal mutilation) periaatteen mukaan ratkaisu ei ollut<br />
ristiriidassa vallitsevan oikeustilan kanssa.<br />
(2) Koherenssin periaatteen mukaan ratkaisu sopi yhteen kaiken sen kanssa, minkä tuomioistuin tiesi<br />
todeksi perintöoikeudesta.<br />
(3) Yleisyyden periaatteen mukaan ratkaisu oli sopusoinnussa muiden vastaavien päätösten kanssa<br />
muilla oikeuden aloilla.<br />
Yhdessä minimaalisen muutoksen, koherenssin ja yleisyyden periaatteet tekivät enemmistön “eettisestä”<br />
kannasta vähemmistön “tekstualistista” kantaa uskottavamman. Ja siksi se voitti.<br />
Perustelujen luokitteleminen Pattersonin modaliteetteihin ei ole niin yksinkertaista kuin hän antaa<br />
ymmärtää. Esimerkiksi Riggs v. Palmerin ratkaissut periaate “Kukaan ei saa hyötyä rikoksestaan” löytyy<br />
Blackin Law Dictionaryn roomalaisten oikeussääntöjen listasta. Siksi voidaan kysyä, mihin luokkaan siihen<br />
vetoava argumentti loppujen lopuksi kuuluu. Tekstuaaliseenko?<br />
Periaate löytyy Blackin listasta muodossa “Nemo ex suo delicto meliorem suam conditionem facere potest”<br />
eli “Kukaan ei voi parantaa tilannettaan omalla rikoksellaan”. Edellä esitetty väite, että Elmerin tapausta<br />
koskevaa normia ei löydy laista eikä prejudikaateista, on siis kaksin verroin epätosi. USA:n<br />
perintöoikeudessa on taatusti sääntö, jonka mukaan perijällä on oikeus saada hänelle määrätty perintö. Ja<br />
tämä sääntö törmäsi toiseen normiin, vanhaan roomalaiseen maksiimiin, joka on edelleen voimassa USA:n<br />
oikeudessa, tosin heikosti velvoittavana periaatteena.<br />
6 C & J Fertilizerin tapaus esimerkkinä<br />
Pattersonin mukaan oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>t muodot ovat samat niin perustuslakioikeudessa kuin<br />
sopimusoikeudessa. Jälkimmäisen piiriin kuuluva klassinen tapaus C & J Fertilizer, Inc. v. Allied Mutual<br />
Insurance Co. (1975) on valaiseva. Siinä kemikaaleja säilytettiin varastorakennuksen sisällä olevassa<br />
erillisessä lukitussa tilassa, mistä ne varastettiin. Varkauden jälkeen rakennuksen ulkopuolelta ei löytynyt<br />
minkäänlaisia jälkiä varkaista, eikä edes pleksilasisessa ulko-ovessa ollut murtojälkiä. Vakuutussopimuksen<br />
yksiselitteisen tekstin mukaan murtojäljet ulko-ovessa olisivat olleet ehdoton edellytys korvauksen<br />
saamiselle. Ja koska niitä ei ollut, korvaustakaan ei tullut.<br />
Iowan korkeimman oikeuden vähemmistö tuli samaan johtopäätökseen käyttämällä tekstuaalista<br />
argumenttia. Sopimusta on sen mukaan tulkittava sen sisältämien termien tavanomaisen merkityksen<br />
mukaan. Ja näin yleensä tehdään, koska sopimusoikeudessa tekstuaalisella argumentilla on etusija muihin<br />
argumentteihin nähden. Syy on se, että monet sopimukset, ja käytännössä kaikki vakuutussopimukset,<br />
tehdään kirjallisesti.<br />
Iowan korkeimman oikeuden enemmistö päätyi kuitenkin vastakkaiseen johtopäätökseen, että korvaus piti<br />
maksaa. Se perusteli kantansa historiallisella argumentilla eli vetosi vakuutussopimuksen allekirjoittajien<br />
“alkuperäiseen aikomukseen”. Perustuslain tulkinnassa viitataan usein sen laatijoiden alkuperäisiin<br />
aikomuksiin tulkitessa sen säännösten nykyistä merkitystä. Näiden aikomusten selvittäminen ei ole<br />
164
yksinkertaista, koska olosuhteiden muututtua lakitekstin määräämien ratkaisujen seuraukset voivat olla<br />
aivan erilaiset kuin alun perin aiotut.<br />
Ja näin on laita myös sopimusoikeudessa. Sen normit olivat syntyneet (oikeuskäytännön kautta) aikana,<br />
jolloin tasavahvat osapuolet neuvottelivat molempia osapuolia tyydyttävät sopimusehdot. Tuo aika on<br />
jäänyt taakse jo kauan sitten. Se suuri muutos, johon enemmistö historiallisen argumenttinsa perusti, oli<br />
vakioehtosopimusten yleistyminen. Vakiosopimus koostuu valmiiksi kirjoitetuista ehdoista, joista ei<br />
neuvotella lainkaan. Vakuutuksenottaja on täysin suurten vakuutusyhtiöiden “armoilla”: hän voi vain joko<br />
ottaa tai jättää yhtiön tarjoaman vakuutuksen. Ja joskus hänen on pakko ottaa vakuutus jostakin yhtiöstä.<br />
Esimerkiksi pakollisen autovakuutuksen ottamisessa asiakkaalla on hyvin vähän valinnan varaa, jos hän<br />
ylipäänsä haluaa ajaa autolla poliisia pelkäämättä.<br />
Iowan enemmistö oli ratkaisussaan sitä mieltä, että vakuutuksenottajan “järkevät odotukset”<br />
vakuutusturvan laajuudesta painoivat vaa’assa enemmän kuin sopimustekstin sanojen kirjaimellinen<br />
merkitys. Pattersonin mukaan sekä minimaalisen muutoksen että koherenssin periaatteet osoittivat, että<br />
järkevien odotusten suoja on vakuutusoikeuden johtavia periaatteita. Mutta vahvin tuki enemmistön<br />
kannalle tuli kuitenkin yleisyyden periaatteesta: koska muillakin oikeuden aloilla (erityisesti<br />
sopimusoikeudessa) suojataan ihmisten järkeviä odotuksia, niin pitää tehdä myös vakuutusoikeudessa.<br />
Näin yleisyyden periaate ratkaisi historiallisen ja tekstuaalisen argumentin kiistan historiallisen argumentin<br />
hyväksi.<br />
7 Sopimustentulkintanormit testitapauksena<br />
Yritän seuraavaksi kokeilla, onko Pattersonin ajatuksilla mitään käyttöä sopimusten tulkintaa koskevien<br />
normien tapauksessa. Tämän harjoituksen yhteys Pattersonin malliin on seuraava. Patterson pitää omaa<br />
kuuden modaliteetin malliaan yleispätevänä. Hänen mielestään se sopii kaikkiin oikeudellisiin yhteyksiin,<br />
yksilöiden välisistä sopimuksista perustuslakeihin. Siksi sen pitää soveltua myös sopimusten tulkintaa<br />
ohjaaviin normeihin.<br />
Pattersonin teorian tavoite on lisätä ymmärrystä. Osoittamalla oikeudellisten käytäntöjen taustalta niitä<br />
ohjaavat säännöt eli niiden “kielioppi”, tulkitsija tekee noista käytännöistä ymmärrettäviä. Siksi mikä<br />
tahansa ymmärrettävä oikeudellinen käytäntö, johon liittyy <strong>argumentaatio</strong>ta ja perusteluja, on<br />
ymmärrettävissä juuri Pattersonin modaliteettien kautta ja avulla. Tätä väitettä lähden testaamaan<br />
kysymällä, löytyykö sopimustentulkintakäytäntöjen takaa Pattersonin kuuden modaliteetin malli.<br />
Sopimusten tulkinta on Suomessa lainsäädännöllisesti sääntelemätön alue, koska kaikki tulkintaa ohjaavat<br />
normit (paitsi ehkä OikTL 33 ja 36 §) perustuvat oikeuskäytäntöön. Tilanne on lähes sama Saksassa, jonka<br />
siviililakikirja BGB sisältää yhden sopimusten tulkintaa koskevan yleislausekkeen, jonka mukaan sopimukset<br />
on tulkittava “vilpittömän mielen ja kauppatapojen vaatimusten mukaisesti”.<br />
Löytyvätkö Pattersonin modaliteetit myös Suomen sopimustentulkintakäytännöstä? Jos Patterson on<br />
oikeassa, esimerkiksi Hemmon Sopimusoikeuden oppikirjan (2006) esittämät sopimustentulkintanormien<br />
pitäisi asettua siististi Pattersonin kuuden (tai neljän) modaliteetin kehikkoon.<br />
Hemmolla on kirjassaan esimerkillisen selvä tulkintasääntöjä käsittelevä luku, joten hänen<br />
tulkintasääntöjään ei tarvitse lähteä etsimään rivien välistä. Hän erottaa kahdentyyppistä tulkintaa,<br />
osapuolissuuntautunutta ja tavoitteellista. Hän kuvaa osapuolisuuntautunutta tulkintaa näin:<br />
165
[Osapuolisuuntautuneessa tulkinnassa] lähtökohdaksi otetaan sopimusasiakirjan sanamuoto, muu<br />
sopimukseen liittyvä kirjallinen aineisto, osapuolten käyttäytyminen ja heidän tarkoituksistaan<br />
saatava selvitys. Tulkinta kohdistetaan tällöin osapuolten käyttäytymiseen ja heidän tuottamaansa<br />
aineistoon, ja sillä pyritään vahvistamaan sopimukselle osapuolten tarkoitusta vastaava sisältö. (315)<br />
Osapuolisuuntautunut tulkinta pitää siis kiinni sopijapuolten sanoista, teoista ja ajatuksista – perinteisen<br />
sopimusoikeuden keskeisen tausta-arvon, yksityisautonomian kunnioituksen, hengessä. Suomen<br />
sopimusoikeuden subjektivistinen elementti löytyy tästä.<br />
Tavoitteellinen tulkinta tähtää sen sijaan hyviin sosiaalisiin seurauksiin ja edustaa sopimusteorian<br />
objektivistista puolta:<br />
Olennaista [tavoitteellisen tulkinnan] piiriin kuuluville tulkintaperusteille on, että ne sisältävät tietyn<br />
toivottavaa sopimussisältöä – tai pikemminkin sen suuntaa – koskevan kannanoton. Kun<br />
osapuolisuuntautunut tulkinta on yhdistettävissä yksityisautonomian mukaiseen pyrkimykseen<br />
toteuttaa osapuolten vahvistama sopimussisältö, tavoitteellinen tulkinta puolestaan on<br />
oikeuspoliittisesti värittynyttä ja sopimuksen sisältöä ohjaavaa. (315-6)<br />
Tavoitteellinen tulkinta sisältää ensi näkemältä melkoisen sekavan joukon erilaisia tulkintasääntöjä, mm.<br />
seuraavat:<br />
(1) Lakinormien priorisointisääntö: Pakottavat normit sivuuttavat automaattisesti sopimuksen ehdot.<br />
Dispositiivisia normeja sisällytetään sopimukseen siinä tapauksessa, että osapuolet eivät ole sopineet<br />
jostain asiasta tai sovittu ehto on epäpätevä.<br />
(2) Epäselvyyssääntö: Epäselvää ehtoa on tulkittava sen laatijan vahingoksi.<br />
(3) Minimisääntö: Epäselvässä tilanteessa on valittava velvoittautuneen osapuolen kannalta lievin<br />
tulkinta.<br />
(4) Tavallisuussääntö: Epäselvässä tilanteessa on valittava yleistä käytäntöä vastaava tulkinta.<br />
(5) Kohtuussääntö: Epäselvässä tilanteessa on valittava kohtuullisin tulkinta.<br />
(6) Pätevyyssääntö: Epäselvässä tilanteessa on valittava se tulkinta, joka pitää sopimuksen tai sen<br />
ehdon voimassa.<br />
(7) Ehtojen suppean tulkinnan sääntö: Epäselvässä tilanteessa toista osapuolta suosivaa ehtoa<br />
(tyypillisesti vastuunrajoitusehtoa) on tulkittava suppeasti.<br />
Yhteistä näille tavoitteellisille normeille on se, että ne rajoittavat yksityisautonomian kunnioittamisen<br />
periaatteeseen perustuvaa osapuolisuuntautunutta tulkintaa.<br />
Näyttäisi siis siltä, että Hemmon mallissa lähtökohtaoletuksena on osapuolisuuntautuneen tulkinnan<br />
käyttö. Siitä luovutaan vain siinä tapauksessa, että se johtaisi ei-toivottaviin tuloksiin. Tällöin<br />
vaihtoehtoinen tulkinta löytyy jotakin tavoitteellisen tulkinnan normeja soveltamalla.<br />
Jos tämä pitää paikkansa, sopimusten tulkinnan (i) lähtökohta on se, että noudatetaan sopimustekstin<br />
kirjaimellista merkitystä. (ii) Mutta ellei se ole mahdollista, sopimustekstiä tulkitaan sopijapuolten<br />
tarkoituksia kunnioittaen. (iii) Ja jos sekään ei onnistu, otetaan apuun yhteiskunnalliseen hyötyyn tähtäävät<br />
tulkintasäännöt. Tai kuten Hemmo itse sanoo:<br />
166
Ellei sopimuksen [i] ulkoiseen muotoon ja [ii] osapuolten tarkoituksista saatavaan selvitykseen<br />
perustuva tulkinta ratkaise sopimuksen sisältöä, joudutaan jäljelle jäänyt tulkinnanvaraisuus<br />
poistamaan [iii] tavoitteellisen tulkinnan keinoin. (329)<br />
Hemmo sanoo tässä selvästi, että tavoitteellinen tulkinta ei (milloinkaan?) ole lähtökohta, vaan se on<br />
(aina?) täydentävä näkökohta. Ja tavoitteellinen tulkinta voi esiintyä monessa eri asussa – jo(i)nakin<br />
Hemmon seitsemästä säännöstä. Kannattaa myös huomata, että Hemmon “tavoitteellisen tulkinnan”<br />
monet yksityiskohtaiset säännöt vastaavat täysin esimerkiksi Espanjan siviilikoodeksin lukuisia objektiivisen<br />
tulkinnan piiriin kuuluvia normeja. Sen sijaan niin Hemmon “osapuolisuuntautuneessa tulkinnassa” kuin<br />
Espanjan subjektiivisessa tulkinnassa tullaan toimeen silmiinpistävän harvoilla normeilla.<br />
Hemmon “osapuolisuuntautunutta tulkintaa” vastaavat Pattersonin modaliteettien listalla lähinnä<br />
tekstuaalinen (sillä oletuksella, että sopijapuolet tarkoittivat mitä kirjoittivat) ja historiallis-intentionaalinen<br />
modaliteetti. Hemmon “tavoitteellista tulkintaa” vastaavat puolestaan teleologinen ja eettinen<br />
modaliteetti.<br />
8 Taustalta löytyvä yksinkertainen malli<br />
Menemättä syvälle yksityiskohtiin voidaan sanoa, että Hemmon oppikirjan sopimustentulkintasääntöjen<br />
taustalta löytyy täysin maalaisjärjen mukainen malli tai normijärjestys:<br />
ensin katsotaan sopimustekstiä, ja jos se ei anna selvää tulosta,<br />
sitten katsotaan sopijapuolten todellisia aikomuksia, ja jos niistä ei saa selvää,<br />
lopuksi pohditaan, miten järkevä puolueeton tarkkailija voisi asian ymmärtää.<br />
Kuten aikaisemmassa luvussa esitettiin, sama malli löytyy Espanjan tulkintanormien takaa (kunhan<br />
huomataan, että ensimmäinen artikla sisältää näistä kolmesta kaksi). Sopimusten tulkinnan normeja on siis<br />
jo oikeudellista tulkintaa käsittelevässä luvussa mainitut kolme sääntöä (S1) - (S3), ja niiden<br />
soveltamisjärjestys on tämä:<br />
(S1) seuraa sopimustekstin sanamuotoa,<br />
(S2) seuraa sopijoiden yhteistä merkitystä ja<br />
(S3) seuraa järkevän ihmisen tulkintaa.<br />
Neljänneksi normiksi siellä otettiin seuraava:<br />
(S4) Jos (S1)-(S3) eivät sovellu, mitään sopimusta ei ole syntynyt.<br />
Monet sopimusteoreetikot eivät luultavasti hyväksyisi (S4):ta tulkintanormiksi, koska he haluavat erottaa<br />
kysymykset sopimuksen synnystä ja sen tulkinnasta eri kysymyksiksi. Heidän mielestään on ensin kysyttävä,<br />
onko sopimus syntynyt, ja vasta sitten selvitettävä, mikä on sen merkitys. Vaikka teoriassa tällainen ero<br />
voidaan tehdä, se tuskin on kestävä käytännössä. Usein näet kysymykset sopimuksen olemassaolosta<br />
voidaan ratkaista vasta sopimustekstin tulkinnan jälkeen. (Analogia kielifilosofian puolelta: Lauseesta on<br />
mahdotonta sanoa, onko se tosi, ennen kuin tietää mitä se merkitsee, koska ”merkitys edeltää totuutta”. )<br />
167
9 Subjektiivinen ja objektiivinen tulkinta<br />
Perinteinen erottelu subjektiivisen ja objektiivisen tulkinnan välillä säilyy, vaikka säännöt (S1) - (S4)<br />
hyväksyttäisiin samaan systeemiin. Subjektiivisella tulkinnalla saadaan sääntöä (S2) seuraten selville<br />
sopijapuolten yhteinen intentio sopimuksen tekemisen hetkellä. Objektiivisella tulkinnalla otetaan sääntöä<br />
(S3) seuraten selville se sisältö, jonka sopimusteksti olisi välittänyt sopimuksen tekotilanteessa olleelle<br />
järkevälle ihmiselle, jolla olisi ollut sama relevantti taustatieto kuin sopimuksen tekijöillä oletetaan olleen.<br />
Näin ollen on selvää, että (S2) on subjektivistinen ja (S3) objektivistinen normi. Ainoa ongelma on nyt siinä,<br />
että normille (S1) ei näytä jäävän sijaa subjektiivisen ja objektiivisen vastakkainasettelussa. Siksi kolmijako<br />
“kirjaimellinen, subjektiivinen, objektiivinen” olisi parempi kuvaus siitä, mitä sopimusten tulkinnassa<br />
tapahtuu. Kaikki kolme ovat loogisia mahdollisuuksia, mahdollisia tapoja argumentoida jonkun tietyn<br />
ratkaisun puolesta. (Steven J. Burton lähestyy sopimusten tulkintaa tämän kolmijaon näkökulmasta<br />
tuoreessa kirjassaan Elements of Contract Interpretation (OUP 2009).)<br />
Sopimuskiistojen ratkaisemisessa käytetään tulkintasäännöstöä (S1)-(S3). Mutta sitä ei noudateta<br />
mekaanisesti, sääntö kerrallaan, koska ongelma on juuri se, mikä näistä kolmesta säännöstä on sovellettava<br />
käsillä olevaan tapaukseen. Jos päädytään sääntöön (S1), sääntöjä (S2) ja (S3) ei käytetä lainkaan. Jos<br />
päädytään sääntöön (S2), sääntöjä (S1) ja (S3) ei sovelleta. Ja jos päädytään sääntöön (S3), sääntöjä (S1) ja<br />
(S2) ei sovelleta. Mutta jokainen näistä tulkintaratkaisuista on tietysti perusteltava!<br />
Sääntöjen (S1)-(S3) soveltamisjärjestys ei ole “mekaaninen”. Niitä ei sovelleta numerojärjestyksessä.<br />
Päinvastoin, vaikka normi (S1) onkin ehkä prima facie etusijalla, sen etusijaisuus on hyvin kumoutuvaa lajia.<br />
Jos on syytä olettaa, että sopijapuolet antoivat sopimustekstille yhteisen merkityksen, joka poikkeaa<br />
sopimustekstin kirjaimellisesta merkityksestä (eli tekivät “yhteisen virheen”), niin on seurattava tätä<br />
yhteistä merkitystä eikä kirjaimellista merkitystä. Näin (S2) kumoaa (S1):n.<br />
Ei ole kuitenkaan niin, että helppoihin tapauksiin sovelletaan (S1):tä ja vaikeampiin kahta muuta. Jo sen<br />
päättäminen, että tapaukseen sovelletaan (S1):tä edellyttää kahden muun säännön, (S2):n ja (S3):n,<br />
soveltamisen mahdollisuuden pohtimista. Siksi päätös (S1):n käyttämisestä voi olla aivan yhtä vaikea kuin<br />
päätös (S2):n tai (S3):n käyttämisestä. Näin ollen helpon ja vaikean tapauksen ero ei välttämättä kulje (S1):n<br />
ja kahden muun säännön rajalinjaa pitkin.<br />
10 Sopimuksen teksti ja sen konteksti<br />
Sopimuksen tulkintatilanne voidaan esittää karkeasti seuraavan kaavion muodossa:<br />
Tulkintanormit<br />
|<br />
v<br />
***************<br />
Sopimusteksti --------> * *<br />
A:n teksti -----------> * TULKINTA- * ------> Ratkaisu(teksti)<br />
B:n teksti -----------> * PROSESSI *<br />
Konteksti ------------> * *<br />
***************<br />
^<br />
|<br />
Lainsäädäntö<br />
168
Tämän mallin mukaan sopimuksen tulkinta on neljän “tekstin” yhteen sovittamista. Se on kuin korrektin<br />
johtopäätöksen tekemistä neljästä premissistä logiikan lakeja noudattaen tai uskottavan kertomuksen<br />
laatimista neljän lähteen perusteella kirjallisuusestetiikan normeja seuraten.<br />
Kaaviossa oleva sana “konteksti” tarkoittaa järkevän puolueettoman ihmisen antamaa raporttia<br />
sopimustilanteen faktoista eikä suinkaan noita faktoja itseään. Tätä ensi kuulemalta ehkä outoa ratkaisua<br />
voidaan kuitenkin puolustaa seuraavasti. Ei ole mahdollista, että itse sopimuskonteksti kaikkine fyysisine ja<br />
mentaalisine osineen pääsisi sisään sopimuksen tulkintaprosessiin (kuten kuvasta voisi päätellä). Miten<br />
faktojen joukoksi ymmärretty konteksti itse voisi mennä sisään tulkintaprosessiin, jos tulkintaprosessi<br />
tapahtuu tänään mutta sopimuskonteksti oli olemassa jo monta kuukautta sitten?<br />
Siksi onkin uskottavampaa sanoa, että konteksti kyllä koostuu faktoista, mutta tulkintaprosessin inputina<br />
eivät toimi alkuperäiset faktat itse vaan jonkun ihmisen laatima jälkikätinen kuvaus niistä. Ja tämä kuvaus<br />
on teksti, jota voidaan kutsua “kontekstiksi”.<br />
“Konteksti” on tässä tärkeä sana. Voisi sanoa, että sääntö (S1) käskee tutkimaan sopimuksen tekstiä, mutta<br />
säännöt (S2) ja (S3) käskevät tutkimaan tekstiä ja sen kontekstia. Lisäksi sääntö (S2) kehottaa tutkimaan<br />
sopimuksen subjektiivista ja sääntö (S3) sen objektiivista kontekstia.<br />
Tällöin sopimustekstin subjektiivisella kontekstilla tarkoitetaan niitä psyykkisiä tiloja (uskomuksia, haluja<br />
jne.), joita sopijapuolilla oli sopimuksen tekemisen hetkellä. Ja sopimuksen objektiivisella kontekstilla<br />
tarkoitetaan niitä ulkomaailmassa olevia seikkoja, joihin sopimusteksti ja sopijoiden psyykkiset tilat<br />
viittaavat. (On kuitenkin huomattava, että ero subjektiivisen ja objektiivisen kontekstin välillä on erittäin<br />
epäselvä, koska sopimuksen subjektiiviseen kontekstiin kuuluvat psyykkiset tilat tyypillisesti heijastavat<br />
sopimuksen objektiivista kontekstia ja niiden olemassaolo päätellään objektiivisesti havaittavissa olevasta<br />
käyttäytymisestä.)<br />
11 Kuvitteellinen esimerkki<br />
Kolmen (tai neljän) säännön malli näyttää yksinkertaiselta, mutta se ei ole sitä. Näitä sääntöjä ei nimittäin<br />
voi seurata samalla tavalla mekaanisesti kuin lastulevykaapin kokoamisohjeita. Jälkimmäisiä on pakko<br />
seurata, jos haluaa saada aikaiseksi kaapin. Tällaisissa kokoamisohjeissa edetään kuin kiskoilla, tehdään<br />
säännön käskemä asia ja mennään seuraavaan sääntöön.<br />
Samoin ei voi menetellä sopimusten tulkinnan sääntöjen kanssa. Aluksi täytyy tietysti lähteä liikkeelle<br />
sopimustekstistä. Jos esimerkiksi vuokrasopimuksen teksti yksiselitteisesti kieltää “kissan, koiran tai muun<br />
eläimen” pitämisen vuokra-asunnossa, lähtökohtaoletus on silloin (S1):n mukainen normi, ettei mitään<br />
eläintä saa tuoda asuntoon. Ja tähän tulkintaan vuokraisäntä vetosi haastaessaan vuokralaisensa käräjille.<br />
Vuokralainen vetosi puolestaan (S2):n mukaisesti siihen, että sopimuksen tekemisen hetkellä heillä oli<br />
puhetta eläinkiellosta, jota vuokraisäntä perusteli eläinten naapureille aiheuttamalla meluhaitalla ja<br />
asunnolle aiheuttamilla haju- ja muilla haitoilla. Koska vuokralainen hyväksyi perustelut, yhteisymmärrys<br />
syntyi. Ja juuri siksi hän valitsi myöhemmin lemmikseen pienen, äänettömän ja hajuttoman liskon, joka<br />
asuu terraariossaan aiheuttamatta mitään haittaa naapureille tai vahinkoa asunnolle.<br />
Oikeus katsoi puolestaan ratkaisussaan (S3):n mukaisesti, ettei ole syytä noudattaa sopimustekstin tarkkaa<br />
sanamuotoa, koska kahdeksan senttiä pitkä lisko ei mitenkään voi aiheuttaa haittaa, vaaraa tai vahinkoa<br />
169
sen enempää naapureille kuin asunnollekaan. Sen sijaan kahdeksan metrin krokotiilin pitäminen olisi<br />
katsottu sopimusehdon rikkomiseksi, koska se olisi “ratio pactin” (sopimuksen hengen tai objektiivisen<br />
tarkoituksen) vastainen teko.<br />
12 Pelastuuko Patterson?<br />
Koska sopimus on kirjaimellisesti ihmisen itse itselleen kirjoittamaa lakia, ei olisi ihme, jos sopimusten<br />
tulkinnan säännöt olisivat identtiset lain tulkinnan sääntöjen kanssa. Näin ei kuitenkaan ole! Ja se on ehkä<br />
hieman yllättävää. Toisaalta vielä yllättävämpää olisi, jos sopimusten ja lain tulkinnan sääntöjen väliltä ei<br />
löytyisi minkäänlaista samankaltaisuutta.<br />
Todennäköistä onkin, että sopimusten ja lain tulkinnan sääntöjen välille voidaan rakentaa selvä yhteys.<br />
Tällainen “selvä yhteys” on olemassa ainakin silloin, kun mille tahansa sopimusten tulkinnan säännölle<br />
voidaan osoittaa sitä vastaava lain tulkinnan sääntö ja kääntäen. (On myös mahdollista, että yhtä<br />
sopimusten tulkinnan sääntöä vastaa kaksi lain tulkinnan sääntöä, tai päinvastoin.)<br />
Lain tulkinnan puolella vallitsee paljon suurempi yksimielisyys alan säännöistä kuin sopimusten tulkinnan<br />
puolella. Lain tulkinnan vakiintunut säännöstö, von Savignyn tulkintakaanonit, koostuu seuraavista<br />
nelikosta, joka sisältyy myös Pattersonin kuusikkoon:<br />
(L1) Sanamuodon mukainen tulkinta: noudatetaan lain sanamuotoa.<br />
(L2) Geneettinen tulkinta: etsitään lainsäätäjän alkuperäinen tahto.<br />
(L3) Systemaattinen tulkinta: tavoitellaan oikeusjärjestyksen koherenssia.<br />
(L4) Teleologinen tulkinta: etsitään lain objektiivinen tarkoitus, ratio legis.<br />
(Vrt. esim. Richter 41)<br />
Lain tulkinnan sääntöjen ja sopimusten tulkinnan sääntöjen välillä on nyt ilmeinen vastaavuus:<br />
(S1) (S2) (S3)<br />
| | / \<br />
(L1) (L2) (L3) (L4)<br />
Nämä vastaavuudet eivät paljon perusteluja kaipaa. Sekä (L1) että (S1) vaativat samaa asiaa: kirjaimellista<br />
tulkintaa. Ja sekä (L2) että (S2) vaativat etsimään “alkuperäistä aikomusta”. Sen sijaan voi tuntua oudolta,<br />
että (S3):n vaatimaa järkevän ihmisen tulkintaa vastaakin lain tulkinnan puolella kaksi normia: koherenssia<br />
vaativa (L3) ja hyviä seurauksia vaativa (L4). Asiassa ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä, koska “järkevältä<br />
ihmiseltä” voidaan odottaa juuri näitä kahta asiaa: johdonmukaisuutta ja tehokkuutta.<br />
Etiikan puolella kantilaiset tavoittelevat johdonmukaisuutta ja ristiriidattomuutta, kun taas utilitaristit<br />
tavoittelevat tehokkuutta ja yhteiskunnallisesti hyviä seurauksia. Näitä kahta monet kompromissihaluiset<br />
pitävät käytännöllisen järkevyyden kahtena perusihanteena, jotka (Kantin vaikuttavasta retoriikasta<br />
huolimatta) eivät sulje toisiaan pois.<br />
Pattersonin voidaan siis katsoa pelastuneen. Kirjavan sopimustentulkintasääntöjen viidakon takaa löytyi<br />
kolme perustavaa periaatetta (S1)-(S3), jotka voidaan asettaa selvään suhteeseen perinteisiin laintulkinnan<br />
sääntöihin, jotka puolestaan muodostavat Pattersonin “modaliteettien” aidon osajoukon.<br />
170
Mutta muunlaisia kritiikkejä Pattersonin teoriaan voidaan vielä kohdistaa. Otan esille yhden kriittisen<br />
näkökannan: Cappallin “punnintaskeptisismin”.<br />
13 Cappallin kritiikki<br />
Voidaan kuitenkin kysyä, sopiiko punnintamalli kaiken lainkäytön malliksi ja esikuvaksi? Eikö edelleenkin<br />
lukumääräisesti suurin osa oikeustapauksista ratkaista selvien sääntöjen eikä epätarkkojen periaatteiden<br />
avulla? Richard B. Cappalli väittää kirjassaan The American Common Law Method (1995), että jos tuomarit<br />
käyttävät dialektista pro & contra -argumentteja, oikeusvarmuus vähenee verrattuna siihen, että he<br />
käyttäisivät kirjaimellisen tulkinnan mallia eli tekstualistista modaliteettia. Näin hän kirjoittaa:<br />
Punnintametodologia johtaa muodottomaan oikeuteen, ruumiittomiin prejudikaatteihin.<br />
Luonnollinen seuraus tästä oikeudellisesta tekniikasta on lisääntynyt epävarmuus oikeudessa. Se taas<br />
johtaa oikeudenkäyntien lisääntymiseen. Lakimiehet tekevät laskelmia asiakkaidensa<br />
mahdollisuudesta voittaa oikeusjuttu ja joko kieltäytyvät käräjöinnistä tai sovittelevat jutut nopeasti<br />
ja halvalla, kun säännöt ovat selvästi heitä vastaan. ... Samat epävarmuustekijät, jotka lisäävät<br />
oikeusjuttuja, vähentävät niiden nopeutettua käsittelyä. Koska selvää sääntöä ei ole, tuomioistuin ei<br />
ole varma, onko kanteella oikeudellista uskottavuutta. (76)<br />
Lyhyesti sanottuna, punnintamalli hämärtää lakia ja sen tulkintaa, lisää käräjöintiä ja valitusten määrää, ja<br />
siksi se ei ole taloudellisesti tehokas / yhteiskunnallisesti järkevä. Näin siis Cappalli.<br />
Tähän kritiikkiin Patterson vastaisi luultavasti sanomalla, ettei se osu hänen teoriaansa. Toisin kuin ääriinterpretativistit,<br />
jotka tarvitsevat tulkintaa ja punnintaa jopa tulkitessaan vessan ovessa olevia symboleja,<br />
Patterson ei tarvitse tulkintaa näissä yksinkertaisissa tapauksissa, koska hän jo ymmärtää nuo symbolit.<br />
Analogisesti suuri osa oikeusjutuista on selviä tapauksia, joissa tulkintaa ja punnintaa ei tarvita. (Joten<br />
roomalaiset olivat oikeassa sanoessaan, ettei selvissä tapauksissa tulkita.)<br />
Mitään taloudellista katastrofia ei siis seuraisi siitä, että kaikki maailman lakimiehet omaksuisivat<br />
Pattersonin ideologian. Patterson ei suinkaan suosittele modaliteettien punnintaa ja harkintaa kaikissa<br />
tapauksissa vaan ainoastaan niissä, joissa kaksi (tai useampia) modaliteettia tarjoaa erilaisia ratkaisuja.<br />
Näissäkin tapauksissa tuomarilla on ratkaisupakko, joten punninta ja dialektinen päättely olkoot sallittuja!<br />
Niihin Cappallinkin on lopulta turvauduttava.<br />
14 Hermeneutikko ja positivisti<br />
Edellä esitellyn Bodenheimerin oikeudellisen <strong>argumentaatio</strong>n muotojen listan ja Pattersonin modaliteettien<br />
listan väliltä löytyy yhteys. Bodenheimerin ja Pattersonin teoriat ja luokittelut näyttävät liittyvän eri<br />
asioihin. Molemmat kyllä kuvaavat, miten lakimiehet argumentoivat, mutta heidän näkökulmansa ovat<br />
erilaiset. Bodenheimer katsoo asiaa oikeuden ulkopuolelta, logiikan näkökulmasta, ja kysyy, mitä<br />
perinteisen logiikan päättelytyyppiä lakimiesten päättelyt edustavat. Patterson katsoo asiaa oikeuden<br />
sisäpuolelta ja kysyy, millaisia oikeudellisia perusteluja lakimiehet antavat ratkaisuilleen. Koska he vastaavat<br />
teorioillaan hieman eri kysymyksiin, ei ole ihme, jos heidän vastauksensa ovat erilaiset.<br />
171
Kaikesta huolimatta Pattersonin ja Bodenheimerin listojen välillä on seuraava kiistämätön yhteys. Henkilö,<br />
joka hyväksyy Pattersonin “modaliteettien” listalta vain tekstuaalisen argumentin, on todennäköisesti hyvin<br />
nirso myös valitessaan päättelymuotoja Bodenheimerin listalta: hänelle kelpaa vain deduktiivinen päättely<br />
eli oikeudellinen syllogismi. Ja vastaavasti henkilö, joka on mieltynyt dialektiseen päättelyyn, haluaa tietysti<br />
käyttää kaikkia modaliteetteja, sillä mitä hän muuten punnitsisi dialektisesti, ellei eri modaliteettien<br />
tarjoamia ratkaisuja?<br />
Tekstuaaliseen tulkintaan ja oikeudelliseen syllogismiin mieltynyt henkilö on tietysti vanhan koulun<br />
oikeuspositivisti, joka pitäytyy lakikirjan tekstissä ja joka muotoilee kaikki ratkaisunsa oikeudellisen<br />
syllogismin asuun. Hänen vastustajansa on yhtä legendaarinen hahmo, oikeushermeneutikko, jolle<br />
kelpaavat kaikki Bodenheimerin tarjoilemat oikeudellisen päättelyn muodot (paitsi syllogismi) ja kaikki<br />
Pattersonin modaliteetit (paitsi tekstuaalinen).<br />
172
22 Imatran Seudun Sähkön tapaus<br />
1 Selityksiä<br />
Korkeimman oikeuden tapauksessa KKO 2001:57 on kyse osakeyhtiön yhtiöjärjestyksen tulkinnasta, mutta<br />
taustalla on suurempi kysymys siitä, saako osakeyhtiö puolustautua myös sellaisia nurkanvaltaajia vastaan,<br />
jotka ovat jo päässeet yhtiön osakkaiksi.<br />
Valtakunnan lakien lisäksi osakeyhtiön on noudatettava omaa yhtiöjärjestystään, joka on kantilaisittain<br />
ilmaistuna yhtiön itse itselleen kirjoittama laki. Monien yhtiöiden yhtiöjärjestyksessä on määräyksiä siitä,<br />
miten yhtiön osakkeet voivat vaihtaa omistajaa. Usein nurkanvaltaajien pelossa noista säännöistä löytyy<br />
suostumuslausekkeeksi kutsuttu määräys, jonka mukaan yhtiökokouksessa äänioikeuden antavat (”Ssarjan”)<br />
osakkeet voivat vaihtaa omistajaa vain yhtiön hallituksen suostumuksella. Tällä lausekkeella yhtiö<br />
voi halutessaan suojella nurkkiaan epäilyttäviltä uusiksi osakkaiksi pyrkiviltä tahoilta.<br />
Näin oli laita myös Imatran Seudun Sähkö Oy:ssä (ISS). Sen kilpailija Sulkavan Lämpö Oy (SL)oli jo saanut<br />
jalkansa oven väliin hankkimalla ISS:n osakkeita. Nyt se oli hankkimassa niitä lisää eräältä ISS:n osakkaalta.<br />
Kaikki oli tähän mennessä mennyt hyvin: osakas oli saamassa rahansa ja SL osakkeensa, mutta silloin ISS<br />
kieltäytyi antamasta suostumustaan kaupalle.<br />
Seuraavaksi ryhdyttiinkin käräjöimään siitä, miten suostumuslauseketta ”S-sarjan osakkeet voivat vaihtaa<br />
omistajaa vain yhtiön hallituksen yksimielisellä suostumuksella” pitäisi tulkita. Koskeeko se vain ulkopuolisia<br />
tahoja vai myös yhtiön vanhoja osakkeenomistajia? ISS:n tulkinnan mukaan se koskee kaikkia, ja siksi myös<br />
SL:ää. SL:n tulkinnan mukaan se ei koske vanhoja osakkeenomistajia, eikä siten SL:ää.<br />
Tulkintaongelma ratkaistaan tyypillisesti tarkastelemalla kiistanalaista normia vuorollaan eri kaanonien<br />
näkökulmasta. Näin tehtiin ISS:n suostumuslausekkeen kohdallakin.<br />
Koko ratkaisun analysointi ei tässä ole mahdollista. Siksi esille otetaan vain alkuosa alioikeuden<br />
argumentoinnista. Se ei siis kestänyt KKO:n kriittistä tarkastelua, mutta <strong>argumentaatio</strong>n tutkimisen<br />
kannalta sillä ei ole merkitystä. Myös kumottu argumentti on voitava analysoida <strong>argumentaatio</strong>teorian<br />
työkaluilla, jos ne ovat yleispäteviä. (Eikä alioikeuksien <strong>argumentaatio</strong> välttämättä ole sen huonompaa kuin<br />
KKO:n. Argumentin hyvyyteen ei näet vaikuta, kuka sen esittää. Kokonaan toinen asia on, kannattaako<br />
tuomarin viitata KKO:n kumoaman ratkaisun <strong>argumentaatio</strong>on. Ei varmasti kannata. Mutta jos se on hyvää,<br />
sen voi ehkä esittää uudestaan omissa nimissään.)<br />
2 Imatran käräjäoikeuden ratkaisun teksti<br />
Käräjäoikeuden ratkaisu, joka on käräjätuomari Pirjo Peura-Vasaman käsialaa, on seuraavassa<br />
alkuperäisessä muodossa. Vain hakasuluissa olevat kappaleiden numerot on lisätty tekstiin viittaamisen<br />
helpottamiseksi ja erisnimet lyhennetty:<br />
173
[1] ISS:n yhtiöjärjestyksen 16 §:n mukaan<br />
yhtiön S-sarjan osakkeen hankkimiseen luovutustoimin vaaditaan yhtiön hallituksen<br />
yksimielisellä päätöksellä annettu suostumus. Suostumusta ei vaadita, jos osake on siirtynyt<br />
perinnön, testamentin tai avio-oikeuden nojalla taikka jos osake on hankittu<br />
pakkohuutokaupasta tai konkurssipesään kuuluvasta konkurssivarallisuudesta.<br />
[2] SL, joka oli jo ennestään ollut ISS:n osakkeenomistaja, oli 29.4.1997 ostanut eräältä henkilöltä 50<br />
ISS:n S-sarjan osaketta. ISS oli 16.6.1997 päivätyllä kirjeellä ilmoittanut SL:lle, että yhtiön hallitus oli<br />
evännyt suostumuksen hankkia osakkeet.<br />
[3] Jutussa oli kysymys siitä, miten yhtiöjärjestyksen 16 §:n suostumuslauseketta oli tulkittava. SL:n<br />
käsityksen mukaan suostumuslauseketta ei sovellettu niihin, jotka ennestään jo omistivat ISS:n<br />
osakkeita. ISS:n käsityksen mukaan suostumuslauseke koski myös osakkaita, koska heitä ei ollut<br />
rajattu sen ulkopuolelle.<br />
[4] Käräjäoikeus totesi, että kumpikin tulkintavaihtoehto oli perusteltu.<br />
[5] Yhtiöjärjestystä tulkittiin pääsääntöisesti sanamuodon perusteella. Jos yhtiöjärjestyksen<br />
muutoksesta päättäneiden tarkoitus poikkesi yhtiöjärjestyksen sanamuodosta, ei tarkoituksella<br />
yleensä ollut merkitystä tulkintatilanteessa.<br />
[6] Vaikka ISS:n toimitusjohtaja ja todistajana kuultu hallintoneuvoston silloinen puheenjohtaja olivat<br />
käräjäoikeudessa kertoneet, että ainakin yhtiön johdon tarkoitus oli yhtiöjärjestyksen muutoksia<br />
tehtäessä ollut se, että muutoksilla oli tahdottu estää Suur-Savon Sähkö Oy:n kaltaisten kilpailevien<br />
yritysten pääsy ISS:n merkittäviksi omistajiksi, tuolla yhtiön johdon pyrkimyksellä ei ollut merkitystä<br />
ratkaistaessa asiaa.<br />
[7] Yhtiöjärjestyksen 16 § vastasi sanamuodoltaan osakeyhtiölain 3 luvun 4 §:n sanamuotoa. Tämän<br />
lainkohdan tulkinnasta ei ollut olemassa julkaistua oikeuskäytäntöä.<br />
[8] Selostettuaan oikeuskirjallisuudessa esitettyjä kantoja käräjäoikeus totesi, että kyseessä oli<br />
erittäin epäselvä tulkintatilanne. Käräjäoikeus päätyi tulkitsemaan osakeyhtiölain 3 luvun 4 §:ää<br />
siten, että suostumuslauseke ei koskenut henkilöä, joka jo ennestään omisti yhtiön osakkeita,<br />
seuraavilla perusteilla:<br />
[9] Osakeyhtiölain 3 luvun 1 §:n mukaan kaikki osakkeet tuottavat yhtiössä yhtäläiset oikeudet. Vain<br />
yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että yhtiössä on oikeuksiltaan toisistaan poikkeavia osakkeita.<br />
[10] Osakkaiden yhdenvertaisuusperiaate ilmaistaan myös osakeyhtiölain 8 luvun 14 §:ssä ja 9 luvun<br />
16§:ssä. Jotta osakasta olisi oikeus jossain tietyssä kysymyksessä pitää eri asemassa olevana kuin<br />
toista osakasta, pitää tällaisen eriarvoistamisen perustua yhtiöjärjestyksen määräykseen.<br />
[11] Yhtiöjärjestystä oli tulkittava suppeasti, kun kysymys oli osakkeiden tai osakkaiden asettamisesta<br />
keskenään eriarvoiseen asemaan.<br />
[12] Osakeyhtiöihin liittyy vahvana ominaispiirteenä osakkeiden vapaa luovutettavuus, mikä on<br />
ilmaistu osakeyhtiölain 3 luvun 2 §:ssä. Sen mukaan osake voidaan rajoituksitta luovuttaa ja hankkia,<br />
jollei laista tai yhtiöjärjestyksestä muuta johdu. Vapaata luovutettavuutta voidaan rajoittaa vain<br />
174
yhtiöjärjestyksessä osakeyhtiölain 3 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla lunastuslausekkeella tai luvun 4 §:ssä<br />
tarkoitetulla suostumuslausekkeella. Nämä ainoat sallitut poikkeukset vapaan vaihdannan<br />
periaatteesta olivat selvästi tarkoitettu poikkeuksiksi. Tällaisten poikkeussäännösten sisältöä oli<br />
tulkittava suppeasti. Kun lunastus- tai suostumuslausekkeen tavanomainen päämäärä oli se, että sillä<br />
pyrittiin estämään ei-toivottujen omistajatahojen tulo yhtiön omistajiksi, oli lausekkeella<br />
huomattavasti pidemmälle meneviä vaikutuksia, jos sillä haluttiin myös estää joidenkin osakkaiden<br />
mahdollisuus kasvattaa omistusosuuttaan ja samalla vaikutusvaltaansa yhtiössä. Oikeutta hankkia<br />
lisää osakkeita ja siten kasvattaa vaikutusmahdollisuutta yhtiössä oli pidettävä osakkaan oikeutena.<br />
Sitä ei voitu täysin rinnastaa ulkopuolisen tahon oikeuteen tulla uutena omistajana yhtiöön.<br />
[13] Osakeyhtiölain 3 luvun 4 §:n suostumuslauseketta oli tulkittava yhdenmukaisesti edellisessä<br />
pykälässä ilmaistun lunastuslausekkeen kanssa. Lunastuslausekkeen tulkinnasta oli olemassa<br />
Korkeimman oikeuden ratkaisu 1966 II 41, jonka mukaan, kun yhtiöjärjestyksessä ei ollut<br />
nimenomaista määräystä siitä, että lunastusoikeus osakkeisiin oli olemassa siinäkin tapauksessa, että<br />
ne myytiin saman yhtiön toiselle osakkaalle, tällainen luovutus ei perustanut lunastusoikeutta.<br />
[14] Vielä yksi peruste käräjäoikeuden tulkinnalle löytyi yhtiöjärjestyksestä, kun sen 15 §:n<br />
lunastuslauseketta ja 16 §:n suostumuslauseketta tarkasteltiin kokonaisuutena.<br />
[15] Yhtiöjärjestyksen 15 §:n mukaan, jos S-sarjan osake siirtyi yhtiön ulkopuoliselle uudelle<br />
omistajalle, oli osakkeenomistajilla sekä yhtiöllä oikeus lunastaa osake. Osakkeenomistajan<br />
lunastusoikeus oli ensisijainen ja yhtiön toissijainen. SL:llä olisi siten lunastuslausekkeen mukaan ollut<br />
oikeus lunastaa sellaiset ISS:n osakkeet, jotka oli luovutettu ulkopuoliselle ostajalle. Olisi ristiriitaista,<br />
jos sillä ei olisi mahdollisuutta käyttää osakkaalle kuuluvia hallinnoimisoikeuksia näiden osakkeiden<br />
omistuksen perusteella ISS:n hallituksen kieltäytyessä merkitsemästä sitä näiden osakkeiden<br />
omistajaksi yhtiön osake- ja osakasluetteloon.<br />
[16] Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että ISS:n hallitus oli menetellyt virheellisesti, kun se ei<br />
ollut merkinnyt yhtiön osakkeita jo aikaisemmin omistanutta SL:ää kanteessa yksilöityjen SL:n<br />
ostamien osakkeiden omistajaksi yhtiön osake- ja osakasluetteloon. …<br />
[17] Käräjäoikeus velvoitti ISS:n hallituksen antamaan suostumuksen SL:lle 50 kanteessa lähemmin<br />
yksilöidyn ISS:n S-sarjan osakkeen hankkimiseen ja merkitsemään SL:n näiden osakkeiden omistajaksi<br />
yhtiön osake- ja osakasluetteloon.<br />
3 Tiivistelmä<br />
Tämä ratkaisu voidaan tiivistää esimerkiksi seuraavasti. Tiivistelmä ei noudata NORMI + FAKTAT = TUOMIO<br />
-mallia, vaikka nämä oikeudellisen syllogismin kolme peruselementtiä siitä helposti löytyvät.<br />
FAKTAT<br />
SL, joka omisti ennestään ISS:n osakkeita, oli 29.4.1997 ostanut eräältä henkilöltä 50 kpl ISS:n Ssarjan<br />
osakkeita.<br />
ISS oli 16.6.1997 ilmoittanut SL:lle, että yhtiön hallitus oli, yhtiöjärjestyksen (”YJ”) 16 §:n<br />
suostumuslausekkeeseen perusteella, evännyt suostumuksensa SL:n osakkeiden hankinnalle.<br />
175
OIKEUSLÄHTEET<br />
LAKI. Vuonna 2001 voimassa olleen Osakeyhtiölain (734/1978) 3 luku 4 § 1 mom. mukaan<br />
”Yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että osakkeen hankkimiseen *…+ vaaditaan yhtiön suostumus.”<br />
YHTIÖJÄRJESTYS. ISS:n yhtiöjärjestyksen 16 § lisää yksimielisyyden vaatimuksen: ”Yhtiön S-sarjan<br />
osakkeen hankkimiseen *…+ vaaditaan yhtiön hallituksen yksimieli[nen] suostumus.”<br />
MUUT. OYL 3 luvun 4 §:n tulkinnasta ei ole oikeuskäytäntöä eikä yksiselitteistä oikeuskirjallisuutta.<br />
OIKEUSKYSYMYS<br />
TUOMIO<br />
Jutussa on kysymys siitä, miten ISS:n YJ:n 16 §:n suostumuslauseketta on tulkittava:<br />
� SL:n mukaan suostumuslauseke ei koske vanhoja osakkeenomistajia.<br />
� ISS:n mukaan se koskee myös vanhoja osakkeenomistajia, koska heitä ei ole<br />
nimenomaisesti rajattu sen ulkopuolelle.<br />
SL:n näkemys voittaa.<br />
4 Käräjäoikeuden argumentointi<br />
Faktojen kuvaus. [1]-[3].<br />
Sekä SL:n että ISS:n esittämät suostumuslausekkeen tulkinnat ovat mahdollisia. [4]<br />
YJ:tä on tulkittava lähtökohtaisesti sanamuodon perusteella. YJ:n laatijoiden tarkoituksella ei sen<br />
sijaan ole merkitystä. [5]-[6]<br />
OYL:n 3 luvun 4 §:n tulkinnasta ei ole oikeuskäytäntöä. Oikeuskirjallisuudesta ei löydy yksiselitteistä<br />
apua. [7]-[8]<br />
ISS:n näkemystä tukevaa sanamuodon mukaista tulkintaa vastaan KO löysi kaikkiaan viisi argumenttia<br />
(A1)-(A5).<br />
(A1) Yhdenvertaisuusperiaatteen (OYL 3 luku 1 §) mukaan kaikki osakkeet tuottavat yhtiössä<br />
yhtäläiset oikeudet – ellei YJ:ssä toisin määrätä. [9]-[10]<br />
(A2) Vapaan vaihdannan periaatteen (OYL 3 luku 2 §) mukaan osake voidaan rajoituksitta luovuttaa<br />
ja hankkia, ellei laki tai YJ toisin määrää. Laki määrää, että rajoitus voidaan tehdä vain YJ:n lunastus-<br />
tai suostumuslausekkeella. [12]<br />
KO:n ratkaisussa tulee esiin myös kolmas (ehkä loogisesti (A2):sta seuraava) oikeusperiaate:<br />
(A3) Oikeus hankkia lisäosakkeita. Osakkaan oikeutta hankkia lisää yhtiön osakkeita ei pidä rinnastaa<br />
ulkopuolisen oikeuteen tulla yhtiön uudeksi osakkaaksi. YJ:n lunastus- ja suostumuslausekkeet<br />
rajoittavat vain ulkopuolisten pääsyä yhtiöön. [12]<br />
176
Kaikki nämä kolme argumenttia puhuvat SL:n tulkinnan puolesta. Lisäksi KO esittää kaksi muuta SL:n<br />
tulkintaa tukevaa argumenttia. Ennen näitä argumentteja KO toteaa, että YJ:n suostumuslauseketta<br />
on tulkittava suppeasti, kun kysymys on osakkeiden tai osakkaiden asettamisesta keskenään<br />
eriarvoiseen asemaan. [11] ja [12]<br />
(A4) Analogia-argumentti. OYL:n suostumuslauseketta on tulkittava ”yhdenmukaisesti” saman lain 3<br />
luvun 3 §:n lunastuslausekkeen kanssa. Lunastuslausekkeen tulkinnasta on olemassa KKO:n ratkaisu<br />
1966 II 41. Sen mukaan yhtiöllä ei ole lunastusoikeutta yhtiön osakkaalta toiselle siirtyviin osakkeisiin,<br />
ellei YJ:ssä nimenomaisesti määrätä toisin. Analogisesti yhtiön suostumusta ei tarvita osakkaiden<br />
väliselle osakekaupalle. [13]<br />
(A5) Systemaattinen argumentti. YJ:n 15 §:n mukaan sekä osakkaalla ja että yhtiöllä on (tässä<br />
järjestyksessä) oikeus lunastaa ulkopuoliselle menossa oleva osake. Näin ollen olisi ristiriitaista, jos<br />
SL:llä olisi oikeus lunastaa yhtiön ulkopuolelle menossa olevat osakkeet, mutta ei yhtiön sisäpuolelle<br />
(itselleen) menossa olevia osakkeita. [14]-[15]<br />
Argumentteihin (A1)-(A5) nojautuen KO päätyi luopumaan sanamuodon mukaisen tulkinnan<br />
lähtökohtaoletuksesta ja tulkitsemaan suostumuslauseketta siten, että se ei koske vanhoja osakkaita.<br />
Tämän tulkinnan mukaan ISS:n hallitus oli menetellyt virheellisesti evätessään SL:ltä suostumuksen<br />
osakkeiden hankintaan. [16] –[17]<br />
5 Käräjäoikeuden argumentin kokonaisrakenne<br />
Miten tässä ratkaisussa noudatettiin argumentoinnin sääntöjä? Lyhyt vastaus: oikein hyvin.<br />
Aluksi esiteltiin premissit: tapaukseen soveltuva oikeusnormi heti kappaleessa [1]. Sitten tulivat tapauksen<br />
faktat kappaleessa [2]. Sen jälkeen kappaleessa [3] ensin kerrottiin mikä tässä tapauksessa oli varsinainen<br />
oikeuskysymys: ”Koskeeko suostumuslauseke myös vanhoja osakkaita?” minkä jälkeen esitettiin riidan<br />
osapuolten vastaukset, ISS:n ”kyllä” ja SL:n ”ei”. Kappaleessa *4+ todettiin lopulta, että molemmat<br />
vastaukset ovat prima facie mahdollisia.<br />
Siksi lähdettiin pohtimaan kilpailevia näkemyksiä. Lähtökohdaksi otettiin [5]:ssa ISS:n kanta eli sanamuodon<br />
mukainen tulkinta. Sen valitsemista tarkastelun lähtökohdaksi ei ollut tarpeen perustella, koska<br />
sanamuodon mukainen tulkinta on aina tulkinnan lähtökohta. Se on oletusarvo, josta poikkeamiseen<br />
vaaditaan erityisiä syitä. Ja sanamuodon mukaisesti tulkittuna suostumuslauseke koskee kaikkia, koska se ei<br />
erottele ulko- ja sisäpuolisia tai uusia ja vanhoja osakkaita. Siksi suostumuslauseke koskee myös SL:ta, ja<br />
antaa siten ISS:lle oikeuden estää SL:n osakekauppa.<br />
Ennen varsinaisen pro et contra -argumentoinnin aloittamista oli vielä tarpeen todeta, ettei tälle<br />
argumentoinnille ole muita ilmeisiä premissejä (oikeuslähteitä).<br />
Kappaleissa [5]-[6] yhtiöjärjestyksen laatijoiden subjektiivinen tarkoitus syrjäytettiin, vaikka se oli<br />
saatu selville.<br />
Kappaleessa [7] todettiin, ettei ennakkotapauksia OYL:n suostumuslausekkeen tulkinnasta ole.<br />
Ja kappaleessa [8] sanottiin, ettei aiheesta ole oikeuskirjallisuuttakaan.<br />
177
Kappaleissa [9]-[15] käydään sitten läpi viisi SL:n tulkintaa puolustavaa argumenttia (A1)-(A5). ISS:n<br />
tulkinnan puolestakin olisi voinut esittää argumentteja, mutta käräjätuomari ei pitänyt sitä tarpeellisena tai<br />
järkevänä – hylkäsihän hän lopulta ISS:n näkemyksen. (Ajatuksenjuoksun näyttää keskeyttävän vain<br />
kappaleen [11] ehkä aluksi hämärältä tuntuva huomautus suppean tulkinnan tarpeellisuudesta. Sen<br />
relevanssia pohditaan seuraavassa alaluvussa.)<br />
Kappaleessa [16] tehdään siiten johtopäätös, että ”näillä perusteilla” SL:n tulkinta voittaa.<br />
Käräjäoikeuden ratkaisun sisältämä argumentti muistuttaa siis kokonaisrakenteeltaan hyvin paljon Fregeluvusta<br />
tuttua pesäpallokenttämallia:<br />
LÄHTÖKOHDAT: NORMI,<br />
FAKTAT, OIKEUSKYSYMYS<br />
|<br />
TULKINTAVAIHTOEHDOT<br />
/ \<br />
ISS SL<br />
/ \<br />
PRO: CONTRA:<br />
SANAMUOTO (A1)-(A5)<br />
\ /<br />
\ /<br />
PUNNINTA:<br />
|<br />
CONTRA VOITTAA<br />
Ratkaisu edustaa siis pro et contra -tyyppistä dialektista argumentointia, jossa esitetään perusteita<br />
ratkaisun puolesta ja vastaan. Tässä lähtökohtaoletuksena on sanamuodon mukainen tulkinta eli ISS:n<br />
kanta. Sen puolesta ei oikeastaan tarvinnut argumentoida lainkaan, koska se kaiken tulkinnan itsestään<br />
selvä lähtökohta on se, että teksti tarkoittaa sitä, mitä se sanoo. Muita kolmea Savignyn kaanonia<br />
sovelletaan vasta, kun sanamuodon mukainen tulkinta tuntuu jostain syystä mahdottomalta. (Ja nämä<br />
”jotkin syyt” ovat: tekstin laatijan tarkoitus, johdonmukaisuus ja yleinen hyöty – eli syyt on mainittu<br />
kaanonien nimissä.)<br />
6 Kappale [11]:n suppean tulkinnan periaate<br />
Imatran KO:n argumentoinnin keskeisiä kohtia olivat SL:n näkemyksen puolesta (ja ISS:n esittämää<br />
sanamuodon mukaista tulkintaa vastaan) esitetyt argumentit (A1)-(A5). Tässä niiden ydinsisällöt:<br />
(A1) Yhdenvertaisuusperiaate. Kaikki osakkeet tuottavat samat oikeudet – ellei YJ toisin määrää. [10]<br />
(A2) Vapaan vaihdannan periaate. Osake voidaan rajoituksitta myydä ja ostaa, ellei laki tai YJ toisin<br />
määrää. Laki määrää, että rajoitus voidaan tehdä vain YJ:n lunastus- tai suostumuslausekkeella. [12]<br />
(A3) Oikeus hankkia lisäosakkeita. Osakkaan oikeutta hankkia lisää osakkeita ei saa rinnastaa<br />
ulkopuolisen oikeuteen tulla yhtiön osakkaaksi. Suostumuslauseke kohdistuu vain ulkopuolisiin. [12]<br />
(A4) Analogia-argumentti. KKO 1966 II 41:n mukaan yhtiöllä ei ole lunastusoikeutta osakkaiden<br />
välisessä kaupassa. Analogisesti sen suostumusta ei tarvita osakkaiden väliselle kaupalle. [13]<br />
178
(A5) Systemaattinen argumentti. YJ:n mukaan osakkaalla ja yhtiöllä on (tässä järjestyksessä) oikeus<br />
lunastaa ulkopuoliselle menossa oleva osake. Olisi ristiriitaista, jos SL:llä voisi lunastaa ulkopuolelle<br />
menossa olevat osakkeet, mutta ei yhtiön sisäpuolelle (itselleen) menossa olevia osakkeita. [14]-[15]<br />
Aluksi saattaa tuntua oudolta, että kappaleessa [10] ilmaistun periaatteen (A1) ja kappaleen [12]<br />
ilmaiseman periaatteen (A2) väliin tulee ”irrallinen” kappale *11+, jossa sanotaan, että ”yhtiöjärjestystä oli<br />
tulkittava suppeasti, kun kysymys oli osakkeiden tai osakkaiden asettamisesta keskenään eriarvoiseen<br />
asemaan.” Kutsutaan tätä nimellä ”suppean tulkinnan periaate”, (STP). Jotain järkevää käyttöä sille on<br />
keksittävä, koska muuten sen esittäminen periaatteiden luettelon keskellä (ja vielä korostetusti omana<br />
kappaleenaan) olisi aivan käsittämätöntä. (Vrt. Espanjan Código Civilin § 1284:n tulkintasääntö: ”Jos jokin<br />
sopimuksen lauseke voidaan tulkita useilla tavoilla, valittakoon se tulkinta, joka tekee sopimuksesta<br />
tehokkaan.”)<br />
Tilanne näyttäisi olevan se, että (A1), joka vaatii osakkaille yhdenvertaisen aseman, ja (A2), joka määrää<br />
osakkeet vapaasti vaihdettaviksi, olisivat pääsääntöjä. Ja kaikki ne säännöt, jotka rajoittavat näitä kahta,<br />
olisivat poikkeuksia, ja sellaisina ne olisi (STP):n mukaan tulkittava suppeasti.<br />
Tämän tulkintahypoteesin valossa kappaleen *11+ virke ”Yhtiöjärjestystä oli tulkittava suppeasti, kun<br />
kysymys oli osakkeiden tai osakkaiden asettamisesta keskenään eriarvoiseen asemaan” tulee<br />
ymmärrettäväksi. Mitään esimerkkejä ei tässä vaiheessa anneta, vaan sen sijaan edetään toiseen<br />
pääsääntöön, (A2):een eli osakkeiden vapaaseen luovutettavuuteen. Tätä tarkennetaan: ”Vapaata<br />
luovutettavuutta voidaan rajoittaa vain yhtiöjärjestyksessä … lunastuslausekkeella tai …<br />
suostumuslausekkeella. Nämä ainoat sallitut poikkeukset vapaan vaihdannan periaatteesta olivat selvästi<br />
tarkoitettu poikkeuksiksi.”<br />
Jatko on kiintoisa. Siinä sanotaan, että niin suostumus- kuin lunastuslausekkeen tehtävä on ”estä*ä+ eitoivottujen<br />
omistajatahojen tulo yhtiön omistajiksi”. Tämä on sallittua vapaan vaihdannan periaatteen (A2)<br />
rajoittamista. Mutta jos näitä kahta lauseketta sovellettaisiin sellaisiin yhtiön vanhoihin osakkaisiin, jotka<br />
haluavat hankkia lisää osakkeita, ne eivät enää olisi sallittuja. Niiden käyttö loukkaisi näet osakkaiden<br />
yhdenvertaisuuden periaatetta (A1). (Mitään osakkaiden ja ei-osakkaiden yhdenvertaisuuden sääntöä ei<br />
tietenkään ole olemassa.)<br />
Argumentti on puhtaasti periaatteellinen. Kysymyksessä ei ole ehdollinen argumentti ”Koska muut osakkaat<br />
ovat jo saaneet luvan hankkia lisää osakkeita, myös SL:lle pitää antaa sama oikeus hankkia niitä”, vaan se on<br />
kategorinen argumentti ”Vapaan vaihdannan periaatteen (A2) rajoittaminen suostumuslausekkeella on<br />
oikeutettua ulkopuolisten mutta ei osakkaiden tapauksessa, jossa se loukkaisi yhdenvertaisuuden<br />
periaatetta (A1).”<br />
Tällä tavoin ymmärrettynä (A3) eli osakkaan oikeus hankkia lisäosakkeita ei enää olisi itsenäinen periaate,<br />
vaan periaatteiden (A1) ja (A2) konfliktien selvittämisperiaate. (Kantilaisittain ilmaistuna: ”Kukaan järkevä<br />
ihminen ei voi toimia siten, että (i) hyväksyy periaatteet (A1) ja (A2) ja (ii) samalla hylkää periaatteen (A3).”)<br />
Argumenttien (A4) ja (A5) käsittelyssä käräjäoikeus ei enää tarvitse suppean tulkinnan periaatetta.<br />
179
7 Mutta jos pro olisi voittanut …<br />
Koska ”juridiikka ei ole matematiikkaa”, kuten Aulis Aarnio on usein sanonut, tuomarin ratkaisua ei voi<br />
rinnastaa matemaatikon todistukseen. Jos matemaatikko on todistanut jonkin teoreeman, hän ei voi sanoa,<br />
että olisi voinut samoista premisseistä lähtien todistaa tuon teoreeman negaation. Tuomari voi kuitenkin<br />
maineensa menemistä pelkäämättä sanoa todenmukaisesti jostakin kiperästä tapauksesta: ”Ratkaisin A:n ja<br />
B:n riidan A:n eduksi, vaikka olisin voinut yhtä hyvin ratkaista sen B:nkin eduksi.”<br />
Oletetaan, että ISS:n tapauksessa käräjäoikeus olisi päätynyt harkinnassaan vastakkaiseen johtopäätökseen<br />
– eli siihen, johon KKO lopulta päätyi. Miten se olisi siinä tapauksessa perustellut ratkaisunsa?<br />
Mahdollisuuksia on monia, mutta esitän tässä esimerkin vuoksi yhden keksityn kolmen kohdan perustelun,<br />
joka vie vastakkaiseen ratkaisuun kuin alkuperäisessä oikeusjutussa.<br />
(1) Tuomari ei olisi esittänyt niin montaa argumenttia SL:n näkemyksen puolesta. (A1) ja (A2) olisivat ehkä<br />
riittäneet antamaan vaikutelman, että SL:n intressitkin on otettu huomioon. Sen sijaan kolmea muuta<br />
argumenttia, (A3)-(A5), ei olisi esitetty.<br />
(2) Tuomari olisi esittänyt argumentteja ISS:n näkemyksen puolesta. Tässä kolme amatöörin itse keksimää<br />
argumenttia:<br />
(a) Yksilön ja yhtiön autonomian välillä on analogia. Muilla on velvollisuus kunnioittaa yksilön<br />
oikeutta tehdä omat moraaliset ratkaisunsa. Siksi myös yhtiöllä pitäisi olla autonomia ja siihen<br />
kuuluva oikeus käyttää harkintavaltaa sen suhteen, kenelle se sallii osakkeidensa myynnin.<br />
(b) Jos suostumuslausekkeella saa torjua yhtiön ulkopuolisia nurkanvaltaajia, miksei sillä saa torjua jo<br />
yhtiön sisään päässeitä valtaajia? Eikö taloon sisälle päässyttä rosvoakin saa torjua yhtä<br />
voimaperäisesti kuin vasta ovea murtamassa olevaa rosvoa?<br />
(c) Yhtiöiden mahdollisimman suuri autonomia on kaikkien etu, koska markkinatalous toimii<br />
paremmin kuin kilpailijansa. Siksi on taloudellisesti järkevää, että kaikilla yhtiöillä on oikeus käyttää<br />
autonomiaansa ja halutessaan estää osakkeidensa siirtyminen kilpailijalle, mistä saattaisi olla<br />
seurauksena epätehokkaan monopolin syntyminen.<br />
(3) Lopuksi tuomarin olisi kannattanut vedota kaunopuheisesti kirjaimellisen tulkinnan kaanonin<br />
ensisijaisuuteen ja sanoa, että vaikka SL:llä oli hyviä argumentteja, niiden painoarvo ei riittänyt voittamaan<br />
kirjaimellisen tulkinnan periaatetta ja sitä tukevia muita argumentteja (teleologista ja systemaattista).<br />
Kannattaa huomata, että pro et contra -rakenteesta huolimatta ratkaisusta löytyvät oikeudellisen<br />
syllogismin rakennusainekset: normi [1], faktat [3] ja tuomio [17]. Kannattaa siis harkita kaksi kertaa ennen<br />
kuin liittyy deduktion vastustajien kuoroon, jonka yksi iskulause on ”Punninta ja deduktio eivät sovi<br />
yhteen!”. Kyllä ne sopivat. Se osoitetaan seuraavassa jaksossa Tuomas Akvinolaisen esimerkin avulla.<br />
8 Pro et contra -argumentti ja syllogismi: vastakohdat?<br />
Pro et contra -<strong>argumentaatio</strong>ta eli punnintaa ei käytetä pelkästään annetun normin tulkintaa pohdittaessa,<br />
kuten edellä ISS:n tapauksessa, vaan myös itse normin valintaa perusteltaessa. Tuomas Akvinolaisella on<br />
180
Summa theologiaessa (I-II, 77, 2 ad 4) hyvä esimerkki ihmisestä, jolla on hyviä perusteita kahden<br />
vastakkaisen teon tekemisen puolesta. Tuomas kuvaa järjen ja himon syllogismien törmäyksen näin:<br />
JÄRKI: HIMO:<br />
Huorinteko on kielletty. Nautintoa on tavoiteltava.<br />
Tämä teko on huorinteko. Tämä teko tuo nautintoa.<br />
------------------------ --------------------------<br />
Tämä teko on kielletty. Tämä teko on tehtävä.<br />
Järjen ja himon eri suuntiin repimän ihmisen on päätettävä, kumman ehdottamaan suuntaan hän kulkee.<br />
Hänellä on täysi vapaus valita kumpi suunta tahansa, mutta myös pakko valita toinen niistä. Konsultoituaan<br />
uskon ylintä auktoriteettia hän huomaa, että molemmille vaihtoehdoille löytyy tukea. Järjen syllogismin<br />
puolesta puhuu 2. Mooseksen kirja 20:14: ”Älä tee huorin”, ja himon syllogismin puolesta puhuu Sanalaskut<br />
9:17: ”Varastettu vesi on makeata, ja salattu leipä on suloista”.<br />
Kyseessä ei siis ole tilanne, jossa on valittava annetun normin tulkinta, vaan tilanne, jossa on valittava,<br />
kumpaa kahdesta yhteen sopimattomasta normista noudattaa ja kumpaa jättää noudattamatta. (Yhteen<br />
sovittamattomuus on sitä, että yhden noudattaminen on välttämättä toisen noudattamatta jättämistä.)<br />
Kriitikko voisi sanoa, että normien tulkinta ja normien törmäyksen selvittäminen ovat eri asioita ja että<br />
niiden käsittely samalla kertaa on turhaa asioiden hämärtämistä. Näin ei ole. Ajatellaanpa ISS:n tapausta.<br />
Siinä on kyse annetun normin, ISS:n yhtiöjärjestyksen suostumuslausekkeen tulkinnasta. Se ei kuitenkaan<br />
estä käräjätuomaria tuomaan mukaan uusia, ensi näkemältä asiaankuulumattomia normeja: (A1) tuo peliin<br />
mukaan yhdenvertaisuusperiaatteen, (A2) vapaan vaihdannan periaatteen, (A3) lisäosakkeiden<br />
hankkimisoikeuden periaatteen, (A4) ja (A5) kaksi analogiaa luovutuslausekkeen kanssa.<br />
Oikeussalissa tapahtuvassa normin tulkinnassa ei koskaan ole kyse kaikista muista yhteyksistään irrotetun<br />
normin tulkinnasta, vaan olennaisesti ja elimellisesti johonkin kontekstiin juurtuneen normin tulkinnasta.<br />
Silloinkin, kun tehtävänä ei ole kahden normin välillä valitsemisesta vaan yhden normin sisällön<br />
selvittämisestä, voidaan joutua käyttämään systemaattista kaanonia ja vetoamaan muiden normien<br />
sisältöön selvitettäessä alkuperäisen normin sisältöä.<br />
Pehmojuristin väite, että punninta ja deduktio eivät sovi yhteen ei tunnu uskottavalta. Pyhän Tuomaan<br />
esimerkissä punnitaan syllogismeja keskenään! Miten voisimme tietää, kumpaa kahdesta normista pitää<br />
soveltaa käsillä olevaan tapaukseen, ellemme hypoteettisesti johtaisi – syllogismilla – tapauksen<br />
mahdollista tuomionormia molemmista normeista ja sitten punnitsisi, kumpi vaihtoehdoista on parempi?<br />
Punninta on siksi aina syllogismien punnintaa. Siksi ajatus, että punninta ja syllogismi ovat sovittamattomia<br />
vastakohtia, ei ole aivan vakuuttava.<br />
Asiaa voisi selventää alustava ja ei-tyhjentävä jako I-tyypin, Y-tyypin ja X-tyypin argumentteihin.<br />
I-tyypin argumentissa perustelu etenee kuin kiskoilla – siis deduktiivisesti:<br />
NORMI<br />
I<br />
FAKTAT<br />
I<br />
TUOMIO<br />
Tähän tyyppiin kuuluvat myös kaikki ketjuargumentit, joissa normille on annettu deduktiivinen ulkoinen<br />
perusteltu – mikäli sellaisia tapauksia on olemassa.<br />
181
Y-tyypin argumentissa meillä on sen sijaan kaksi samaan johtopäätökseen johtavaa perusteluhaaraa:<br />
NORMI1 NORMI2<br />
\ /<br />
FAKTAT<br />
I<br />
TUOMIO<br />
Tähän tyyppiin kuuluvat myös kaikki muun muotoiset perustelupuut, joilla on yksi runko eli yksi yhteinen<br />
johtopäätös.<br />
X-tyypin argumentissa on taas kaksi eri johtopäätöstä, joilla kummallakin on omat erilliset perustelunsa<br />
(mutta samat faktat):<br />
NORMI1 NORMI2<br />
\ /<br />
FAKTAT<br />
/ \<br />
TUOMIO1 TUOMIO2<br />
Jos halutaan säilyttää yhteys edellä esitettyihin punnintaa sisältäviin (pesäpallokenttää muistuttaviin)<br />
malleihin, X-malli voidaan esittää muodossa:<br />
NORMI1 NORMI2<br />
\ /<br />
FAKTAT<br />
/ \<br />
TUOMIO1 TUOMIO2<br />
I I<br />
\ /<br />
\ /<br />
PUNNINTA<br />
|<br />
|<br />
RATKAISU<br />
Kannattaa huomata, että jokaisessa kolmessa tyypissä jokainen perusteluhaara on esitettävissä syllogismin<br />
muodossa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että näin jokainen haara on sitovasti ”todistettu”. Eihän<br />
legendaarisen positivistituomarinkaan ratkaisu ole vastaansanomaton, vaikka se olisi esitetty syllogismin<br />
muodossa. Eikä Tuomaan syllogismien törmäyksessä kumpaakaan vaihtoehdoista ole ”todistettu”. Ne on<br />
vain ”perusteltu” sanan laajassa ja ”todistamista” löysemmässä mielessä.<br />
Kahta asiaa ei kuitenkaan voi esittää yhtenä yksihaaraisena syllogismina: normin valintaa ja<br />
ratkaisuvaihtoehtojen punnintaa. Ne täytyy esittää kahtena tai useampana syllogismina. (Ja voidaan kysyä,<br />
ovatko normin valinta ja ratkaisuvaihtojen punninta kaksi eri asiaa vai kaksi eri nimeä samalle asialle.)<br />
Vaikka jokainen praktinen (eettinen, juridinen tms.) perustelu onkin esitettävissä syllogismin muodossa,<br />
käytännössä oikeudellisia perusteluja ei koskaan esitetä syllogismin muodossa. Miksei? Se käy ilmi<br />
katsottaessa seuraavaa argumenttia, joka on esitetty eksplisiittisen syllogismin muodossa:<br />
Jokaisella yhtiöllä on suostumuslausekkeen nojalla oikeus estää osakkeidensa kauppa.<br />
SL haluaa ostaa ISS:n osakkeista.<br />
ISS on yhtiö.<br />
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -<br />
ISS:llä on oikeus suostumuslausekkeen nojalla estää SL:ää ostamasta osakkeitaan.<br />
182
Tuomioistuin, joka esittäisi perustelunsa tällaisen nelirivisen syllogismin muodossa, joutuisi naurunalaiseksi.<br />
Siksi ratkaisut kirjoitetaan tavallisella kielellä. Syllogismin kaikki osat löytyvät kyllä ratkaisutekstistä, mutta<br />
niiden kirjoittaminen auki koulumestarimaiseksi syllogismiksi ei ole tyylikästä eikä kohteliasta. Ratkaisun<br />
lukijoissa saattaisi näet syntyä oikeutettu epäily siitä, että heidän hengenlahjojaan aliarvioidaan.<br />
9 Korkeimman oikeuden ratkaisun tiivistelmä<br />
KKO otti ratkaisussaan kantaa kahteen kysymykseen, suostumuslauseen sisältöön ja suostumuksen<br />
epäämisen oikeellisuuteen.<br />
Suostumuslausekkeen sisältö. ISS:n YJ:n 16 §:ssä on määrätty, että yhtiön S-sarjan osakkeen ostamiseen<br />
vaaditaan yhtiön hallituksen yksimielinen suostumus. ISS ja SL ovat erimielisiä siitä, koskeeko määräys myös<br />
vanhoja osakkeenomistajia. KKO:n mukaan tulkinnan lähtökohtana on oltava määräyksen sanamuoto. Sen<br />
mukaan tulkittuna suostumuslauseke soveltuu myös vanhoihin osakkeenomistajiin.<br />
Sanamuodon mukaisesta tulkinnasta voidaan KKO:n mukaan poiketa vain silloin kun (1) tällainen tulkinta ei<br />
vastaa sitä tarkoitusta, joka lausekkeella on osana YJ:tä, tai (2) se johtaa yhtiön, osakkeenomistajan tai<br />
luovutuksensaajan kannalta yllättävään tai kohtuuttomaan lopputulokseen. KKO ei tämän jälkeen pohdi<br />
vaihtoehtoa (2), joten vaihtoehto (1) on seuraavien pohdintojen lähtökohta. Mutta mikä on<br />
suostumuslauseen tarkoitus? Mahdollisuuksia on kaksi.<br />
(a) Tarkoituksen objektiivinen tulkinta. Suostumuslauseke on keino estää muiden osakkaiden luottamusta<br />
nauttimattomia ulkopuolisia pääsemästä osakkaaksi. (Lauseke voi tosin olla myös keino estää osakkeiden<br />
omistuksen keskittyminen.)<br />
(b) Tarkoituksen subjektiivinen tulkinta. YJ:n laatijan tarkoituksella ei ole merkitystä, koska YJ:n tärkein<br />
tehtävä on antaa ulkopuolisille tietoa yhtiön sisäisistä oikeussuhteista.<br />
Laajentavan tulkinnan kielto. Suostumuslauseke on poikkeus osakkeen vapaan luovutettavuuden<br />
periaatteesta. Poikkeussäännöstä ei pidä tulkita laajentavasti – siis ei myöskään analogisesti [kuten KO<br />
tekee].<br />
Systemaattinen tulkinta. Suostumuslausekkeelle tulee antaa järkevä tulkinta osana YJ:tä ottaen huomioon<br />
yhtiön luonne ja YJ:n muu sisältö.<br />
[KO:n rinnastamilla] ISS:n YJ:n 15 §:n lunastus- ja suostumuslausekkeilla on hieman eri tehtävät.<br />
Lunastuslauseke estää S-sarjan osakkeiden siirtymisen kilpailijalle, kun taas suostumuslauseke voi estää<br />
myös osakkeiden omistuksen keskittymisen yhtiön sisällä.<br />
Suostumuslausekkeen lisäksi myös YJ:n 12§ rajoittaa yksittäisen osakkaan yhtiökokouksessa käyttämää<br />
äänivaltaa. Samoin YJ:n kelpoisuusvaatimukset korostavat yhtiön johdon riippumattomuutta suhteessa<br />
kilpailijoihin.<br />
YJ sisältää siis monia määräyksiä, jotka rajoittavat osakkeenomistajan mahdollisuuksia saavuttaa yhtiössä<br />
määräävä asema.<br />
Tulkinta, jonka mukaan velvollisuus hankkia osakkeiden luovutukseen suostumus yhtiöltä ulottuu<br />
osakkeenomistajiinkin, ei ole ristiriidassa näiden määräysten kanssa.<br />
183
Näillä perusteilla KKO katsoo ISS:n YJ:n 16 §:n suostumusedellytyksen koskevan myös vanhoja<br />
osakkeenomistajia.<br />
Suostumuksen epäämisen oikeellisuus<br />
ISS:n hallitus ei antanut suostumusta SL:n osakehankinnalle, koska SL:ää pidettiin kilpailijana. SL:n mielestä<br />
tämä rikkoi osakkaiden tasapuolisen kohtelun periaatetta.<br />
OYL:n 3 luvun 4 § ei rajoita yhtiön harkintavaltaa suostumuksen antamisen tai epäämisen suhteen. Lain<br />
esitöissä kuitenkin vaaditaan, että epäämisellä on oltava asiallinen perustelu, jonka epääjä joutuu yleensä<br />
oikeudessa paljastamaan (HE 27/1977 vp. s. 31).<br />
ISS:n perustetta, SL:n kuulumista kilpailijan leiriin, voidaan pitää asiallisena.<br />
Siksi evätessään suostumuksen SL:n osakkeenhankinnalta ISS:n hallitus ei loukannut osakkeenomistajien<br />
yhdenvertaisuuden periaatetta.<br />
Tuomiolauselma<br />
Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan. SL:n kanne hylätään.<br />
10 Kommentit<br />
KKO:n tuomio noudattelee aluksi Imatran KO:n tuomion linjoja.<br />
Lähtökohtana on oltava tulkittavan lausekkeen sanamuodon mukainen eli kirjaimellinen tulkinta. Siitä saa<br />
poiketa vain jos (1) sanamuoto ei vastaa sitä tarkoitusta, joka lausekkeella yhtiön YJ:ssä, tai jos (2)<br />
sanamuoto johtaa kohtuuttomaan lopputulokseen. Vaihtoehto (2) ei nähtävästi ole tässä relevantti, koska<br />
KKO ei palaa siihen.<br />
Vaihtoehdossa (1) mainittu ”tarkoitus” ei ole YJ:n laatijoiden subjektiivinen tarkoitus vaan YJ:n merkitys tai<br />
funktio osana YJ:tä.<br />
Myös KKO muistuttaa laajentavan tulkinnan kiellosta. Peruste muistutukselle on kuitenkin eri kuin<br />
alioikeudessa. KO:n mielestä muistutus on tarpeen, koska suostumuslauseke saattaa asettaa osakkeet tai<br />
osakkaat keskenään eriarvoiseen asemaan. KKO:n perustelu on se, että suostumuslauseke on poikkeus<br />
vapaan vaihdannan periaatteesta ja että poikkeuksia ei pidä tulkita laajentavasti.<br />
KKO kritisoi epäsuorasti KO:n analogia-argumenttia sanoessaan, että YJ:n 15 §:n lunastus- ja<br />
suostumuslausekkeilla on osittain eri tehtävät. Molemmat torjuvat ulkopuolisten valtausyrityksiä, mutta<br />
sen lisäksi suostumuslausetta voidaan käyttää myös omistuksen keskittymisen torjuntaan. Analogian pohja<br />
siis horjuu.<br />
(KO:n analogia-argumentissa on siis kaksi eri vikaa: (i) Analoginen tulkinta on sellainen laajentava tulkinta,<br />
jonka käytön KO itse haluaa kieltää. (ii) Analogian välttämättä tarvitsema pohja on hutera, koska<br />
lunastuslausekkeella on YJ:ssä yksi tehtävä, suostumuslausekkeella kaksi.)<br />
KKO ei mainitse sanallakaan KO:n mielikuvituksellista systemaattista argumenttia, jonka mukaan<br />
lunastuslausekkeen osakkeenomistajalle antama oikeus lunastaa yhtiön ulkopuolelle menossa oleva osake<br />
184
itselleen koskee myös hänelle itselleen olevaa osaketta. Ainoa järkevä systemaattinen argumentti on se,<br />
että suostumuslauseke pitää tulkita järkeväksi YJ:n osaksi. Ja se on sitä, koska sitä voidaan tarvittaessa<br />
käyttää torjumaan (a) ulkoisia valtaajia ja (b) sisäistä omistuksen keskittymistä.<br />
Suostumuslausekkeen lisäksi YJ:ssä on muitakin omistuksen keskittymisen torjuntakeinoja. Ne kaikki<br />
rajoittavat vapaata vaihdantaa. Ne kaikki saattavat asettaa osakkeenomistajat eriarvoiseen asemaan KO:n<br />
tarkoittamassa mielessä. Silti ne ovat täysin järkeviä ja hyväksyttäviä yhtiön itsepuolustuskeinoja.<br />
Näin ollen suostumuslausekkeen ulottaminen vanhoihin osakkeenomistajiin on aivan YJ:n hengen mukaista.<br />
11 Syllogismin ja todistus ovat eri asiat<br />
Kertauksen vuoksi vielä lyhyt argumentti sen puolesta, että sanat ”syllogismi” ja ”todistus” voivat tarkoittaa<br />
eri asioita. Jos näin on, seuraavien kahden syllogismin johtopäätösten välillä ei välttämättä ole ristiriitaa:<br />
Todistuksia on vain matematiikassa ja logiikassa.<br />
Juridiikka ei ole matematiikkaa.<br />
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -<br />
Siksi juridiikassa ei ole todistuksia.<br />
Jokainen perustelu on esitettävissä syllogismina.<br />
Juridiikassa on perusteluja.<br />
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -<br />
Juridiikassa on syllogismeja.<br />
Mutta niiden välillä on ristiriita, jos ”syllogismi” ja ”todistus” ovat tarkkoja synonyymejä.<br />
(Tarkkaan ottaen jälkimmäisen syllogismin johtopäätös ei saisi olla ehdoton ”Juridiikassa on syllogismeja”<br />
vaan sen pitäisi olla ehdollinen ”Juridiikassa on perusteluja, jotka ovat esitettävissä syllogismina.”)<br />
185
LIITE 1: von Savignyn klassiset tulkintakaanonit<br />
Teoksesta F. C. v. Savigny, System des heutigen römischen Rechts, Bd. 1, Berlin 1940, S. 213, löytyy tämä<br />
“virallisen“ saksalaisen tulkintaopin ydinidea, jota monet ovat kopioineet ja jäljitelleet muuallakin:<br />
"Das ist das Geschäft der Auslegung, die wir daher bestimmen können als Reconstruction des dem<br />
Gesetze innewohnenden Gedankens. [...] So müssen wir in [der Auslegung] vier Elemente<br />
unterscheiden: ein grammatisches, logisches, historisches und systematisches.<br />
Das grammatische Element der Auslegung hat zum Gegenstand das Wort, welches den Übergang aus<br />
dem Denken des Gesetzgebers in unser Denken vermittelt. Es besteht daher in der Darlegung der von<br />
dem Gesetzgeber angewendeten Sprachgesetze.<br />
Das logische Element geht auf die Gliederung des Gedankens, also auf das logische Verhältnis, in<br />
welchem die einzelnen Teile desselben zu einander stehen.<br />
Das historische Element hat zum Gegenstand den zur Zeit des gegebenen Gesetzes für das<br />
vorliegende Rechtsverhältnis durch Rechtsregeln bestimmten Zustand. In diesen Zustand sollte das<br />
Gesetz auf bestimmte Weise eingreifen, und diese Art des Eingreifens, das, was dem Recht durch<br />
dieses Gesetz neu eingefügt worden ist, soll jenes Element zur Anschauung bringen.<br />
Das systematische Element endlich bezieht sich auf den inneren Zusammenhang, welcher alle<br />
Rechtsinstitute und Rechtsregeln zu einer großen Einheit verknüpft. Dieser Zusammenhang, so gut<br />
als der historische, hat dem Gesetzgeber gleichfalls vorgeschwebt, und wir werden also seinen<br />
Gedanken nur dann vollständig erkennen, wenn wir uns klar machen, in welchem Verhältnis dieses<br />
Gesetz zu dem ganzen Rechtssystem steht, und wie es in das System wirksam eingreifen soll."<br />
http://www.rewi.hu-berlin.de/jura/ls/knr/Materialien/ss_2007/methodenlehre/JurMeth-Arbl3.pdf [14-09-08]<br />
Huomaa, että mukana ei ole teleologista kaanonia, vaikka monet alan saksalaisetkin oppikirjat väittävät sen<br />
olevan listalla. Selitys sen poissaololle lienee Immanuel Kantin vaikutusvalta saksankielisellä alueella. Hän<br />
oli kaikenlaisten utilitarististen ja yleensäkin teleologisten / konsekventialististen teorioiden arkkivihollinen.<br />
Ja hänen auktoriteettiaan ei ilmeisesti edes von Savigny uskaltanut uhmata.<br />
Loogisen ja systemaattisen kaanonin ero näyttää kiinnostavalta. Kirjaimellisesti tulkittuna kyseessä on sama<br />
asia, koherenssi, tulkittavan lauseen sisällä (looginen kaanon) ja relevanttien tekstien kokonaisuuden sisällä<br />
(systemaatinen kaanon).<br />
186
Liite 2: Englannin sopimuksentulkintasäännöt<br />
Englannin oikeudessa ei ole lainsäädäntöön perustuvaa tulkintanormistoa, vaan pelkkiä lakilordien<br />
periaatteellisia pohdintoja, joilla on oikeuslähteen asema.<br />
Monista englantilaisista sopimusoikeuden kirjoista voi saada vaikutelman, että sopimusten tulkintaa ei olisi<br />
olemassakaan. Hyvä esimerkki tällaisesta kirjasta on Sir Günther Treitelin tuhatsivuinen klassikko The Law<br />
of Contract (10th ed, 1999). Kirjassa kyllä sivutaan tulkintaa siellä täällä, mutta siitä on turha etsiä lukua tai<br />
alalukua, jonka otsikkona olisi “Sopimusten tulkinta”. Edes kirjan hakemistosta ei löydy hakusanaa<br />
“interpretation”. Tästä kaikesta ei kuitenkaan voi päätellä, että Sir Günther ei kerro mitään sopimusten<br />
tulkinnasta Englannin oikeudessa. Hän kyllä kertoo, mutta hän tekee sen sellaisten otsikkojen kuin<br />
“Contractual Intention”, “The Contents of a Contract”, “Mistake” jne. alla.<br />
Yhteistä Saksan, Englannin ja Suomen sopimustentulkintaopille on sitoutuminen objektiiviseen tulkintaan:<br />
tulkinnan tarkoitus ei ole paljastaa sopijapuolten psyykkisiä tiloja, vaan selvittää se merkitys, jonka<br />
sopimusteksti antaisi asioista perillä olevalle järkevälle ihmiselle sopimuksentekotilanteessa. Lordi<br />
Hoffmann esitti jutussa Investors Compensation Scheme Ltd v. West Bromwich Building Society [1998] 1<br />
WLR 896 tiivistelmän maan vallitsevasta tulkintadoktriinista. Koska hänen tiivistelmänsä oli vielä kovin<br />
monisanainen, otin kääntäessäni luvan tiivistää sitä lisää ja muuttaa teesien numerointia ja paikkaa. Tulos,<br />
jota muutosten vuoksi ei missään tapauksessa saa lainata tai referoida, on tämä:<br />
LORDI HOFFMANNIN TEESIT:<br />
(1) Tulkinnan t-ehtävä on sopimusasiakirjan merkityksen selvittäminen.<br />
(2) Asiakirjan merkitys ei ole sama kuin sen sanojen merkitys tai niiden summa.<br />
(3) Asiakirjan merkitys on se sisältö, jonka se olisi välittänyt sopimuksen tekotilanteessa olleelle<br />
järkevälle ihmiselle, jolla on sama relevantti taustatieto kuin sopimuksen tekijöillä (oletetaan olleen).<br />
(4) Relevanttiin taustatietoon ei kuulu tieto osapuolten aiemmista neuvotteluista tai<br />
henkilökohtaisten aikomusten ilmauksista.<br />
(5) Asiakirjan kirjaimellisesta tulkinnasta tulee poiketa, jos taustatiedoista voidaan päätellä sen<br />
tekstissä olevan jotain vikaa. Tuomareiden ei pidä päätellä osapuolilla olleen aikomuksia, joita heillä<br />
selvästi ei voinut olla.<br />
Kommentteja.<br />
Teesiin (1). Huomaa, että kirjaimellisesti tulkittuna (1)-teesistä seuraa, että tulkinnan tehtävä ei ole<br />
oikeusvaikutusten selvittäminen vaan todella vain tekstin merkityksen selvittäminen. (Tästä ei voi vielä<br />
päätellä, että Hoffmann hyväksyisi Corbinin ja muiden tekemän eron tulkinnan ja konstruktion välillä.<br />
Englantilaiset juristit kirjoittavat usein ikään kuin heidän entisessä siirtomaassaan ei olisi mitään<br />
mainitsemisen arvoista oikeudellista ajattelua, ainakaan oikeuden substanssipuolella.)<br />
Teeeseihin (2) ja (3). Teesiä (2) ei pidä ottaa aivan kirjaimellisesti. Se, mitä paperille on kirjoitettu, vaikuttaa<br />
nimittäin ratkaisevasti siihen, minkä tulkinnan kolmannessa teesissä mainittu järkevä ihminen sille antaa.<br />
Erillisillä sanoilla on vakiintuneet sanakirjamerkityksensä, mutta (i) järkevän, (ii) puolueettoman ja (iii)<br />
187
asiantuntevan tulkitsijan apua tarvitaan, kun on selvitettävä, mitä nuo kaikki dokumentista löytyvät sanat<br />
yhdessä tarkoittavat tässä nimenomaisessa kontekstissa. Sitä ei mikään sanakirja eikä kone pysty<br />
kertomaan.<br />
Teesiin (4). Tämä teesi, jota kutsutaan nimellä ”parol evidence rule” eli vapaasti ”suullisen todistusaineiston<br />
kielto ” ilmaisee ainoan periaatteen, joka erottaa sopimusten oikeudellisen tulkinnan arkipäiväisestä<br />
tulkinnasta. Sen tarkan sisällön ilmaiseminen on antanut lukuisille teoreetikoille päänsärkyä, mutta<br />
karkeasti ottaen se sanoo, että sopimusasiakirjan tulkinnassa ei pidä ottaa huomioon sitä, mitä osapuolet<br />
oikeudessa sanovat. Ajatus näyttää olevan se, että asiakirja puhukoon puolestaan mutta osapuolet<br />
vaietkoon, koska he puhuisivat kuitenkin omaan pussiinsa. (Poikkeukset tästä opista ovat lukuisia ja niin<br />
vaikeaselkoisia, että Law Commission on jo vuonna 1976 suositellut koko säännön hylkäämistä.)<br />
Teesiin (5). Teesiä (2) ei pidä tulkita kirjaimellisesti siitäkään syystä, että teesi (5) olettaa selvästi sen, minkä<br />
(2) kirjaimellisesti tulkittuna kiistää eli ”sanojen merkitykseen tai niiden summaan” perustuvan<br />
kirjaimellisen tulkinnan antaman merkityksen. Kirjaimellisen tulkinnan olemassaolo on teesin (5)<br />
järkevyyden edellyttämys eli ennakkoehto. Ellei olisi olemassa sellainen asiaa kuin kirjaimellinen tulkinta,<br />
miten siitä voitaisiin poiketa? Ja ellei kirjaimellista tiulkintaa saada esiin dokumentista yksinkertaisesti<br />
”sanojen merkityksen tai niiden summan” avulla, niin millä keinolla sitten? Intuitiolla? Valaistumalla?<br />
Teesiin (5). Kirjaimellisesta tulkinnasta saa poiketa vain jos tiedetään, että kirjaimellinen tulkinta johtaisi<br />
joko sopimuksensisäisiin ristiriitoihin tai -ulkoisiin kohtuuttomuuksiin – yhteisnimellä sopimuksen<br />
toimimattomuuteen. Nämä kaksi toimimattomuuden muotoa johtuvat eri syistä. Ristiriitaisuus johtuu<br />
useimmiten siitä, että paperille kirjoitetaan yhtä ja ääneen sanotaan ja mielessä ajatellaan toista.<br />
Ristiriitaista sopimustekstiä ei voi panna täytäntöön. Jos Erkki allekirjoittaa paperin, jolla hän luovuttaa<br />
munasolujaan hedelmöityshoidon tarpeisiin, dokumentissa itsessään on ristiriita: ”Erkki” ja ”munasolu”<br />
riitelevät. Kohtuuttomuudessa on taas kyse siitä, että sopimuksen sisältö ei pysy yhteiskunnan asettamissa<br />
puitteissa.<br />
Lopuksi tulevat lordi Hoffmannin teesit alkukielisenä ja hieman pitempänä mutta vahvasti editoituna<br />
versiona.<br />
My Lords, ... I think I should preface my explanation of my reasons with some general remarks about the<br />
principles by which contractual documents are nowadays construed. ... Almost all the old intellectual<br />
baggage of "legal" interpretation has been discarded. The [new] principles may be summarised as<br />
follows:<br />
Interpretation is the ascertainment of the meaning which the document would convey to a<br />
reasonable person having all the background knowledge which would reasonably have been<br />
available to the parties in the situation in which they were at the time of the contract.<br />
The meaning [of] a document (or any other utterance) ... is not the same thing as the meaning of its<br />
words. The meaning of words is a matter of dictionaries and grammars. The meaning of the<br />
document is what [a reasonable person would take the parties to have meant when] using those<br />
words against the relevant background[.]<br />
The background ... includes absolutely anything which would have affected the way in which the<br />
language of the document would have been understood by a reasonable man. … The law [only]<br />
excludes from the admissible background the previous negotiations of the parties and their<br />
188
declarations of subjective intent. ... [I]n this respect only, legal interpretation differs from the way we<br />
would interpret utterances in ordinary life.<br />
The background [not only] enable[s] the reasonable man to choose between the possible meanings<br />
of [ambiguous] words ... but even ... to conclude that the parties must ... have used the wrong words<br />
or syntax.<br />
[W]ords should be given their "natural and ordinary meaning" ... [unless one can] conclude from the<br />
background that something must have gone wrong with the language[.] [T]he law does not require<br />
judges to attribute to the parties an intention which they plainly could not have had.<br />
Alkuperäisiin sääntöihin voi käydä tutustumassa Ylähuoneen nettisivuilla, osoitteessa<br />
http://www.publications.parliament.uk/pa/ld199798/ldjudgmt/jd970619/invest03.htm [29.01.<strong>2010</strong>]<br />
189
Liite 3: Espanjan sopimustentulkintassäännöt<br />
Eri maissa on omaksuttu hyvin erilaisia käytäntöjä sopimustentulkintanormien suhteen. Joissakin on<br />
annettu hyvin yleiset suuntaviivat sopimusten tulkinnalle, ei muuta. Edelläkävijä tässä suhteessa on Saksa,<br />
jonka Bürgerliches Gesetzbuch (BGB 1900) sisältää oikeastaan vain yhden sopimusten tulkintaa koskevan<br />
normin, joka vaatii vilpittömän mielen mukaista tulkintaa – käytännössä objektiivista tulkintaa.<br />
Ranskan Code Civil eli Code Napoléon 1800-luvun alusta edustaa vastakkaista linjaa. Se sisältää<br />
toistakymmentä sopimusten tulkintaa ohjaavaa sääntöä. Muut latinalaiset maat (ja Louisianan osavaltio<br />
Yhdysvalloissa) seurasivat Ranskan esimerkkiä. Espanja teki niin lähes sadan vuoden viiveellä seuraavalla<br />
Código Civilin varsin yksityiskohtaisella tulkintanormistolla:<br />
§ 1281 Jos sopimuksen sanamuoto on selvä eikä jätä epäilystä sopijoiden aikomuksista,<br />
pidättäydyttäköön sopimuksen lausekkeiden kirjaimellisessa merkityksessä.<br />
Jos sanat näyttävät olevan sopijoiden ilmeisen aikomuksen vastaisia, seurattakoon aikomusta eikä<br />
sanoja.<br />
§ 1282 Sopijoiden aikomusten arvioimiseksi katsottakoon ensi sijassa heidän sopimuksen aikaisia tai sen<br />
jälkeisiä tekojaan.<br />
§ 1283 Olkoon sopimusehtojen yleisyysaste mikä tahansa, sopimuksen sisältöön ei pidä katsoa kuuluvan<br />
eri asioita tai erilaisia tapauksia kuin ne, joista sopijat aikoivat tehdä sopimuksen.<br />
§ 1284 Jos jokin sopimuksen lauseke voidaan tulkita useilla tavoilla, valittakoon se tulkinta, joka tekee<br />
sopimuksesta tehokkaan.<br />
§ 1285 Sopimuksen lausekkeet pitää tulkita toistensa avulla siten, että epämääräisten merkitys<br />
määräytyy kaikkien muiden avulla.<br />
§ 1286 Sanat, joilla voi olla useita merkityksiä, ymmärrettäköön tavalla, joka parhaiten vastaa<br />
sopimuksen luonnetta ja kohdetta.<br />
§ 1287 Maan tapa otettakoon huomioon sopimuksen epäselvyyksiä tulkittaessa ja sopimuksen aukkoja<br />
täytettäessä.<br />
§ 1288 Epäselvien sopimuslausekkeiden tulkinta älköön suosiko sitä sopijaa, joka on vastuussa<br />
epäselvyydestä.<br />
§ 1289 Jos on täysin mahdotonta poistaa epäilyjä edellisten pykälien säännöillä, ja jos epäilyt liittyvät<br />
sopimuksen ei-olennaisiin piirteisiin, ja jos sopimus jäisi tehottomaksi, niin epäselvyydet poistettakoon<br />
mahdollisimman vähäisellä oikeuksien siirrolla. Jos sopimuksesta tulisi rasittava, epäilys on poistettava<br />
intressien mahdollisimman suuren vastavuoroisuuden suuntaan.<br />
Jos tässä pykälässä tarkoitetut epäilyt liittyvät sopimuksen olennaiseen tavoitteeseen siten, että on<br />
mahdotonta saada selville sopijapuolten aikomusta tai tahtoa, sopimus olkoon mitätön.<br />
Palautetaan mieleen, että sopimusten tulkinnassa on kolme tai neljä perusnormia, jotka löytyvät vähällä<br />
vaivalla mistä tahansa sopimusoikeuden oppikirjasta:<br />
Tekstualistinen: (S1) Noudatetaan sanamuodon mukaista merkitystä.<br />
Subjektivistinen: (S2) Noudatetaan osapuolten yhteistä merkitystä.<br />
Objektivistinen: (S3) Noudatetaan järkevän ihmisen merkitystä.<br />
Kaiken varalta: (S4) Ellei merkitystä löydy, sopimusta ei ole.<br />
190
Tyyppinormien (S1)-(S4) näkökulmasta katsottuna Espanjan säännöstössä silmään pistää (S3):n piiriin<br />
kuuluvien normien runsaus. Itse asiassa § 1281(1) sisältää (S1):n perusidean “Sopimuksen merkitys on sen<br />
sanamuoto”. Saman pykälän toinen momentti § 1281(2) ilmaisee puolestaan (S2):n perusidean:<br />
“Sopimuksen merkitys olkoon osapuolten yhteinen merkitys”. Yllättävää on se, että kaikki loput pykälät,<br />
viimeisen pykälän (S4):ää vastaavaa osuutta lukuun ottamatta, näyttäisivät kuuluvat normin (S3) piiriin.<br />
Tosin espanjalaiset juristit pitävät tiukasti kiinni virallisesta subjektivistisesta doktriinistaan ja väittävät<br />
suuren osan näistä normeista olevan subjektiivisia. Mutta epäselväksi jää, miten esimerkiksi § 1282:ta<br />
voitaisiin pitää subjektiivisena.<br />
191
192
Liite 4: Ratkaisu KKO:n vanhalla tyylillä – missä oikeuslähteet?<br />
Onko siirtyminen pitempiin ja perusteellisempiin perusteluihin parantanut olennaisesti kansalaisten<br />
oikeusturvaa ja tuomion ymmärtämistä? Satunnaisesti valitussa jutussa KKO:1980-II-42 koko ratkaisu<br />
mahtuu yhdelle A4:lle. Olisiko asiaa auttanut, jos eri vaihtoehtoja olisi punnittu perusteellisemmin<br />
dialektista <strong>argumentaatio</strong>ta käyttäen? Sovelletun lakipykälän olisi toki voinut mainita.<br />
TIIVISTELMÄ<br />
Talonomistajan A:n ja vuokralaisen B:n välisen sopimussuhteen katsottiin useiden vuosien aikana jatkuneen käytännön<br />
perusteella saaneen sellaisen sisällön, että vuokralaiset kukin huolehtivat talon pihateiden lumitöistä ja hiekoittamisesta<br />
sikäli kuin pitivät niitä tarpeellisina. Sen vuoksi hylättiin B:n A:ta vastaan ajama kanne, jossa oli vaadittu korvausta siitä, että<br />
B oli vahingoittunut kaatuessaan hiekoittamattomalla ja liukkaalla pihatiellä.<br />
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA<br />
Kaivinkoneenkuljettaja B:n kiinteistönomistaja A:lle 16/7 1974 tiedoksi annetuin haastein ajamasta kanteesta Tampereen<br />
RO p. 2/9 1974 oli lausunut selvitetyksi, että B, joka asui vuokralaisena A:n Tampereella omistamassa talossa sen<br />
kellarikerroksessa sijaitsevassa huoneistossa, oli 30/3 1974 iltapäivällä kulkiessaan kadulta asunnolleen johtavalla jyrkällä<br />
pihatiellä kaatunut seurauksin, että hänen oikea nilkkansa oli murtunut ja hän oli sen vuoksi ollut työkyvyttömänä ainakin<br />
16/6 1974 asti. RO oli katsonut kaatumisen johtuneen siitä, että lumen ja jään peittämä pihatie oli leudosta säästä johtuen<br />
ollut liukas ja jäänyt ainakin sinä ja edellisenä päivänä kokonaan hiekoittamatta sekä että A:n laiminlyönnistä johtuen<br />
talossa ei edes ollut ollut hiekkaa saatavissa. Toisaalta RO oli katsonut selvitetyksi, että talon vuokralaiset ja B itsekin olivat<br />
aikaisemmin osallistuneet pihateiden lumesta puhdistamiseen ja myös niiden hiekoittamiseen silloin, kun hiekkaa oli ollut<br />
talossa saatavissa, sekä että B, joka oli tuntenut kysymyksessä olevan tien laadun ja sen liukkauden vallinneissa<br />
sääolosuhteissa, oli siitä huolimatta kulkiessaan tiellä vain aamutohveleissa laiminlyönyt noudattaa olosuhteisiin nähden<br />
vaadittavaa varovaisuutta. Sen vuoksi RO oli, katsoen B:n itsensäkin osaltaan myötävaikuttaneen häntä kohdanneeseen<br />
vahinkoon ja korvauksia siitä syystä sovitellen, velvoittanut A:n suorittamaan B:lle korvaukseksi työansion menetyksestä 53<br />
päivältä lasketuista 2 999 markasta 80 pennistä 2 000 markkaa, sairaanhoitokustannuksia vaadituista 144 markasta 96<br />
markkaa ynnä kivusta ja särystä vaadituista 1 000 markasta 500 markkaa eli yhteensä 2 596 markkaa.<br />
Turun HO, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun vaatien, että kanne kokonaisuudessaan hylättiin, t. 17/9 1976 oli jättänyt<br />
RO:n päätöksen pysyväksi.<br />
A pyysi oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 kohdan nojalla lupaa hakea muutosta HO:n tuomioon ja<br />
lupahakemukseensa sisällytti muutoksenhakemuksen.<br />
KORKEIN OIKEUS<br />
KKO t. myönsi muutoksenhakuluvan, tutki jutun ja katsoi selvitetyksi, että B oli kanteessa tarkoitetussa tilanteessa<br />
kulkiessaan A:n omistaman talon liukkaalla ja hiekoittamatta jääneellä pihatiellä mennäkseen sanotussa talossa olleeseen<br />
asuntoonsa liukastunut ja kaatunut alempien oikeuksien toteamin seurauksin. Siltä osin kuin B:n kanne perustui<br />
asianosaisten väliseen vuokrasopimussuhteeseen KKO totesi jutussa käyneen selville, ettei A niiden usean vuoden aikana,<br />
jotka B oli asunut talossa hänen vuokralaisenaan, ollut ikänsä, sairautensa ja vähävaraisuutensa vuoksi kyennyt<br />
huolehtimaan talon piha-alueella olleiden teiden lumitöistä ja hiekoittamisesta, vaan käytännössä kukin asukas oli<br />
kohdaltaan ottanut huolehtiakseen niistä siinä määrin kuin oli pitänyt tarpeellisena. A:n vuokrasuhteesta johtuneihin<br />
velvollisuuksiin ei tuon käytännön vuoksi voitu katsoa jääneen kuulumaan huolehtiminen pihateiden hiekoittamisesta. Sen<br />
vuoksi ja kun ei ollut näytetty A:n muullakaan perusteella olevan vastuussa B:lle aiheutuneesta vahingosta, KKO harkitsi<br />
oikeaksi, kumoten HO:n tuomion ja RO:n päätöksen, hylätä B:n kanteen ja vapauttaa A:n hänelle määrätystä<br />
vahingonkorvauksen maksuvelvollisuudesta.<br />
193
Jos vuokralainen B:n asemassa oleva kansalainen haluaisi tietää, mihin lakeihin ja ennakkopäätöksiin tämä<br />
ratkaisu perustuu, hänen olisi turvauduttava ammattiapuun. Kuvittelen seuraavaksi, että olen työttömäksi<br />
jäätyäni perustanut nettiin halvoilla hinnoillaan LexNetParalegals-nimisen oikeusaputoimiston, jonka<br />
kotisivulla on kopiot sekä Universitas Turkuensiksen myöntämistä filosofian tohtorin papereista että<br />
University of Easter Islands’ilta luovutustoimin hankitusta oikeustieteen tohtorin tutkinnosta. Mitä sanon<br />
asiakkaalleni, joka on B:n tilanteessa ja joka lupaa maksaa neuvoistani joko 80 euroa tai 20 euroa plus 20<br />
prosenttia korvauksista, jotka hän saa vuokraisännältään A:lta?<br />
Seuraavassa on lyhyt mutta tosi kuvaus omasta etsinnästäni. Ummikkona avasin Editan Lakikirjan 2008<br />
Vahingonkorvauslain (31.5.1974/412) kohdalta. Sen I luvun 1 § kertoi heti, ettei tämä laki koske<br />
sopimukseen perustuvaa korvausvastuuta (lisäten toki holistisen masentavasti ”ellei tässä tai muussa laissa<br />
toisin säädetä”, mikä tekee maallikolle vaikeaksi relevantin lainkohdan löytämisen ja lähes mahdottomaksi<br />
varmuuden saamisen siitä, että muita, ehkä relevantimpia lainkohtia ei ole muualla). Kun vielä Finlexissä<br />
tämän tapauksen avainsanoina olivat ”vahingonkorvaus” ja ”sopimussuhteeseen perustuva<br />
korvausvaatimus”, käännyin lakikirjan sopimusoikeutta käsittelevään osaan.<br />
Kauppakaari (1734) ei pikaisen silmäilyn perusteella tarjonnut ratkaisua, joten käännyin Oikeustoimilain<br />
puoleen. Mieleen tosin palautui kauhunsekainen muistuma Lex Fennican (Tammi, 2001) toimittajan Matti<br />
Norrin lausumasta, että iso osa sopimusoikeutta ei perustu lakiin vaan oikeuskäytäntöön, mutta lohdutin<br />
itseäni sillä, että sieltäpä lakikirjasta löytyisivät ne tapauksen kannalta relevantit tapauksetkin. Eivät<br />
löytyneet. OikTL vaikenee sopimussuhteeseen perustuvasta vahingonkorvauksesta kuin sfinksi. Samoin siitä<br />
vaikenee Editan lakikirjan hakemisto.<br />
Epätoivo ei kuitenkaan ollut vielä aivan täydellinen, koska Lex Fennica tuli apuun. Se kertoi hakemistossaan,<br />
että vahingonkorvausta käsitellään kahdessa laissa, Vahingonkorvauslaissa ja Oikeustoimilaissa. Varsinaisen<br />
OikTL:n tekstin jälkeen Lex Fennica tarjosi pitkän listan ”Oikeustapauksia sopimusoikeudellisesta<br />
vahingonkorvauksesta”, kaikkiaan 36 tapauksen tiivistelmät. Yksikään niistä ei muistuttanut<br />
hiekoitustapauksen faktoja. Lähimmäksi pääsi KKO:1989:114, jossa oli kyse lentoaseman ylläpidosta<br />
sopimuksen tehneen firman liian liukkaaksi vahaamalle lattialle kaatuneen matkustajan vammautumisen<br />
korvaamisesta. (Tästäkään jutusta ei olisi ollut apua ennen sen ratkaisemista vuonna 1989.)<br />
Vaikka Lex Fennican 36 tapauksesta olisi varmasti induktiivista päättelyä – vaikka tuskin kuitenkaan Millin ja<br />
Wambaugh’n taulukkometodia – käyttäen saanut tislattua esiin järkevän oikeussäännön, voisiko sen kertoa<br />
B:n tilanteessa olevalle asiakkaalle? En minä ainakaan, joten etsintä jatkui.<br />
Jäljellä oli kaksi tutkimuslinjaa: (1) KKO:n linja ja (2) oikeuskirjallisuus.<br />
(1) Alkuperäisen jutun KKO:1980-II-42 yhteydessä oli Finlexissä viittaus myöhempään tapaukseen<br />
KKO:1995:169, jonka faktat olivat lähes identtiset alkuperäisen jutun kanssa ja ratkaisu samansuuntainen.<br />
(Muuten niin avulias Lex Fennica ei mainitse kumpaakaan tapausta.)<br />
Varsinainen löytö oli kuitenkin se, että huomasin, että Editan Lakikirjan lopussa on hakemisto, jossa<br />
sanotaan, mistä lainkohdasta on kyse missäkin KKO:n ratkaisussa. Oliko niin, että kaikki työni oli ollut<br />
turhaa, koska olisin voinut katsoa sieltä heti? Ei suinkaan. Jutun KKO:1980-II-42 kohdalla ei ollut mitään<br />
viittausta lakiin! oliko juttu siis ratkaistu periaatteiden eikä sääntöjen mukaan? Ei sentään. Jutun<br />
KKO:1995:169 kohdalla oli viittaus Vahingonkorvauslain II luvun 1 §:ään. Se on lain yleisin normi, joka<br />
194
toteaa, että vahingon aiheuttaja pääsääntöisesti korvaa vahingon, ja lisää, että korvausta voidaan tietyin<br />
ehdoin sovitella. (Jos joku haluaa esimerkin ”periaatteen kaltaisesta säännöstä”, se on tässä.)<br />
(2) Toinen avoimeksi jäänyt tutkimuslinja oli oikeuskirjallisuus. Kaivoin tämän genren edustajaksi hyllystä<br />
WSOY:n Varallisuusoikeus-raamatun. Aloitin oikeustapaushakemistosta. Se tunsi jutun KKO:1980-II-42<br />
mutta ei juttua KKO:1995:169. Joka tapauksessa pääsin tuoreille jäljille vähällä vaivalla. Edellisen jutun<br />
kohdalla oli viittaus sivulle 410, joka on kirjan luvussa III.5.2. Siinä puhutaan tulkinta-aineistosta eli niistä<br />
seikoista, jotkla voidaan ottaa huomioon sopimusta tulkittaessa. Näin siinä sanotaan:<br />
Tulkinta-aineistona otetaan huomioon yleensä vain ne seikat, jotka sopimusta tehtäessä ovat selvillä.<br />
Näin ollen näyttäisi siltä, että sopimuksen täyttämiseen liittyvillä toimenpiteillä ei olisi merkitystä. …<br />
Täyttämistoimenpiteellä [on] merkitystä juuri tulkittaessa pitkäaikaisen sopimuksen sisältöä. Ne<br />
osoittavat, miten sopijapuolet ovat itse käytännössä ymmärtäneet sopimuksen tarkoituksen. Joka<br />
väittää, ettei käytäntö vastaa sopijapuolten tarkoitusta, on velvollinen näyttämään väitteensä toteen.<br />
(Saarnilehto et al., Varallisuusoikeus, WSOY 2001, s. 410)<br />
Jutun KKO:1980-II-42 ”ratio decidendin” kirja ilmaisee näin:<br />
Talon omistajan A:n ja vuokralaisen B:n välisen sopimussuhteen katsottiin useiden vuosien aikana<br />
jatkuneen käytännön perusteella saaneen sellaisen sisällön, että vuokralaiset kukin huolehtivat talon<br />
pihatöiden lumitöistä ja hiekoittamisesta sikäli kuin pitivät sitä tarpeellisena. (sama)<br />
Hieman aikaisemmin samalla sivulla oli ilmaistu itse tulkintaperiaate:<br />
Täyttämistoimet voivat osoittaa ainakin sen, miten toimiin ryhtynyt osapuoli on ymmärtänyt<br />
sopimuksen. Tällaisella näytöllä saattaa olla erityistä merkitystä suullisten sopimusten yhteydessä,<br />
koska sopimuksen sisällön selvittäminen on hankalaa. (sama)<br />
Oikeuskirjallisuutta näyttää jutussa kiinnostavan suullisen sopimuksen sisällön selvittämisen metodologinen<br />
ongelma, ei ensisijaisesti substantiaalinen kysymys vahingonkorvausvelvollisuuden rajoista (joskin ne<br />
liittyvät toisiinsa).<br />
Aikaa ja tupakkaa oli tähän mennessä kulunut sen verran, että asiakkaani asettama kuluraja oli ylittynyt.<br />
Kirjoitin hänelle laskun, jonka liitteessä sanoin, ettei kannetta kannata nostaa. Peruste on se, että vaikka<br />
laki ei sano asiasta juuri mitään, KKO:n linja on selvä, ja siksi hänen kanteensa ennuste on huono. Siksi<br />
valitsen mieluummin 80 euron käteismaksun kuin option korvauksiin.<br />
Miten alkuperäistä KKO:n ratkaisua voisi parantaa? Yksinkertaisesti lisäämällä sen avoimuutta, mikä<br />
tarkoittaisi ainakin tässä tapauksessa avointa keskustelua oikeuslähteistä ja niiden suhteellisesta<br />
niukkuudesta. Myös oikeuskirjallisuuden suppeakin käsittely parantaisi ratkaisun uskottavuutta. Jo sen<br />
sanominen, ettei sieltä löydy yksimielistä näkemystä asiasta, olisi iso askel avoimuuden suuntaan.<br />
Nykyisin KKO voisi myöntää, jos sen ratkaistavaksi tuotaisiin faktoiltaan KKO:1980-II-42:n tapaus, ettei<br />
VahL:n II luvun 1 §:n yleislausekkeen lisäksi ole olemassa muita oikeuslähteitä kuin joukko oikeustapauksia,<br />
joista KKO:1980-II-42 ja KKO:1995:196 ovat tärkeimmät. (Sen sijaan kaikkien Lex Fennican mainitsemien 36<br />
vahingonkorvausta sopimussuhteessa koskevan jutun käsittely ei luultavasti palvelisi perustelujen<br />
avoimuuden tavoitetta.)<br />
195
196